Eilen illalla, hyvän aikaa lasten nukkumaanmenoajan jälkeen, kömpi makuuhuoneeseen itkuinen kuopus. Hiihtolomaviikon toiseksi viimeisenä päivänä kouluvelvollisuudet olivat vyöryneet murskaavina päälle.

”Jos mä en ehdi lukea niitä lukudiplomikirjoja maaliskuun loppuun mennessä, niin ope ei päästä mua kolmoselle!” tyttö kertoi huonona.

Lohdutimme ja lupasimme kaivaa diplomiin tarvittavia kirjoja hyllystä pinoon heti huomiselle.

Lapsi on ymmärtänyt opettajan ajatuksen melkoisella todennäköisyydellä väärin. Vastuuntuntoinen polo oli kuitenkin aidon kauhuissaan. Vaikka vanhemmista (joista toinen on opettaja ja toinen opettajan sisko, lapsi ja vaimo) on melkoisen selvää, ettei mainiosti koulussa pärjäävä lapsi hevin luokalle lukudiplomin puutteiden vuoksi tule jäämään, kävi vähän sääliksi. Pelko ei ole paras kannustin kirjan ääreen. Ei isolle, eikä pienellekään.

Tänään kuopus kaivoi kirjapinon esiin ja heittäytyi sohvalle lukemaan. Tykkäsikin oikein. Tyttö onkin viisivuotiaasta asti ollut kova lukemaan kaikenlaista, ja mikä ettei nyt niitä diplomilistankin kirjoja.

Jäin vähän miettimään niitä lapsia, joille lukeminen ei luontojaan maita. Riittääkö pelko kannusteeksi, ja saadaanko sillä ihmisiä isompana uutteriksi lukijoiksi? Ja mikä sitten olisi paras kannustin kirjojen äärelle?

Mitä tuumitte? Millä kannustatte lapsianne lukemaan, vai kannustatteko ylipäänsä? Onko diplomit suoritettuna?

Esikoisella oli koulun disko. Sellainen järjestetään joka vuosi. Ohjelmassa on tanssia, puffetti ja erilaisia arpajaisia ja muita attraktioita. Kuluneina vuosina koululle on lähdetty tohinalla juuri näiden arpojen ja ongintojen vetämänä. ”Ei ehditty” on kuulunut vastaus kysymykseeni siitä, tuliko tanssittuakin.

Tänä vuonna oli eri meininki. Nelosluokkalaiset käyttivät tuntuvasti enemmän aikaa laittautumiseen. Esikoinen oli nähnyt kaupassa juuri sen yhden huipputärkeän mekon, ja se kuumotti niin, että piti lähteä ostamaan vaikka mikä olisi. Oli myös lupa laittaa vähän huulikiiltoa.

Kun tällä kertaa kysyin, oliko kivaa, oli vastaus erittäin lyhyt ”oli”. Jatkoin piittaamatta ilmeisestä kylmäkiskoisuudesta ja kysyin, tuliko nyt tanssittua. ”Tuli”. Inkvisitio jatkoi rohkeasti pidemmälle. ”Ihanko poikienkin kanssa, ja hitaitakin?” (kuulostin jo omissakin korvissani Todella Ärsyttävältä Äidiltä. ”No tuli. Mutta mä en halua jutella sun kanssa tästä”, esikoinen totesi selvästi syvän kiusaantuneena. Ja sekös auttoi! Minähän halusin tietää kaikki yksityiskohdat.

Lapsi oli jäätävästi kartalla. Hän katsoi minua suoraan silmiin, ja totesi jämptisti: ”Äiti, jos sä olisit ollut diskossa tanssimassa jonkun pojan kanssa, niin mä en olisi se ihminen jolle sä haluaisit siitä kertoa. Vai olisinko muka?”. Ei lisättävää. Miten oikeassa hän onkaan!

Jätin poloisen rauhaan (ja aloin harkita seuraavan diskoon valvojaksi värväytymistä – seikka, josta esikoinen on osannut olla jo ääneen huolissaan.)

Diskoillaanko teillä? Onko tyttö- ja poikakaveritouhuja ilmassa? Miten saatte uteliaisuutenne pidettyä kurissa?

PS. Jos jotakuta edellisen merkintäni tiimoilta kiinnostaa seurailla, mitä tapahtuu Kaameassa Keittiössämme, tai siviilipuolellani noin ylipäätään, niin täällä sitä voi käydä kurkkimassa. Pahoitteluni karkeasta kielenkäytöstä jo valmiiksi. Eilinen remonttipäivä pääsi vetämään hermoa melkoisen tiukaksi. Jos olet joskus rempannut, annat todennäköisesti minulle kiroiluni anteeksi.

Kun keittiö näyttää siltä, kuin se oheisessa kuvassa näyttää, on piinallisin kysymys aamulla lasten suusta: "mitä me voidaan ottaa aamupalaksi?". Seuraavaksi piinallisin on: "missä me voidaan se oikeen syödä?".

On siis juuri alkanut maailmanlopun keittiöremontti ja lapsilla hiihtoloma. Lähetämme heidät huomenna evakkoon mummolaan, mutta kärttivät tästä alkupäästä muutaman päivän kotioloja ollakseen kavereiden kanssa edes hetken lomastaan. Hellämielisyytemme pyynnön edessä osoittautuu katastrofiksi jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Sain eilen illalla sähköpostin kuopukseni koulukaverin vanhemmilta. Se oli päivätty, kummankin vanhemman koko nimellä ja puhelinnumerolla allekirjoitettu, ja sen otsikkona oli ”KOULULAISTEN VIERAILUT LUOKKAKAVEREIDEN LUONA”

Viestissä kerrottiin lapseni vierailleen perheessä (minkä toki tiesinkin) ja toivottiin, että vastaisuudessa lasten kyläilyt sovittaisiin aina etukäteen vanhempien kesken.

Jäin vähän hämilleni. Olen ilman muuta mielissäni siitä, että vanhemmat kertoivat toiveestaan, ja toive sinänsä oli todellakin täysin asiallinen. Jokin viestin varsin virallisessa luonteessa jätti minut miettimään käytäntöjä.

Meillä on sellaiset säännöt, että lapset tulevat kotiin koulusta, syövät välkkäpalan ja tekevät läksyt, ja ovat sitten vapaita kaveeraamaan haluamassaan seurassa. Heillä on mukanaan puhelimet, ja minä edellytän kuulevani kenen kanssa he leikkivät ja missä. Sovimme kotiintuloajan joko etukäteen, tai sitten pirautan heille kun ruoka alkaa valmistua.

Meille saa myös aina tulla, jos emme ole iltamenoilla. Jos vieraita sattuu kyläsille menojen aikaan, ilmoitamme vieraalle että nyt sopii kotiutua. Kun joku lapsi meille tulee, oletan hänen sopineen asiasta vanhempiensa kanssa. Kysäisen useimmiten, onko lapsella jokin sovittu palautusaika, ja laitan oman puhelimeni siitä muistuttamaan. Muuten en heidän meinikeihinsä puutu.

Minusta on kivaa että lapsilla on kavereita ja he visiteeraavat vilkkaasti milloin meillä ja milloin muiden luona. Suunnilleen toisen luokan syksystä lähtien lapset ovat saaneet melko vapaasti liikkua tämän hyvin rauhallisen asuinalueemme sisällä.

Minusta tuntuisi, jos ihan rehellisiä ollaan, erittäin raskaalta hallinoida kummankin lapsen jokaista iltapäiväleikkituokiota erikseen etukäteen jokaisen vanhemman kanssa. Viesti sai minut kuitenkin miettimään, onko kyse omasta laiskuudestani tai mukavuudenhalustani.

Millaiset käytännöt teillä on? Sovitteko lasten jokaisen kyläilyn kavereiden luona aina vanhempien välillä etukäteen, vai voivatko lapset sopia menoistaa myös keskenään? Miten teille saa tulla kylään, ja miten lapsenne saa kyläillä?

Sain lapsena viisi markkaa viikkorahaa. Siitä ostin viikonlopun karkit ja laitoin jotain säästöönkin. Säästörahoilla ostettiin sitten isompia juttuja. Pikkusiskon ennätys taisi olla ratsastusleiri omista rahoista. Minulla ei moiseen satsaukseen kai koskaan riittänyt kärsivällisyyttä, mutta kirjoja, lehtiä ja elokuvalippuja säästelin minäkin omistani.

Omien lasteni kanssa emme ole viikkorahasysteemillä, vaan rahaa saa erilaista pienistä askareista. Karkkipäivän karkit maksamme heille, mutta saavat opetella säästäväisyyttä ja kärsivällisyyttä hankkimalla esimerkiksi himoitsemiaan konsolipelejä tai muuta isompaa itse.

Systeemi on todellinen win-win. Lapset ovat äityneet erittäin uutteriksi tiskikoneen täyttäjiksi, roskien kuskaajiksi ja pyykkien viikkaajiksi. Minä maksan ilolla muutaman kymmensenttisen maatakseni sohvalla sillä aikaa kun tupa puhdistuu.

Jääkaapin ovessa on lista, johon sankarisuoritukset merkitään. Kisaavat vielä keskenään siitä, kummalla on enempi merkintöjä. Passaa minulle mainiosti!

Hassua muuten, että viisi markkaa olisi nykyisin melkoisen vähän rahaa kouluikäiselle. Tässä voisi muistella vaikka uimahallimaksuja – omalla viikkorahallani pääsi kolme kertaa halliin. Nyt lapsen uintikerta maksaa liki 20 markkaa.

Mistä teillä maksetaan? Oletteko viikkorahasysteemillä (paljonko on tarpeeksi ja mitä lapset sillä ostavat?) vai maksatteko palkkaa kotitöistä tai koulusuorituksista?

Edellisen merkintäni kommenttikentässä virisi keskustelu harrastuksista. Käytiin mielipiteenvaihtoa siitä, pitääkö lapsen harrastaa, ja etenkin pitääkö harrastaa jos väsyttää.

Olen miettinyt tätä paljon. Harrastin itse montaa lajia pienenä. Innostuin aina uusista jutuista, eikä intoani juuri rajoitettu. Kävin kokeilemassa lajeja tanhusta amerikkalaiseen jalkapalloon, mutta pisimpään soitin viulua – kaikkiaan 10 vuotta. Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut ottaa iisimminkin. Toisaalta varsinkin juuri soittohommista on ollut isosti iloa vielä aikuisellakin iällä.

Nyt itse vanhempana mietin, mikä on lapselle liikaa ja mikä liian vähän. Tuntuu melkein rikolliselta, jos lapsi ei harrasta mitään, mutta ihan yhtä rikolliselta tuntuu sekin, että kersaa roudataan eri lajien treeneihin jokaisena viikonpäivänä.

Tuumin jotenkin niin, että lapsen pääduuni on koulunkäynti, sitten tulevat leikit kavereiden kanssa, ja niistä ylijäävällä ajalla voi harrastaa.

Tyttöni harrastavat kerran viikossa yhdessä aikidoa. Kuopus soittaa Sibelius-opistossa nokkahuilua ensimmäistä vuottaan, esikoinen samassa paikassa kannelta nyt kolmatta. Lisäksi opintojen edetessä esikoiselle alkoivat musiikinperusteet, kerta viikkoon. Vanhempien kunnianhimoja näillä ei metsästetä. Kumpikin lapsi valitsi tarkkaan oman soittimensa, ja aloittamista pohdittiin yhdessä reilun vuoden verran.

Enempiä harrastuksia en anna heidän aloittaa. Olisi vetoa vaikka minne, mutta en jaksa kuskata ja haluan rauhoittaa viikosta aikaa yhteiselle olemiselle. Kimpassa käymme muutaman kerran viikossa uimassa tai vaikka hiihtämässä. Loppuaika ollaan vaan. Soittoläket pitää soittaa ainakin 4-5 kertaa viikossa. Siihen päästään, jos jaksan uutterasti muistuttaa. Ja kyllä, ne soitetaan väsyneinäkin päivinä.

Herännyt kysymys siitä, onko lapsen pakko soittaa, jos hän ei halua, on vähän kinkkinen. Tuntuisi tosi hassulta pakottaa lasta aloittamaan soittoharrastus. Jos ei ole intoa, ei todellakaan ole vanhempien paikka vääntää väkisin. Toisaalta ohjaaminen musiikin pariin voi oilla lapsella ihan mahtava juttu. Ja sitten, kun harrastus on aloitettu, kysytään kärsivällisyyttä. Soittaminen on niitä lajeja, joita pitää sitten aloitettuaan harjoitella aika uutterasti, että taito karttuu. Taidon karttuessa usein karttuu intokin, mutta siihen väliin mahtuu monta etydintäyteistä hinkkausvaihetta, jolloin ilo on niitä viimeisiä fiiliksiä sekä lapsella että vanhemmalla. Tämä pätee moneen muuhunkin lajiin.

Minusta harrastaminen ei ole puhtaasti hauskanpitoa. Ideana on lajin oppimisen (ja sen hauskanpidon!) lisäksi kehittää pitkäjänteisyyttä. Siksi lopettaminen heti, kun alkaa väsyttää, on vähän väärä ratkaisu. Kaikki ei aina tunnu kivalta aikuisenakaan, mutta sellaisiakin juttuja on hyvä oppia tekemään. Palkinto siintää vähän pidemmällä. Jos sitten väsyneitä päivä alkaa olla vuosi putkeen, niin kannattaa varmaan jutella asiasta. Teinien kohdalla voisin katsella pitempäänkin. Tuhannet ovat ne juuri tuossa ikävaiheessa hylätyt instrumentit. Ja jälkikäteen yleensä harmittaa, että homma jäi kesken.

Mitä te tuumitte: montako harrastusta on liikaa tai liian vähän? Paljonko perheen yhteistä aika lapsen harrastukset teillä vievät ja mitä siitä tuumitte? Ja missä vaiheessa harrastuksen saa teillä lopettaa?

 

Esikoinen on vakuuttunut siitä, että pidän häntä vankina. Hän ilmestyy koulusta raivottarena - itkee naama sohvassa ja tömistelee portaissa. Pilaan hänen elämänsä. Taas.

Tällä kertaa se kävi laittamalla rajaa kaverivierailuille. Siinä missä lapset aiemmin hujahtivat suoraan koulusta kavereilleen, ja tulivat sitten illalla syömään ja tappelemaan väsyneinä soittoläksyjen ja kotitehtävien tekemisestä, olemme nyt sopineet (lue: määränneet despoottien lailla) että koulusta tullaan suoraan kotiin, tehdään läksyt ja soitetaan, ja sitten vasta lähdetään kavereille.

Vankila. Sikavanhemmat. Pilattu elämä.

Katselin salaa kellosta, miten raivoisa lapsi suori välipalasta, läksyistä ja soitoista. Meni alle puoli tuntia. Sitten tyttö lähti kaverilleen. Ei tämä nyt ihan Guantanamo minusta ole.

Millaisia sääntöjä teillä on kaverihommien ja läskyjen hoitamisesta?

 

Luin tällaisen uutisen perheiden syömisestä. Mietin mikä siinä sitten on, ettei toive kohtaa todellisuutta.

” 82 % kyselyyn vastanneista äideistä piti tärkeänä, että ateriat syödään yhdessä koko perheen läsnä ollessa. Kaksi kolmesta äidistä piti säännöllisiä ruokailuaikoja tärkeinä. Kuitenkin vain vajaa kolmannes vastaajista kertoi, että omassa perheessä noudatetaan joka päivä säännöllisiä ruoka-aikoja. Vajaa kolmannes perheistä syö todellisuudessa päivittäin niin, että kaikki ovat läsnä.”

Vaikka monessa muussa asiassa meillä vähän oikaistaan, niin syömisistä ei juuri koskaan. Meillä syödään arkiviikolla vähintään päivällinen yhdessä. Aina. Se on joka päivä tarjolla kuudelta.

Useimpina iltoina viikossa tarjolla on myös yhteinen iltapala ja tee, iltamenoista riippuen suunnilleen klo: 20-21.

Viikonloppuisin yhdessä syödään päivällisen lisäksi aina yhteinen lounas (klo: 11-13 välissä) ja useimmiten olemme yhdessä myös välipala-aikaan, noin kolmen maissa.

Aamupalalla olemme yhdessä, jos se aikatauluihin istuu. Usein lapset syövät sen keskenään, mutta ihan parasta ovat viikonloppuaamujen pitkät brunssityyppiset istunnot.

Koska nuo säntäilevät kavereillaan ja harrastuksissaan niin paljon, en ilman säännöllistä yhteistä syömistä näkisi heitä juuri lainkaan. Ja se taas olisi melkoinen sääli. Tykkään myös siitä, että tiukka ruoka-aikarutiini rytmittää muuten helpolla kaaokseksi leviävää arkea.

Olen tarkkana myös siinä, että ruokapöydässä kaikki syövät. ”Ei oo nälkä” kaikuu meillä tyystin kuuroille korville – nyt, ja kohta alkavan teini-iän potentiaalisten syömiskikkailujen aikaan.

Mikä arjessa kamppaa hyvät suunnitelmat? Miksi yhdessä syömisestä on niin vaikea pitää kiinni, vai onko teillä?

Perheen ruokahommista puhutaan juuri nyt muuten myös Tiedekeskus Heurekassa, jossa aukesi viime viikolla aiheesta näyttelykin.

Remontin keskellä asuminen on vähän jännittävää. Tykkään rempata, mutta kun muu elämä ei suostu pysähtymään siitä ympäriltä. Pitää tehdä hommat niin, että samalla on meneillään kaikki tämä arkinen hässäköinti. Viime sunnuntai oli aika kuvaava.

Maalasimme eteisen lattiaa. Huone on, kuten eteiset ovat, siinä ihan kaiken keskellä. Touhua raamittivat seuraavat seikat:

- maali kestää tunnin kuivua juuri ja juuri kävelyn kestäväksi

- tarvitaan kaksi maalauskertaa

- sisään tai ulos talosta ei pääse märän maalin vaiheessa

Koska oli viikonloppu, ja talossa neljä ihmistä, riitti logistiikassa sumplittavaa. Muodostettiin rakennelma, joka huomioi kaikkien tarpeet. Virityksestä tuli seuraavanlainen:

- Lapset pois jaloista, pulkkamäkeen ja makkaranpaistoon tätinsä kanssa klo: 11.30-12.50 (tässä välissä vanhemmat kokoavat eteisen kaapistot)

- Esikoisella kaverin synttärikutust klo 13-16 (lapset haetaan pulkkamäestä, esikoinen tiputetaan suoraan kutsuille ja kuopus istutetaan katsomaan leffaa ja vannotetaan pysymään yläkerrassa, vaikka pää tippuisi harteilta. Vanhemmat suojaavat eteisen ja maalaavat ekan kiekan lattiaa, joka ehtii juuri ja juuri kuivua seuraavaa menoa varten kävelykuntoon.)

- Klo: 16 Esikoinen haetaan kutsuilta, työnnetään lapsiin välipalat ja kasataan aikidokamppeet.

- Lasten aikidotreenit klo: 17 (isä jää tekemään viimeistelyjä ja äiti kuskaa lapset treeneihin ja alkaa sitten järjestää kamoja koottuun eteiskaappiin)

- Isän treenit klo: 18.30 (äiti heittää isän ja hakee samalla kierroksella lapset treenistä, ruokkii heidät ja jatkaa kaappihommia)

- Klo: 20.30 loppuvat isän treenit (äiti lähtee hakemaan, tytöt valmistautuvat nukkumaan)

- Klo: 21 lapset nukkumaan ja vanhemmat maalaamaan viimeistä lattiamaalikerrosta.

Ulko-oveen teipattiin lappu pitämään naapuruston lapset poissa märältä maalilta. Puhelimen herätystoiminto oli kovilla. Yhdestäkään työvaiheesta ei voinut lipsua, eikä yksikään voinut kestää suunniteltua pidempään, muuten joku perheenjäsen olisi väärään aikaan ollut suljettuna maalisaartoon joko talon sisä- tai ulkopuolelle.



Illalla tuli uni hyvin. Aamulla eteisessä oli kaunis, savenharmaa, jalanjäljetön lattia.

Rempataanko teillä? Onko illuusio kivasta yhteisestä käsillä tekemisestä jo sortunut? Meillä jokaisen uuden puhteen alkaessa vielä hetkeksi hairahdutaan haaveellisiksi, mutta ensimmäisillä sirkkelin äänillä realiteetit muistuvat taas mieliin.

 

Kuopus, 8 v, saa tuhottomasti tekstareita. Arki-iltana klo: 22.50 tulee yksi, jossa lukee v***u (tässä alkuperäisessä muodossaan, lähettäjän sensuuritähdin). Ei muuta. Tiedän tämän, koska luin tekstiviestin. Se oli ehkä rumasti tehty, mutta millaisia tekstiviestejä tokaluokkalainen saa lähellä keskiyötä? No juuri tuollaisia.

Muutama viikko sitten sama tyttö sai useita viestejä putkeen. Hän luikki pahan näköisenä toiseen huoneeseen niitä lukemaan, kunnes suoraan kysyin, mitä viesteissä on. Lapsi näytti. Niissä kaikissa luki ”olet kirotu” ja kymmenkunta irvistävää hymiötä perään. Olisi kirjoitusvirheineen liikuttavaa, jos ei olisi niin kurjaa.

Kuopus oli huonona viesteistä, joita tuli ja tuli vain. Pyysin lupaa vastata niihin otettuani ensin tiedustelusta selville lähettäjän nimen. Meillä monesti leikkinyt ihan kiva tyttö sai ystävällisen mutta napakan kehotuksen lopettaa viestittely. ”Antaapa olla näiden kanssa. T: äiti”. Viestit loppuivatkin.

Uusia tulee muiltakin koulukavereilta. Yhä edelleen tyttö juoksee toiseen huoneeseen lukemaan viestejään. En tiedä millaisia sitten itse mahtaa lähettää. Tekisi mieli tutkia tarkemmin, mutta kielletyltä se tuntuu. En tiedä onko kyseessä joku tyttöjen välinen leikki, vai ihan oikeaa kiusantekoa. Mahtavatko lähettelijöiden vanhemmat tietää, millaisia viestejä makselevat?

Juttelen lapsen kanssa. Kerron lukeneeni v***u-viestin ja huolestuneeni. Pyydän anteeksi ja lupaan, etten jatkossa kyttää viestejä lupaa kysymättä. Saan lapsen läsnä ollessa tarkistaa muutkin viestit, ja tilanne puidaan.

Mitä mieltä olette lapsen puhelinliikenteen seuraamisesta? Miten lapsen ikä teistä asiaan vaikuttaa? Meneekö kirjesalaisuus vaikkapa alle kymmenvuotiaallakin ohi vanhemman vastuusta katsella perään?