Eletään vähän erilaista kesää kuin ennen. Minä olen edelleen tällä pitkällä sairauslomallani, mutta puoliso paiskii vielä töissä. Opettajan pitkät kesälomat on täksi vuodeksi typistetty apulaisreksin lyhyempään. 

Lapset lähetettiin isän vikan työrutistuksen ajaksi mummulaan lomailemaan. Tankkaamaan isovanhempien rakkausvyörytystä, iltapäiväpullaa ja askartelukestävyyttä. Lähtivät kahtajakoisin oloin. On kivaa mennä, mutta kaverivetokin on melkoinen. Kahdeksan päivää on tuon ikäiselle lähes elämän mittainen retki.

Tytöiltä tulee joka päivä tekstari, jossa kysellään jotain ihan triviaalia, kuten "Millainen keli siellä on?". Siitä tietää, että on soiton aika. Sitten jutellaan kuulumiset. Eilen oli kalan uimarakkoja ja origamin taittelua.

Ikävä taitaa olla kummassakin päässä. Viikkasin portailla yläkertaan siirtymistä odottaneen lastenvaatepinon valmiiksi, vaikka lupasin mielessäni etten. 

Lueskelin Hesarista hauskan pätkän. Ymmärrän kyllä fiilikset. Lasten roikkuminen kimpussa jatkuvasti on rasittavaa. Muistan itsekin leikkineeni aikanaan suosikkileikkiäni, jossa kettuäiti ja lapset käyvät nukkumaan luolaansa. Pitkiä unia.

Toisaalta luin kyllä lehteni rauhassa ja varsinkin vessa-asiat hoidin häiriöttä. Kirjoittajalla on ylipäätään käytössä aika paljon pehmeämmät metodit kuin minulla. Meillä ei juurikaan viljelty konditionaaleja.
Leikin kyllä ja hoisin ruuat pöytään. Tykkäsin puuhailla tyttöjen kanssa joskus paljon ja joskus tosi vähän. Jos en tykännyt, en sitten puuhaillut. En huijannut, vaan olin aika suora. Neuvotteluja en juuri harrastanut. Jo tosi pienestä asti lapsille lähinnä ilmoitettiin, että "nyt on mun aika", "mä juon tän kahvin nyt rauhassa" ja/tai "mene tekemään jotain itekses". Se toimi. Tuuria, tai sitten tottumusta. 

Olen ehkä ollut kamala julmuri, mutta eivät nuo ihan traumatisoituneilta tyypeiltä vaikuta. 

Miten teillä?

Ostin miniluumutomaatteja. Olen niihin täysin koukussa. Ilahduin, kun lähikauppa myi niitä irtokappaleina. Roudasin kotiin 1,5 kiloa noita ihania asioita. Tuumin, että vajaan viikon niillä herkuttelen ainakin.
Lapset iskivät silmänsä palleroihin jo kynnykseltä. Annoin luvan vähän ottaa. Kävin pikaisesti suihkussa, ja palatesani kulho oli tyhjä. Piltit olivat käyneet kimppuun keskiväkevän hunnilauman intensiteetillä. Vartissa alas koko setti.
Ei siinä oikein voinut kuin nauraa. (Ensin yritin ärhennellä, mutta alkoi liikaa hymyilttää.)

Tämä on nyt tällaista. Linnunruokaisista hentosista on tullut suursyömäreitä melkein yhdessä yössä. Ennen imuroitiin vain maitoa litratolkulla päivässä, nyt pitää yhtäkkiä osata haalia leipää, hedelmiä, vihanneksia ja ihan oikeastaan kaikkea niin isoissa määrissä, että ei meinaa kukkaro kestää.
Ja jos haluan jotain herkuksi ihan vain itselleni, pitää hankkia lukollinen rasia.

Meillä kiistellään siitä, saako esikoinen katsoa Viidakon tähtösiä vai ei. Ei. Ehkä ristiriitaista, että hän kyllä voi katsella sitä kavereittensa kanssa, mutta meidän perheemme yhteiseen lapset ja vanhemmat -telkkariaikaan se ei kuulu. Eikä kuulu moni muukaan ohjelma. Lapsesta on hankala sitä ymmärtää.

Kysymys on periaatteesta. Taas kerran. Noista teinin ikisuosikeista. Haluamme katsella yhdessä sellaisia ohjelmia, jotka ovat koko porukalle iloksi ja hyväksi. Simpsoneita, erilaisia sarjoja, lunontodokkareita, elokuvia.
Meillä ehkä asuu yksi yläkouluun lähtijä, mutta on sitten myös yksi 10-vuotiaskin. Vielä aika pieni. Vielä sellainen, jonka katselemisia pitää vähän eri tavalla rajata.

Pääsen varmaan taas sinne tosikkoäitien kirjoihi ja kansiin (eipä hätää, kyse on jo enemmän pysymisestä kuin pääsemisestä), mutta suhtaudun telkkarinkatseluun kasvatustoimena. En tiedä, johtuuko se siitä, että teen telkkaria työksi itsekin, vai mistä lie sitten. En tajua perheitä, joissa tv on auki koko valveillaoloajan, ja lasten iästä riippumatta olkkariin tulvii kaikki sotauutisista höttöisimpään skandaaliohjelmaan loppumattomana mattona vain siksi, että vanhemmat puolisilmin niitä välillä vilkuilevat. Minusta sillä on väliä, mitä lasten silmille laitetaan. Paljon väliä.

Kyllä, he näkevät kaikenlaista ollessaan poissa kotoa, mutta siinähän se hienous piileekin: kotona saa ja voi rajata. Vanhemmat saavat ne paalut paikalleen pistää. Meillä katsellaan tällaisia ja sillä sipuli. Se on kannanotto ja esimerkki ja talon tapa.

Minä katselen kyllä kaikenoista kepeilyä, paljonkin. Myös noita Tähtösiä. Mutta olenkin 36-vuotias. Vähän jo valmiimpi suodattamaan. Maailmankuvani ja käsitykseni asioista on jo jonkin verran jäsentynyt.

"Jos mun esikuvat on Kofi Annan ja mun japaninkielen opettaja, niin ei teidän ehkä tartte pelätä, että yksi ohjelma saa mut ihannoimaan Seiska-julkkiksia!", 12-vuotias sitten toteaa. Huh. No hyvä homma. Silti ei.

 Tyttöjen koulu lähenee loppuaan. Näin vanhemman näkökulmasta on melkeinpä mennyt retkeilyksi ja yleiseksi fiilistelyksi. Ja hyvä onkin, sen verran epämotivoituneilta piltit vaikuttavat näin lähellä laidunta. 

Tänä keväänä kummankin luokka tekee retken Särkänniemeen. Molempien syväksi onneksi eri päivinä. Hassua, miten paikka jossa joka kesä käydään, on loppumattoman hauska ja tuore, kun retki tehdään koulupäivän aikana ja kavereiden kanssa. 

Tähän kevääseen liittyy erityinen tunnelataus, sillä esikoinen päätää alakoulun. Tuntuu uskomattomalta, että oma lapsi on jo yläkouluikäinen. Seiskaluokan vanhempainillassa käytävillä parveili venähtäneitä honkkeliteinejä ja hämmentyneitä vanhempia. Uuden edessä ollaan taas.

Jännittää tietysti, miten tyttö pärjää. Kiusataanko? Jatkuuko lukuinto? Vaihtuvatko kaveripiirit kovasti? Syttyykö tupakki jo ekan kouluviikon aikana, ja kaikki nämä vanhemmoinnin perinteiset klisheet. 

Eipä auta kun antaa mennä sinne vain. Uuden vaiheen äärelle. Estelläkään ei oikein auta - jäisi vielä ikuisiksi ajoiksi kotiin!

Millaisin miettein teillä lukukautta päätellään?

Olen miettinyt odottamista ja aikajänteitä. Tässä sohvalla makoillessa. Sitä, miksi välillä on niin vaikeaa antaa vain ajan kulua, ja uskoa siihen että hommat vielä hoituvat. Sitä varsinkin, miten vaikeaa se näyttää olevan omille lapsille. Teinin elämässä kaiken pitäisi tapahtua äsken. Mietin sitten, että ei se ole mikään synnyintaito. Odottamistakin pitää opetella. Vanhempi on siinä tärkeän paikan panttina.

Esikoisen mukaan ”kaikki kaverit” ovat jo Facebookissa. Selvä, me sanomme, eikä siitä neuvotella enempiä. Ei ole neuvotteluasia. Ikäraja on 13 vuotta, ja sillä meillä mennään. Aika merkillinen määrä häntä nuorempiakin tuttuja lapsia siellä kyllä vastaan tulee. Olen ollut siitä vähän harmissanikin. Tuntuu tylyltä olla hyväksymättä vaikkapa omia kummilapsia kavereiksi. Tekee mieli selittää, että kavereitahan tässä kyllä ollaan, mutta tavataan täällä vasta muutaman vuoden kuluttua. On vanhempien tyyppien juttuja, ja nuorempien tyyppien juttuja. Kaikkea ei tarvitse saada silloin kun haluaa.

Esikoinen on syntynyt ihan vuoden lopusssa, joten joutuu polo vielä elelemään ekan puolikkaan seiskaluokastakin ilman tätä ihmeellistä yhteydenpidon kanavaa. 12 on melkein 13, mutta vain melkein. 12,5 on ihan kohta 13, mutta vasta ihan kohta. 13 on 13 joulukuun viimeisinä päivinä. Luulen, että selviää hengissä kuitenkin.

Kysymys on periaatteesta, jossa tämä Facebook toimii nyt vain yhtenä esimerkkinä. Meidän jälkikasvumme sukupolvi oppii tosi nopealle rytmille. Kaikki tieto on heti kysyttävissä Googlelta ja kaveria ei todella tartte odotella kotiin lankapuhelimen ääreen kysyäkseen, et voiks hei olla. Jos ystävä ei ole vastannut WhatsAppiin viidessä minuutissa, hän on varmaan loukkaantunut jostain. Jos näkyy, että hän on saanut viestin (mikä kamala aika, kun sellaisetkin näkee suoraan!) niin silloin nyt ainakin. Miksei se jo soita?!

En ole kaipaamassa takaisin kirjekyyhkyjen ja sinettikirjeiden aikoihin, mutta joskus kaikki nopeatempoisuus mietityttää. Minkälainen aikajänne kehittyy lapselle, joka on kaikkialla kaiken aikaa kaikkien kanssa, ihan keskellä arkipäivää? Millainen odottamisen ja arjen sietämisen kyky?

Ajattelen jotenki niin, että jos ulkopuoliset systeemit kurovat aikajännettä ja kärsivällisyyshorisonttia jatkuvasti lyhyemmäksi, jää meidän vanhempien vastuulle opettaa sitä odottelua sitäkin enemmän. Kuka sen muuten tekee? Ein sanominen on vanhemman jokus varsin epäkiitollinenkin duuni. Muuten meillä on seuraavaksi esimerkiksi työelämässä melkoisen kärsimätön joukko hysteerisiä sinkoilijoita.

Eikä se niin hankalaa ole, opetteleminen. Opettaminenkaan. Se on sitä, että mietitääs nyt vielä. Että saat sen siistimmän fillarin, kun olet itse säästänyt siihen muutaman kuukauden. Mennään Helsinkireissulle joskus kesäkuun alussa eikä heti huomenna. Hankitaan ihan oikea kirjekaveri (sähköpostiajan lapsen mielestä ihan vallankumouksellinen juttu!). Että tuo leffa pyörii teatterissa vielä ensi viikollakin.

Jonkin aikaa odotetut asiat myös tuppaavat tuntumaan kivemmilta. Kasvaminenkin tuntuu kivemmalta, kun sitä myöten avautuu uusia hyviä juttuja, joita ei muulla keinoin saa.

Ja siellä Facebookissa ehtii taatusti viettää riittävästi aikaa, vaikka sen aloitaisi vasta ikärajan mukaisesti 13-vuotiaana.

Esikoinen tuli koulusta kotiin migreenin kourissa. (kts. edellinen postaus, kuopus lähtikin sopivasti tänään taudin jäljiltä kouluun.) Surkea, kipuileva, näköhäiriöinen riepu. Kun varsinainen migreenilääke ei riittävästi tepsinyt, soitin apteekkin ja kysyin, ilkeänkö antaa kipulääkettä perään.

Vastassa oli melko perusteellinen apteekkari. Hän lähti kyselemään migreenin alkuajoista ja perheessämme niihin aikoihin, vuosi sitten, tapahtuneita mahdollisia muutoksia (Minä: ei ihmeempiä, kiitos, tätä tavallista arjen touhua). Jatkoi lapsen elämässä niihin aikoihin tapahtuneisiin muutoksiin (murrosikä pärähti käyntiin. Sehän näitä usein laukaisee. Ja on tuota sukurasitettakin). Sitten, että onko lapsi sulkeutunut? (Ei) Että keskustelemmeko asioista? (Kyllä) Että millaista ruokaa meillä syödään? (luomua kotiruokaa) Että olenko ajatellut vähentää viljoja lapsen ruokavaliosta? (No en enempiä kuin jo tehdään).

Minä vastailin läkähtyneenä. Lapsi nyyhkytti sohvalla kipua ja odotti lääkettä. Lopulta pummasin jo vähän tylysti, kolmatta kertaa sen puhelun aikana, että paljonko sitä lääkettä nyt sopisi antaa. Apteekkari totesi vielä muutaman lavean lisän viljoista, allergioista, altistuksista, ravitsemuksesta, ylisuorittamisesta, tunne-elämästä ja maailman yleisestä tilasta. Ja totesi, että keskustelkaa.

Annoin lapselle lääkkeen. Kysyin, onko lapsikin sitä mieltä, että me keskustelemme. Oli.

Tuli pääsiäisenä ystäväperheen kanssa puhetta aika hankalasta aiheesta. Mietimme, miten inhottavalta tuntuu löytää itsestään vähän kurjan vanhemman tuntemuksia. Erityisesti juttelimme niistä tunteista, joita nousee pintaan, kun lapsi sairastuu sen kolmannen kerran flunssaan tai oksennustauti alkaa keskellä yötä.

Ajankohtaisaihe. Meillä kävi taas tauti, jossa nautittiin samaan aikaan korkeasta kuumeesta ja oksentelusta.

Tuntui tosi helpottavalta, että ystävä sanoi ääneen, kuinka paljon se raivostuttaa. Miten kertakaikkinen turhautumisen tunne iskee pintaan, kun se kakominen kylppärissä alkaa tai kuumemittari piippaa korkeita lukemia. Taas menee viikko uusiksi. Taas mietitään, kumpi jää kotiin ja kuka hoitaa pyykkisukeiset. Taas on nurkissa aurinkopäivinäkin nuriseva mytty, jota pitää hoivailla.

Lohduttaminen, empatia ja myötätuntoinen paijaaminen kuuluvat vanhemman hommiin. Ja onhan se kivaakin, sellainen lähellä olo. Paitsi että ei aina ole. Silloin kun on itse kipeä tai kivulloinen, tai tosi väsynyt töistä, tai muuten vain nuhruisella mielin, ei jaksaisi millään mitään ylimääräistä. Ja sitten tuntuukin jo tosi pahalta. Olenko siis tällainen äiti, joka ei rakastakaan? Itsekäs, kamala tyyppi? Onko minussa ja äidinvaistoissani jotain vikaa? Tunteeko kukaan muu koskaan enemmän vihaa ja raivoa, kuin lämpimiä hoivatunnelmia pilttinsä pinteen äärellä?

Välillä tekee tosi hyvää jutella näistäkin. Jonkun sellaisen kanssa vielä, jonka tietää hyväksi vanhemmaksi. Tulee armollinen ja lohdullinen olo. Ei sitä aina jaksa. Ja kun kuitenkin pitää ne tunnelmat sisällään, ja tarjoaa pienelle potilaalle tarvittavan hoivan (nopeimman kautta ja vähimmän vaivannäön periaatteella) ja ne silityksetkin säällisessä määrin ihmeemmin irvistelemättä, niin eipä koidu haittaakaan.

Ajatukset eivät onneksi kuulu ulospäin.

Esikoisen hammasprojektin tehoviikko on takana. Käyntejä on riittänyt joka toiselle päivälle. On poistettu molemmat kulmahampaat, joka on tehnyt palojen kiskomisen erilaisista syötävistä asioista melkoisen vaikeaksi. On pingotettu kumilenkit poskihampaiden väliin tekemään tilaa, joka on saanut hampaat tuntumaan siltä, kuin ne irtoaisivat. On viritelty renkaita lopullisen laitteen suuhun saamiseksi. Ja heitetty hyvästejä toffeelle, purkalle ja muulle sitkaalle hyvälle. On siirrytty hetkeksi paahtoleivän ja keittoruokien äärelle.

Oikomishoitoa on kovasti odotettu ja lapsi on motivoitunut sen kunnialla läpikäymään. On se silti ikävää katsella vierestä, miten sattuu. Lohduttavat lauseet ovat vähissä. Kun on käytetty se ”mutta sitten sulla on hienot suorat hampaat”, on oikeastaan jäljellä enää sellaisia kuin ”se tulee sattumaan tosta vielä paljon enemmän” tai ”muistathan, että tätä kestää vielä 1,5 vuotta”.

Tänään ensimmäisen kerran kuului puheissa myös se lause, jota olen vähän ennakoinut. Että on vähän tylsää mennä seiskalle suu täynnä rautaa. Päähäni välähti samoin tein kuva yläkoulun pihasta täynnä oppilaita erilaisine komplekseineen. On se kyllä nuorelle ihmiselle melkoista aikaa, kun on kaikkein epävarmimmillaan muutenkin, ja samaan aikaan niin selvästi liian hintelä tai vähän läski, aknen riivaamaa tai rillipää, pisamista pilkullinen tai hörökorvainen, hieltä haiseva ja hormonien valloittama, pihtipolvi ja lommoposki. Eihän siihen aikaan mitään muuta itsessään näekään, kuin loputtoman listan puutteita ja asioita, jotka tekevät väärällä lailla erilaiseksi kuin nuo kaikki muut.

Ja juuri siinä se lohtu juuri aikuisen näkökulmasta piileekin. Yksi rautahammas mahtuu sinne mainiosti (eikä edes taatusti ole ainut), kun kaikki ympärillä lähinnä käpertyvät omien epävarmuuksiensa piilotteluun niin vimmaisella voimalla, että hyvä jos huomaisivat kohti syöskyvää meteoriittia.

Tämän ikäisen kanssa lohduttavat lauseet sisältävät vähän katkeransuloisia sävyjä. Elele lapsonen vielä muutama kuukausi kuudesluokkalaisen elämää. Jänniä aikoja on edessä, muutenkin kuin huulten sisäpuolella.

”Äiti ooksä itkeny?”, kuopus tulee koulusta, vilkaisee kohti nopeasti ja kysyy. Taas. Turha kakistella. ”Olen” on ainut mahdollinen vastaus. Lapsi on nimittäin kertonut, että näkee sen joka tapauksessa heti. ”Sun nenä ja sen ympäristö menee semmoseksi kirjavaksi ja sun silmät kiiltää.” Kysyy kuitenkin. Turha siis vedota tuuleen, flunssaan tai sipuliin.

En totisesti ole mikään tunteiden panttaaja, ja meillä näkyy kyllä helpolla, millä mielellä ollaan. Lapsia ei olla koitetukaan varjella erilaisilta tunnelmilta – se olisi minusta suorastaan karhunpalveluskin heitä kohtaan - mutta itkua on nähty ennen vähemmän, kuin tämän kuluneen 1,5 kuukauden aikana. Varsinkin muutamat onnettomuuden jälkeiset viikot olin melkoinen pillittävä riepu. Jos en itkenyt kipua tai ahdistusta, parahdin pitelemättömään poruun ihan vain hämmennyksestä, turhautumisesta tai häpeästä. Kun joku kysyi miten voin, hana aukesi. Kun joku sanoi jotain kannustavaa, hana aukesi uudestaan. Hanat olivat niin kertakaikkisen auki, että ihmettelen mistä sitä kamaa oikein riittikään. Lapset totisesti oppivat tunnistamaan nenänpielen kirjavan ihon.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kotiin mahtuu kaikenlaisia oloja ja tunnelmia, ja lasten kuuluukin kasvaa niiden avoimen näyttämisen keskellä. Kuinka he muuten oppisivat itse käsittelemään tunnelmiaan? On silti aina vähän kurja fiilis parahtaa parkuun lapsen nähden. Vanhemman ei kuitenkaan kuuluisi ihan valtoimenaan volista, tai ainakaan ihan jatkuvasti. Pääasiassa pitäisi olla semmoinen jotenkin vakaa. Edes parahultaisesti skarppi tyyppi. Edes noin vaikka puolet viikosta. Tai, no, päivästä, jos käydään tinkimään. Mutta ei se aina mene niin.

Muistan omasta lapsuudestani edelleen ne muutamat harvat kerrat, kun näin omien vanhempieni itkevän. Oli syy sitten ihan mikä hyvänsä, olin aina varma että syy on minussa. Oli kyseessä sitten millainen tilanne vain, se oli aina pelottava ja hankala. Kaava oli aina sama: vanhempi itki, minä hätäännyin, minä ryhdyin kiltiksi ja sovittelevaksi ja koitin saada tilanteen laukeamaan. Ja juuri niin tekivät minunkin tyttäreni ensimmäisten virtojen kuohuessa, koska niin lapsi kokee. Hän elää sellaista maailmaa, jossa reaktiot johtuvat hänen tempuistaan. Ja jos reaktiot ovat pelottavia ja kielteisiä, niitä täytyy alkaa hoitaa oikeille tolille hartiavoimin. Sittemmin, kun poloiset paatuivat vuolaana pärskivään äitiinsä, alkoivat reaktiot muuttua laimeammiksi. Se tuntui hyvältä. Ja sen eteen näin vähän vaivaakin. Omien muistojen kannustamana.

Koska itkusta pidättäytyminen, tai sen säästely lasten nukkumaanmenon jälkeisiin tunteihin, ei ottanut onnistuakseen – ja sanottakoon tässä välissä, että nyt meillä toki elellään jo aika lailla tasaisempaa arkea – koitin aina muistaa selittää itkun syyn. Sehän saattoi olla milloin mikäkin naurettava juttu, mutta syyn koitin aina antaa. Samoin yritin joka kerta muistaa lisätä, että mikään itkussa ei johdu lapsesta tai hänen tekemisistään. Vaikka miten alleviivatulta se tuntui, niin joka kerta. Koska lapsi täyttää kyllä kaikki lauseiden tyhjät kohdat itsellään. Sellainen on lapsen luonto. Joskus selitykset olivat lyhyitä, kuten ”ottaa niin päähän tämä vakuutusveivaaminen” tai ”väsyin vain tähän makaamiseen”. Joskus mietittiin sitten pidempään. Ne kerrat, kun itkin puhdasta kuoleman läheisyyden kauhua tai mielikuvaa lapsista omissa hautajaisissani, jätin toki vähemmille yksityiskohdille. Lapsi on lapsi, ja vaikka iso jo ja fiksukin, ei kaikkea ole kiva kuitenkaan kuulla vanhemman suusta. Ei ainakaan juuri sen hurjimman tunnekuohun kohdalla. Joka kerta lapset vaikuttivat huojentuneemmilta saadessaan jonkun selityksen. Ehkäpä he elämässään myöhemmin itsekin saavat tunnelmilleen sanoja vähän paremmin. Jos eivät muuta, niin ainakin nyt tietävät kai sen, että tänne tupaan mahtuu melkoinen määrä kyynelvettäkin, ja silti selvitään.

Joka kerta ne silti kysyvät ”ooksä äiti itkeny?”. Ei vanhemman surku arkiseksi muutu, vaikka paljon päästelinkin, ja kai se on hyvä niin. Arkisempaa on meillä nauru ja höpöttely, ihan tavalliset tasaiset askareet ja välillä sitten vähän sitä raivaria. Ja kyllä niidenkin taustoja on hyvä selittää. Todeta, että ei se johdu sinusta. Paitsi että välillä johtuu. Kivempi se on silloin olla, kun ei tartte syitä arvuutella. Lapsi on mielestänsä tässä maailmassa niin paljosta vastuussa, että hyvä sitä taakaa on vähän höllätä silloin, kun tilaisuus suodaan. Ehtivät kasata sen harteilleen sitten taas aikuisena.

Millä lailla teidän lapsenne reagoivat tunteidenpurkauksiin? Tuntuuko teistä luontevalta tai helpolta itkeä lasten nähden? Entä muistatteko itse, miltä tuntui kun oma vanhempi yhtäkkiä purskahti itkuun?