Kuopuksella oli heti aamutuimaan tärkeää asiaa. Oli kirjoittanut joulupukille. Ei hän ole pukkiin uskonut pitkiin aikoihin, mutta varmimminhan suhteettomat toiveet saa läpi, kun verhoilee ne tällaiseen. Lapset osaavat.

Lista näytti jännältä. En tunnista siitä oikein ainuttakaan kohtaa. Lalahulapulabalamulabööds. Niin siinä minun silmääni lukee.

Kohtalaisen stressaava ajatus noin ylipäätään alkaa miettiä joulua jo nyt. Kieltäydyn. Sen vuoksi se lelulehti, josta nuo toiveet on poimittu, oli tungettuna sinne kierrätyspapereiden joukkoon. Sieltä se näemmä oli näppärästi esiin kalasteltu. Kuten sanottua, lapset osaavat.

Onko teillä jo toivokirjeet kirjoiteltuna? Millainen tunnelma joulun suhteen? Joko pitää aloittaa se homma nyt?

Meistä tehdään ehkä kohta joku ilmoitus. Keittiössä on vähän levoton iltafiilis. Isä treenaa ensin lapsiin aikido-otteita, ja sitten äiti viimeistelee hahmottelemalla heihin roller derbyn lantiotaklauksia.

Onneksi näin pimeällä naapurit eivät helposti näe sisään.

Tytöt saivat omat huoneet. Yläkerrassa pauhaa nyt Cher ja portaissa juoksee syväonnellisia tyyppejä.
Kukaan aikuinen ei tyytyisi "omaan tilaan", jossa on jatkuva läpikulku kahteen eri huoneeseen, ja vain kaksi kiinteää seinää. Esikoinen tyytyi siihen pakahtumaisillaan riemusta. Kutsuu nyt kiivaasti kavereita kyläsille.

Minä laitoin lapset eilen nukkumaan ja lausuin värisevin äänin "tämä on teidän elämänne viimeinen yö samassa huoneessa". Olin nostalgisen tunnemyrskyn puristuksissa, kaksi sängyissään ainoastaan riemuitsivat silminnähden.

Eräs turhauttava kohtaaminen viimeviikolta:

Klo: 7.00 aamulla muistutan tyttöjä: ”Ottakaa sitten uimakamat ja rahat mukaan teoriatunnille, että pääsette siitä sitten suoraan uimahalliin”.

Vastaus: ”joo joo!”

Klo: 13.30 soitan esikoiselle töistä: ”Muistattehan ottaa ne uimakamat ja rahat mukaan sinne musaopistolle?”
”No joo joo!”

Klo 14.30 tulee tekstari kuopukselta: ”Voitko soittaa kun pitää lähteä musaopistolle?”
Soitan saman tien takaisin, koska tytön pitää lähteä 10 minuutin kuluttua. Varmuuden vuoksi vielä kertaan: ”Muista ottaa ne uimakamat ja rahat mukaan!”
”Jooo!”

Klo: 16.15 esikoinen soittaa ”Toi unohti uimakamat ja rahat. Voitko tuoda ne meille tänne musaopistolle?”

Tekee mieli sanoa en. En nyt, enkä perkele vieköön enää ikinä. Mikä on ettei voi muistaa jos kolmesti muistutetaan saman kahdeksan tunnin sisällä? Sanon sen sijaan niin painokkaan hemmetin, että tyhmempikin tajuaa sen oikeasti tarkoittavan perkeleenhelvettiä ja vien rahat.

Ja niin, olisivat saaneet puolestani mieluusti olla menemättä uimahalliin noin niin kuin kasvatuksellisessa mielessä. Ainoa vain, että talostamme on suihku rikki, ja he todella epätoivoisesti tarvitsevat uimahallireissua ihan peseytymispoliittisista syistä juuri tänään.
Voisin ottaa kiukkuisen kasvattajan pikavoiton kieltäytymällä auttamasta (ja se kieltämättä tuntuikin houkuttelevalta vaihtoehdolta), mutta se ampuisi omaan nilkkaan heti seuraavana päivänä, kun opettajakunta koulussa ihmettelisi, mitä onnettomia metsäläisiä ne Kellomäen tytöt taas ovat.

Suo siellä, erittäin esipuberteettisia lapsia täällä.
 

Lapsilla oli eilen koulun disko. Eivät suostu kertomaan kenen kanssa tanssivat, vaikka ihan selvästi tanssivat. Vetäytyvät kirjoittamaan päiväkirjaa huokaillen: "ihanaa kirjottaa tätä päiväkirjaa". Sikailua sanon minä.

Eikä siinä ole edes lukkoa.

Hesarissa oli jännä juttu Norjasta. Siellä haluttaisiin siis läksyjä lakkautettavaksi.

Kuulostaa pitkälti yläkoululaisen päiväunelta, enkä usko että omat nuorempanikaan panisivat yhtään hanttiin.

Minulle heräsi ekana ajatus, että tämä on taas osa sitä meneillään olevaa suuntausta, jossa halutaan tuupata kouluille kaikki duuni lasten osaamisen ja pystymisen alkuunpanijana. Muutamakin tuttu opettaja on manaillut sitä, miten osa vanhemmista tahtoisi kaiken kasvatustyönkin tapahtuvan luokkahuoneissa, ettei sitten kotona juuri tarvitsisi puuttua pilttien toimintaan. Ja jos on kurin kanssa ongelmaa, niin open vikahan se aina on.

Olisipa kiva kuulla, mitä vanhempi polvi tuumii tuolaisesta "lapsen vapaa-ajan riistämisestä". Aika uusi kuvio on tällainen lapsen oman ajan vaaliminen noin niin kuin perheiden historiaa tarkasteltaessa. En peräänkuuluta lapsityövoimaa tai muita ääri-ilmiöitä tässä(kään) asiassa, mutta kyllä ne piltit läksynsä voivat lukea vapaa-ajallaan, ajattelisin.

Suomessahan tuollainen läksyttömyyssysteemi olisi hassu jo siksikin, että meillä koulupäivät ovat tuntuvasti lyhempiä kuin monissa muissa maissa juuri siitä syystä, että meillä tehdään läksyjä kotona. Ei ehdottanut norjalaisjärjestö koulupäivien pidentämistä kuitenkaan. Sepä se vasta söisikin vapaa-aikaa lapsukaiselta.

Mitä mietteitä herättää?

Esikoinen on humpsahtanut isommaksi varkain. Yhtäkkiä ikäero kuopukseen (1v 8kk) on hujahtanut taas metreillä mittavammaksi. Siinä missä äsken vielä leikkivät ripirinnan, on nyt ilmassa enempi ähkimistä ja puhkimista. Isomman pitää päästä kavereiden kanssa ja ottaa ystäviä mukaan mummolaankin ”kun ei mulla jotenki ole enää silleen yhteistä ton kanssa”.
Kuopus leikkisi mieluusti isosiskon kanssa. Ja vielä mieluummin roikkuisi mukana isosiskon ja tämän kavereiden seurassa. Yhteinen huone alkaa tuntua ahtaalta, jos ei neliöissä, niin ilmanpaineessa mitattuna.

Jännää, miten ikäkaudet vaihtelevatkin juuri tämän eron näkymisessä. Synnytyssairaalan vierailuaikaan uuden vauvan ja kohta kaksivuotiaan välillä oli kahden valtameren mitta. Vuosien edetessä kolmen ja neljä puolikkaan välillä ei niinkään. Kaksi tarhalasta menivät siinä kimpussa ihan leikiten, mutta kun toinen meni kouluun ja toinen ei vielä ihan ehtinyt eskariinkaan, oltiin taas erillään. Eka- ja kolmasluokkalaisten jutut saatiin kyllä sommiteltua, ja kakkos- ja nelosenkin useammin kuin ei. Nyt näitä kolmos- ja viidesluokkalaisen juttuja ei oikein punota yhteen kuin ohikiitävinä hetkinä. Toinen on vielä ihan Littlest Pet Shop ja toinen mallailee peitepuikkoa finneihin.

Koskahan ovat taas samoilla aaltopituuksilla? Missähän kohtaa ero on isoimmillaan.
 

Joka hemmetin viikko vähintään kerran sama juttu. Junaan työmatkalle tulee itkuinen soitto kuopukselta ”mä en löydä mun avaimii!”
Ja joka kerta, ihan yhtä vääjäämättömästi, avaimet ovat joko eteisessä tai keittiössä. Siellä, mihin ne eilen laskettiin. Melkein näen ne siellä junassa istuessani. Hedelmäkorin vieressä tai harmaalla penkillä. Lapsi vain ehtii kiihtyä niin nopeasti, ettei mitään enää näy missään.
On jotenkin ylivoimaisen vaikeaa pysyä rauhallisena läpi tämän farssin joka kerta. Joka viikko, joskus useampanakin päivänä. Toisto tekee siitä tuskaisinta. Saada itsestään ulos se sama mantra ”Älä kulta hermostu. Sä löydät ne kun katsot nyt rauhassa. Kierrä nyt eteinen ja keittiö”.
Samalla tekee mieli huutaa ilmoille se, mitä oikeasti ajattelee. Kuten ”mikä PER-KE-LE siinä on, ettei ne voi olla siinä avainkorissa. AVAINKORISSA!?”

Lapsi pelkää hulluna koulusta myöhästymistä (siinä toki on vanhemman näkökulmasta hyvätkin puolensa). Kuvittelee, että opettaja siellä raivoaa suu rabiesvaahdossa tai maailma muulla tavalla nyrjähtää kohdaltaan. Huolehtii siksi jo etukäteen, jos jonkinlainen myöhästymisen etäinen mahdollisuus edes ilmaantuu taivaanrantaan. Panikoituu. Sokaistuu avaimille ja muulle. Tärvää sitten siihen nyyhkimiseen ne minuuttinsa. Ehkä myöhästyykin juuri siksi. Ja taas iltapäivällä rauhoitellaan, että ei siihen kukaan kuollut tälläkään kertaa. Huoh.

Kuulostaako tutulta? Mitä teillä hukataan? Mistä ne löytyvät? Monensissako avaimissa mennään (meillä esikoisella neljännet teetetään juuri, kuopuksella taidetaan olla vasta toisissa).
 

Lapset aloittivat tänään haasteviikon. Saivat tehtäväkseen laatia viiden päivän (ma-pe) ruokalistan ja valita kaupasta tarvittavat tuotteet. Joka päivä tällä viikolla he valmistavat perheelle päivällisen näistä aineista listansa mukaan. Minä huutelen minimimäärän ohjeita sohvalta.
Annoin sellaiset kehykset, että vähintään yksi kalapäivä on oltava, ja ainakin yksi keitto. Ruuan pitää myös olla itse tuoreista raaka-aineista valmistettua. Lisäksi kokonaisuudessa pitää miettiä myös hinta-asioita.

Tytöt valitsivat seuraavanlaisen menun:

Ma – kaurapuuroa (voilla ja kanelilla)
Ti – uunilohta ja jasmiiniriisiä (seesamöljyllä)
Ke – porkkanakeittoa
To – jauhelihakastiketta ja spagettia
Pe – kalakeittoa

Kaupassa he tekivät yllättävänkin oivaltavia ostoksia. Osasivat päätellä muistista, mitä aineita ruuanvalmistukseen tarvitaan ja valkkasivat vielä luomua aina kun sitä oli tarjolla. Minä en juuri ohjaillut päätöksiä. Kuljin vain kukkarona matkassa. Alittivat komeasti meidän normaalin viikon ruokabudjetinkin melkein puolella!
Ideana on sekä antaa tytöille mahdollisuus itse valita syömisiään (miettien terveellisyyskysymyksiäkin), tarjota ihan käytännön kokkailuoppia sekä näyttää, mitä vanhemmat tekevät yhteisen aterian eteen joka päivä.
Tähän mennessä ovat olleet kovasti innoissaan, ja niin olen minäkin! Valmista ruokaa kannetaan pöytään oikein vähällä omalla ponnistuksella.
Tänään nautimme maukasta kaurapuuroa. Oli melko tyytyväinen kuopuskokki pöydässä. Huomenna paistuu lohi.

Meidän lasten kaveripiirissä on nähty viimeisten parin vuoden aikana vaikka minkälaisia synttäreitä. On pelattu kaupunkisotaa, oltu kylpylässä, paistettu nuotiomakkaraa, keilattu ja keikuttu temppuradoilla. Kaikilta kutsuilta on tullut naurunaamaisia kakaroita.

Vähän arvelutti, kun meillä järkkäiltiin tänä vuonna kuopuksen kestejä. Ne olivat mallia perinteistäkin perinteisemmät kakkukestit kotona. Menisikö läpi vaativan lapsilauman tiukassa arvostelussa? Tulkittaisiinko kotijuhlat ihan umpitylsiksi ja tavallisiksi?
Eipä hätiä! Kaikilla olikin kivaa. Tarjoilut maittoivat. Suosituin syötävä oli kuvan siili, jonka tytöt olivat itse koonneet tomaateista, nakeista, lihapullista, oliiveista ja juustoista. Juhlakansa viipyi kolme tuntia kutsussa lukeneen kellonajan jälkeen. (En halunnut häätää yhtäkään kotiin, koska oli niin kivat meiningit päällä ja sain itse maata sohvalla syömässä loppuja herkkuja). Kun kuulostelin, mitä yläkerrassa onginnan jälkeen leikittiin, kävi ilmi että siellä mentiin kotia. Mukana kolmosluokkalaisten kanssa hääri kolme vitosluokkalaistakin tyttöä, isosiskoja. Aika siistiä!

Toimiva konsepti siis tämäkin, yhä edelleen. Eikä maksanut maailmoja. Ei ollut jaossa kilpavarusteltuja goody bageja vieraille (mistä ihmeestä semmoinenkin perinne muuten on suomalaisiin lastenjuhliin rantautunut?) eikä mitään ylimaallisen erikoista. Ei juuri mitään järjestettyä ohjelmaa (onginnankin piti isosisko kavereineen. Kalamiehet saivat saaliiksi tikkarin ja lakun).

Helpotus.

Millaisia synttäreitä teillä järkätään? Entä kaveripiirissä? Onko ollut oloja, että menee yli ne järjestelyt, vai onko pysytty kohtuudessa? Onhan järkkääminen jo melkoinen taloudellinenkin ponnistus, jos lähdetään kotiovesta järjestettyihin rientoihin.