Tytöt tahtovat yökylähommiin aina vain useammin. Joko pyrkivät muualle tai tuovat meille kyläläisiä. Ihan jees, muistan kyllä itsekin miten kivaa oli pyjamissa pimeässä supattaa salaisuuksia. Juuri nytkin tuolla yläkerrassa tuhistaan siskonpedissä.

Jonkin verran on kuitenkin pitänyt suitsia innokkuutta, jos mielimme nähdä lapsiamme joskus, tai viettää edes muutaman viikonloppuillan ihan omalla porukalla.

Perussäännöksi on nyt sorvautunut jotain sellaista, että yökylää voidaan ajatella maksimissaan joka toinen viikonloppu. (Arkiviikolla nyt ei toki ollenkaan, jollei sitten joku tuttu ole akuutisti lapsenvahtia tarvis - tällä viikolla meillä Hämeenlinnassa ovat koulut vielä lomalla.) Pyrimme katselemaan, että noista kahdesta mahdollisesta yökylästä toinen olisi meillä ja toinen sitten muualla, mutta poikkeuksiakin on.

Yksi sääntö on osoittautunut olennaiseksi. Varsinkin nuoremman kohdalla on ensiluokkaisen tärkeää hoitaa yökylästä sopiminen vanhempien välillä. Pari-kolme kertaa on nimittäin käynyt niin, että tarkistussoitolla on ilmennyt, ettei kaavaillun kyläilykohteen vanhempi väki lainkaan tiedä yöpyjäehdokkaan suunnitelmista, vaikka toinen on jo pakkaamassa pyjamat pussiin. Lapset ovat keskenään sopineet kylästä koulussa, ja unohtaneet sitten mainita parhaassa tapauksessa kummankin pään vanhemmille asiasta sanallakaan.

Karkeimmassa tapauksessa olin jo täydessä tällingissä lähdössä puolison kanssa illanviettoon, kun tällainen källi paljastui. Yöpymisestä oli puhuttu niin pitkään niin selvänä asiana, että olin unohtanut tarkistaa kokonaan. Onneksi kyseessä oli likeisin lapsen ystävistä, ja tilanne saatiin selväksi hyvillä nauruilla. Pääsimme iltajuoksullekin. Sen jälkeen olemme olleet erittäin tarkkoja tämän pykälän noudattamisesta silloinkin, kun kyläpaikkana on läpituttu.

Millaisia yökyläilyitä teillä harrastetaan? Minkä ikäinen on sopiva yökyläilemään? Kuinka usein sallitte moista ja millaisilla säännöillä toimitte? Kuinka ajoissa asiasta pitää sopia vai käyvätkö spontaanitkin?
 

Tervetuloa uudelle vuodelle! Meillä on sen kunniaksi meneillään Suuri Hiussota. Kuopus tahtoo pitää pitkää tukkaa, mutta lopputuloksena on kerran kuussa kamalla itkulla suoritettava pään kokoisen rastan purkuoperaatio. Se on hetki äidillistä läheisyyttä, jota markkinoidaan harjauksena, mutta joka tosiasiallisesti on kaikki väkivallan tunnusmerkit täyttävä toimenpide, jossa allekirjoittanut repii harja kädessä puolet kakaran tukasta irti.
Vannon hiuksia selvittäessäni joka kerta ääneen, etten tee sitä enää kertaakaan uudestaan. Että seuraava kerta on kampaajan saksilla suoritettava perusteellinen ja tyly toimitus. Ja sitten kuopus aina itkee - kivusta ja kaljuksi ajamisen (aiheellisesta) pelosta - ja sitten minä aina hellyn ja selvitän sen seuraavankin kerran. Ja kuumenen.

Olen sanonut, että lapset saavat pitää millaista vain hiustyyliä ikinä tahtovat, kunhan sen ylläpitäminen ei edellytä minulta fyysisen voiman käyttöä. Tämä edellyttää. Nyt pitäisi siis mennä sanoista tekoihin ja iljetä taluttaa parkuva penikka kampaajan penkkiin kerittäväksi.

Miten toimisitte tilanteessa?

Esikoinen tuli koulusta ja lähti samoin tein omiin juttuihinsa. Ehti ovelta huutaa, että huomenna on Eevertin synttärit joihin lahjaa, ja sitten on luokassa nyyttärit, joihin syötävää. "Moikka!"

Kuopus tuli teoriatunnilta, jossa oli juuri vietetty pikkujouluja "voitte tuoda jotain pientä naposteltavaa" -hengessä, ja lähti kavereiden luo. Jääkaapin oveen oli tässä välissä ilmestynyt lappu, jossa sama lapsi lupaa viedä huomisille luokan kekkereille "Pipareita. Paljon!".

Parin viikon sisään on vietetty mielipuolisen monet pikkupurtavaa edellyttävät pikkujoulut, yllätyslahjakemut ja synttärit. Joka päivälle on pitänyt olla tonttuhiippaa ja soitinta ja levyä ja lempilelua ja sipsiä ja karkkia ja ainakin niitä pipareita. Paljon!

Tieto tarpeista tulee juuri näin, iltapimeällä, kun toinen vanhemmista tekee pitkää päivää ja auto on jossain liesussa sen mukaisesti. Ja se toinen ei to-del-la-kaan ole sellaisessa mielentilassa, että alkaisi taikoa tähteistä pikkuleipää pilttien tarpeisiin tällaisella varoajalla.

Laitoin äsken lasten isälle tekstarin, joka kiteyttää tämäniltaisen joulumielen melko hyvin:

"Tuo jotain vitun pipareita tullessas!"

Anteeksi nyt ranskani, mutta ehkä tiedättekin tämän tunteen?

Muistatteko miltä se tuntui, kun alkoi tajuta vieraskielisen laulun sanoja? Ehkä tosi hitaasti ja tankaten, sanan sieltä ja täältä, kunnes yhtäkkiä tajusi että laulaja laulaa juuri minun tunteistani! Miten se voikin tietää, miten pakahduttavalta tuntuu just nyt, koulun diskon jälkeen pimeässä huoneessa? Sitäkin on sattunut, pusertanut. Sekin on kaivannut. Ja miten hienosti musiikki tukee sanoja! Muistatko kylmät väreet?

Minä muistan taas, vaikka hetkeksi olin unohtanut. Tajusin sen tunteen, kun kuulin esikoisen laulavan Cheriä yläkerrassa. Sydämensä pohjasta. Tunteella. Juuri siinä samassa tunnetilassa. Oivalluksessa.

Musiikki on alkanut näyttäytyä hänelle muunakin kuin mattona ääniä. Tanssittavana biittinä (vaikka sekin on hienoa ja oikein ja riittävää). Hänelle on juuri alkanut paljastua, että nämä isot tunteet ihon sisällä ovat jaettavissa tämän kokemuksen kautta! Että näistä ne laulut ja kirjat ja näytelmät ja maalaukset syntyvät. Näistä elämä syntyy. Miten hienoa se onkaan!

Lapsi etsii netistä laulujen sanoja ja printtaa niitä kasaksi, tunnekasaksi sängyn viereen. Omankin ihon alla pakahtelee taas. Voi mitä aarteita hänellä vielä onkaan löydettävänään! En tahdo tuputtaa. Itse löytäminen on ihaninta.

On oma maku. Omat lempibiisit. Niihin vähitellen linkittyvät omat kokemukset. Musiikkimuistot.

Kuopus laulaa suomeksi. Vähän hymyilyttää sekin, kun talossa kaikuu: ”Mä tarvitsen mun haavojaaaaaa. Syviä ja suolaisiaaaa.” Koko 9-vuotiaan paatoksella.

Mitä teillä kuunnellaan?
 

 Esikoinen on liisteröinyt kymmeniä lappuja pitkin kotiamme. Niissä lukee "Tahdon Star Wars -kypärän". MInä olen ilahtuneena pistänyt merkille, että hän käyttää viivaa oikassa kohdassa, ja toki myös sen, että hän ilmeisen paljon tahtoo kypärän. En tiedä millainen se kypärä on. Paitsi varmaan joko musta tai valkoinen - puolen valinnasta riippuen. Pelkään, että siitä lähtee ääntä, ja olen siksi lähtökohtaisen penseä, mutta sellaisen hän nyt on keksinyt haluta ja on halunsa kanssa varsin aktiivisesti liikkeellä. 

Ja vanhemmanhan kuuluu iloita siitä, että lapsi oppii tuomaan esiin mielipiteensä. Eikö se mennyt jotenkin niin? 

Mutta on pulma. Esikoinen tahtoo myös puhelimen. Ja piirrustuskamaa mangahommiin. Ja ihan ehdottomasti aika monet uudet farkut. Hän tahtoo perin monia asioita yhtä aikaa, ja joulupukilla alkaa olla vähän hermo tässä kireällä. 

Olen yrittänyt epäsuorasti ja sitten suoremmin ja sitten jo pirulauta erittäinkin suoraan vihjailla, että osan toiveista (mielellään ne kalliimmat) voisi esittää isovanhemmille, noille pukin karttuisakätisille kätyreille. En ole ihan varma tajuaako tuo edes ihan vielä, miten hyvä yhdistelmä joulu + ainoat lapsenlapset tietyissä piireissä onkaan... 

Joka tapauksessa on varmaa, että tällä pukilla alkaa lompsanpohja kiiltää jo kauan ennen kuin kypärä ja puhelin ja piirrustuskamat ja farkkukasa on hankittuna. Sori vaan kersa. Loppuu poroilta puhti, ja muita jouluaiheisia kielikuvia. 

Joululahjoista ja toiveista ja varsinkin niistä ärsyttävistä lahjalehdistä jo tuolla taannoin vähän juteltiinkin, mutta onko tullut lisähaaveita läpeillenne? Entä millaista linjaa teidän pukkiosastonne vetää, montako lahjaa ja missä taloudellisessa suuruusluokassa on lupa kohtuuden nimissä pyytää? 

Kuopuksella on kiilto silmissä. Niila-poika tekstaa. "Saako se tulla meille?" No totta kai saa! Tyttö pörrää jännän näköisenä, eri näköisenä kuin ennen. Kohta pihalla on punaisen vieressä sininen pyörä ja tulokas yrittää luikkia äkkiä yläkertaan.

Minä olen nyt se äiti, joka tekee asiaa eteiseen. Huutaa tekopirteät heit (vilkuttaa kädellä, mistä sekin tuli?) kiusaantuneelle poikaselle ja viipyy vähän liian pitkään oven raossa. Päästää sitten pinteestä molemmat lapset. Hetken miettii, onko tämä se hetki jolloin äkkiä leivotaan pullaa ja keitetään kaakota. Tokenee kuitenkin ja painuu omiin hommiin.

Tähän on siis tultu!

Esikoinen lukee. Hän on löytänyt sen ihanan imurointivaiheen, jossa vanhempi ei saa kommenttia sisään, kun sohvannurkasta kuuluu vain tyytyväistä sivunkääntämistä. Tai sitten hän vastailee sujuvasti, vaikkei ole oikeasti kuullut tai tajunnut mitään. Ollakseen rauhassa.

Lapsi on tämän vuoden aikana lukenut 15 kirjaa, yli kuusi tuhatta sivua. Ensin hän imeytyi Harry Pottereihin, eikä sarjan loputtua mienannut suostua muuta lukemaan, mutta sitten löytyivät Artemis Fowlit, ja 8 kirjan sarja sujahti sukkana sisään.

Muistan tuon, ja kadehdin vähän. Saan nykyisellään luettua ehkä kirjan - kaksi kuussa, kun illalla alkaa silmä lumpsuttaa niin kiusallisen varhain. Loma-ajat vedän sitten yhtäläisellä innolla. Silloin meitä onkin sohvassa neljä sivujen kääntelijää ynähtelemässä.

Mitäs te tällä hetkellä luette? Entä olisiko suosituksia 11-vuotiaalle fantasiasta kiinnostuneelle lapselle?

Keskusteluja meiltä liki reaaliajassa:

Minä: Kattaisitko pöydän.

Kuopus: Mä tein tiskit!

Minä: Niin. Silti.

Kuopus: Huomenna on lapsen oikeuksien päivä!

Minä: Niin. Huomenna.

Lapset ovat tuohon huomiseen päivään vedoten saaneet jo ajettua läpi pelipäivien lisäyksen. Ryökäleet. Kaikenlaista niille koulussa opetetaan!

”Äiti...”, ”äiti!”, ”hei äiti...”, ”ÄI-TIIIII....”, ”muuten äiti”, ”äiti millon...”, ”äiti mä tartten...”, ”äiti”, ”äiti sit ku”, ”äiti eiks me”, ”äiti kuuletsä”

Sanonpahan vaan. Huoh. Miten paljon asiaa voi kahteen keskimittaiseen tyttöön mahtua? Jotenkin luulin, että kyselyikä meni jo useita vuosia sitten. Ja miten ne kaikki asiat pitää hoitaa äidin kanssa? Autossa. Kotiovella. Sohvalla. Ruokapöydässä. Nukkumaan mentäessä. Töihin puhelimella. Yläkerrasta huudettuna. Alakerrasta huudettuna. Kirjelappuina keittiön pöydällä. Heti. Äkäisenä. Uteliaana. Ilosta hihkuen. Itkien. Kärsimättömänä. Lohduttomana. Määrätietoisena. Päättymättömänä.

Olen mielelläni tärkeä. Mutta joku raja kai sentään?
 

Tytöt kisaavat vimmaisesti tätä nykyä. Tappelevat ja melskaavat sellaiseen ääneen, että meinaa totaalisesti hermo palaa.
Tänään sota syttyi musiikkivalinnoista: esikoinen tahtoi luukuttaa Cheriä, kun kuopusta olisi huvittanut Madonna.
Kohta kuopus kieri itkien huoneeni lattialla ja huusi tahtovansa kuolla. Muuttavansa pois. Lyövänsä niin kovaa pään lattiaan, että taju lähtee. Ja ennen kaikkea tah-to-van-sa kuol-la.
Johtuiko siitä, että kurkkuni on niin flunssan korventama, etten saanut nostettua ääntä, vai olinko jotenkin muuten vain sellaisella paremman vanhemmuuden vyöhykkeellä. Pysyin rauhallisena. Torppasin kuolema-ajatukset ja kävin kerta toisensa jälkeen soittimen käyttösääntöjä läpi. Sitten, kun alkoi mennä jo ihan totaalisen venytyksen osastolle,  ärjäisin lyhyesti melko topakan loppulauseen ja tyttö lähti takaisin yläkertaan.
Sovittelimme asiaa päivän mittaan. Musiikkimaailman diivoille olkoon omat soittoaikansa. Varsinainen läpimurto koitti kuitenkin vasta iltateen jälkeen. Tiedänkin jo kohta vuosikymmenen kokemuksella, että kuopus on luontojaan sellaista sorttia, joka tarvitsee aikaa vähän fundeerailla. Hyvää yötä toivottamaan ilmestyi äsken lauhkea, asiaa mietiskellyt tyttö.
”Taisin suuttua vähän liikaa. Toisin sanoen viha sai minusta yliotteen.”, tyttö totesi.
Mykistävän hieno lause 9-vuotiaalta!
Tuumimme yhdessä, että niin juuri joskus käy – viha saa yliotteen ja menee pikkuisen överiksi. Mutta se on silti parempi kuin ettei näyttäisi pahaa mieltään laisinkaan. Ja kotiin mahtuvat nämä tällaisetkin tunteet. Ja lopuksi vielä rakkaudet päälle. Sellaiset, joihin eivät suuttumiset ja ylilyönnit mitään vaikuta.
Rauha maassa taas huomiseen.