Tytöt ostivat kameran. Olivat haaveilleet ja säästäneet tarmokkaasti jo pitkään. Jossain vaiheessa kuittasivat, miten turhauttavaa on saada tiskien tekemisestä 70 senttiä, jos haluaa 70 euron kameran. Me myhäilimme tyytyväisinä.
Eilen se sitten saatiin, ja heti alkoi vimmattu valokuvaaminen. Katselin äsken eilisen saldon läpi. 157 kuvaa. Kuudessa on kodin yksityiskohtia; isä imuroi, äiti laittaa ruokaa, olohuoneen lamppu, muutama kuva kummankin siskoksen naamasta. Loput puolitoista sataa olivat autokuvia. Kotimme ohi ajeli eilen vanhojen amerikanrautojen näytöskulkue. Pienen valokuvaajan unelma!
On aika hauskaa seurailla, millaisia kuvia lapset arjesta nappaavat. He eivät suosi poseerattuja pönötyskuvia, vaan toimintaa. Elämä tulee tallennetuksi uudesta vinkkelistä. 140 sentin korkeudelta katseltuna.
Tuli taas nostalginen olo. Sain oman ekan kamerani 10-vuotislahjaksi, ja se oli järjettömän siistiä. Siihen aikaan ei toki ollut mitään kännykkäkameroita, joilla nuo ovat harjoitelleet napsimista jo jonkun aikaa. Kuvasin rakkaalla laiteella lemmikkieläimiä, huonekaluja, sisaruksia ja vaikka mitä. Bravuurina leirikoulun Rovaniemen urheiluopistolla yläkoulun alussa.
Nuo saavat räiskiä menemään pidäkkeettömämmin kuin minä aikanaan. Silloin piti tallentaa kaikki 24 tai 36 kuvan mittaan, ja joka ruudusta maksettiin. Nyt voi tykittää menemään estoitta kokonaisen autokulkueen verran vähän tärähtäneitä tai ohiajettuja otoksia. Nauttivat koko rahalla.

Muistatko oman ekan kamerasi? Mitä siihen tallentui? Onko lapsella jo oma? Millaisena arki sen linssin läpi näyttää?

Lämmitän ludesaunaa. Enpä olisi osannut ennakoida tekeväni tätä juuri tänään, hyvin väsyneenä pitkän työmatkan päälle, mutta niinpäs vain.
Työmatkalta ne vihulaiset juuri tulivat. Kehno hotelli, kollegalle ilmestyneet punaiset puremat ja lopulta näkyviin saatu ihan eittämätön lutikka. Siinä se surkea tapahtumaketju. Kohta pihasaunamme lauteille levittyy koko puolentoista viikon reissun tarpeistoni. Ottaa päähän. Ainut kerta, kun nopsakka sähkösauna olisi puusaunaa kivampi.

Muistuu mieleen muutaman vuoden takainen täiseikkailu. Kokonainen pitkä kesä julmettua täin metsästystä koko laajan naapuruston voimin. Koulusta napatut pikku perkeleet munivat ja levisivät kulovalkean tavoin. Niitä oli lapsilla, aikuisilla, ja kaikkien perheiden isovanhemmillakin. Eivätkä suostuneet poistumaan myrkkykuureilla. Oma perheeni kävi siilitukkaista miestä lukuun ottamatta ainakin kolme kierrosta supervahvaa myrkytystä, ja sen lisäksi pakastin ja sauna olivat jatkuvasti täynnä pantaa, harjaa ja pehmolelua. Sen viikkotolkulla kestäneen raapimisen ja syynäilyn jälkeen lapset melkoisen hyvin uskoivat, kun kiellettiin lainailemasta pipoja ja pampuloita. Puistattaa edelleen.

Kihomadoilta olemme välttyneet – isoksi onneksi. Nyt muksut kai ovat jo pahimman alttiusiän ohittaneetkin. Mitäs kaikkia ällöttäviä loiseläjiä sitä vielä onkaan? Jonkin ameeban kerran nappasin Nepalin reissulta, mutta ei se siinä reissueksotiikassa enää ihmeemmin tuntunut. Nämä turkulaisluteet ärsyttävät paljon enemmän.

Mites muilla? Onko käyty koko riemukas kirjo läpi, vai säästytty kaikilta? Onko tehokkaita karkoitusniksejä saunottamisen lisäksi?
 

Sain leikkiä pitkästä aikaa yhden illan verran vauvaelämää. En kaipaa niihin aikoihin oikein lainkaan, enkä Herra paratkoon aio koskaan enää sinne päätyäkään, mutta on kyllä ihan sydämeenkäypää tuntea välillä se syvä luotto, joka vauvassa luontaisena on. Ihanaa saada olla jonkun elämässä läsnä ihan alusta asti, ja päästä silti kotiin nukkumaan täysiä yöunia. Eläköön läheisten ihmisten eri tahdeissa syntyvät lapset!

Mikä lapsen ikä on ollut eniten teidän mieleenne? Kaipaatteko vauva-aikaan yhä uudestaan vai onko leikki-ikäisen vanhemmuus enempi teidän juttujanne? Alkoiko koko homma luistaa vasta koululaisen vanhempana?

Minusta tuntuu, että nyt on meneillään yksi parhaista vaiheista. Pimut ohjautuvat äänellä ja painuvat pitkiksi aijoiksi omiin hommiinsa, mutta tulevat silti sylkkyyn. Ja minä alan tajuta äitiydestä vähän jotain. Välillä. Teini-iän lähestyminen kyllä vähän jo käy mielessä. Onkohan se kenekään lempiaikaa?

Minkälaisia ajatuksia teissä herätti tämä Hesarin juttu? Hyvin tunnistettavista asioista siinä puhutaan. Melkoinen on tuo jyrähdys "kulttuurimme tuhosta". Hurjaa on, jos vanhemmista todella tuntuu yhä vaikeammalta olla aikuisena perheessä, ja asettaa lapsille kunnollisia rajoja.

Lastenpsykiatri tuumii vanhempien reagoivan epäsuotuisasti tähän epävarmaan maailmaan, mutta miten epävarma tila se sitten lapselle onkaan, jos aikuiset heittävät tyystin köydet käsistään. Ja miten sitten vuorostaan vanhemmoivat nämä lapsen tasolle jääneet aikuiset aikanaan?

Mitä tuumitte?

Ei voi aina etukäteen tietää, mikä lapseen kolahtaa. Kuopus on lukenut läpi kesän Harry Pottereita. Hän ahmii niitä satoja sivuja, ja nauttii ilmiselvästi. Minä jossain vaiheessa mietin, tuleeko liian jännittäviä kohtia, mutta ainut yhden illan itkukohtaus tuli Ginnyn ystävänpäiväkorttiselkkauksesta. Kuopusta otti tytön kaltoinkohtelu päähän. Kirjassa, jossa tarjolla on myös kaiken maailman sielunsyöjää...
Valkkasin eilen iltasaduksi oman lapsuuden suursuosikkini Mestaritontun seikkailut. Pääsimme ekan luvun loppuun (tonttuparka vasta hädin tuskin ulos Satumaan porteilta) kun lapsi jo itki peloissaan. Sumuhahmot ja vihjaus siitä, että joku saattaa olla tontun majapaikka kiven sisällä vankina olivat ihan liikaa. ”Tää on kamalan pelottava!” lapsi itki vuolaasti, ja tuli kolme kertaa uudestaan hakemaan lohdun sanoja ennen kuin uni korjasi.
Olin vähän tyrmistynyt. Olin juuri ehtinyt ajatella, että tämä on paljon pliisumpi kirja kuin muistinkaan, että mitenhän mahtaa mennä lapsiin enää lainkaan.
Sitten muistin siskon aikanaan pelänneen Pelle Hermannin pyörivää nenää. Aina vain ei voi tietää etukäteen.

Suoritin kai koko tunnetun maailman pahimman juonispoilauksen (koska omassa nostalgiapuuskassani haluan jatkaa satua vielä tänäänkin) toteamalla lapselle, että Tonttu pärjää usvatyypeille kyllä, onhan pärjännyt jo muutaman sata vuotta. Nyt toivon, ettei kirjailija tapa häntä lopussa. Joutuisin outoon valoon. En muista tarkkaan mitä tarinassa tapahtuu, mutta vahvasti luotan ettei niin käy.

Onko vastaavia kokemuksia? Mitä luette iltasaduiksi? Mikä on pelottanut ja mikä ei? Oletteko lukeneet Mestaritonttua?

Junassa kannan huonoa omaatuntoa. Ja järkyttävää väsymystä. Lapsi tuli viime yönä – herra ties monettako kertaa viime viikkoina näin on käynyt - pitkän aikaa oletetun nukkumaanmenonsa jälkeen mankumaan jotakin oloaan vanhempien makuuhuoneeseen. Juuri kun olin itse saanut unesta kiinni.
Melkoisen epäempaattisesti ärhentelin lapsen takaisin petiin. Tuttu kierre ehti kuitenkin jo alkaa. En saanut uudestaan unta. Kierin sängyssä puoli neljään ja ajattelin melko epäpyhiä ajatuksia lapsestani. Miksi tämä nukkuminen on välillä niin helvetin hankalaa?

Ja sitten tulee morkkis. Näin aamusesta, junassa töihin. En ole oikein valmis äiti. En ole yhtään niin hioutunut, kuin haluaisin. Sorrun itsekkyyksiin. Vaalin ennemmin omaa oikeuttani uneen, kuin lohdutan mietteineen möyrivää lasta. Olisi pitänyt halata, mutten jaksanut.

Ajattelin aina, että äidiksi tultaisiin jotenkin valmiimpana. Tai että äitiys jotenkin valmistaisi kaikkiin vastaantuleviin isoihin ja pienempiin pulmiin. Että samalla kun sikiö kasvaa kohdussa, kasvaisi jossain aivon sopukassa valmis patenttiratkaisu ja kannustava lause. Sellainen äidillinen. Lempeä. Tai että pinna ainakin venyisi äärettömyyksiin.

Junamatkan lopussa muistan yhtäkkiä ihan irrallisena ajatuksena, että pihistin eilen (ennen nukkumisepisodia, kun tunnelma oli vielä leppoisa) oman deodoranttini loppuessa tyttäreni dödön. Nyt tuoksun jollekin, jonka nimi on ”girl”. Alkaa väkisin naurattaa. Minulla on kaksi tytärtä, joilta pölliä dödöjä erittäin epä-äitimäiseen tapaan. He nuhtelevat minua kleptomaanisista taipumuksistani naurussa suin. Osaavat tulla vaatimaan huulirasvojaan ja pinnejään, jos omat eivät löydy. Asetelma on arkipäiväinen mutta riittävän hassu hymyilyttääkseen. Meillä on kivoja hetkiä. Jotenkin epätäydellisiä ja ainakin aika epä-äitimäisiä, mutta kivoja. Outoja ainakin. Meidän hetkiämme.  Niiden tyhmien vastapainoksi.

Tällaista tämä minun äitiyteni nyt on. Ei niin kamalan vakava juttu lopulta kuitenkaan. Ja kotiin päästyäni voin toimittaa sen unohtuneen halauksenkin perille. Korkojen kera.

Tuleeko heikkoja hetkiä? Millaisissa tilanteissa te tunnette, ettei oma äitiys oikein riitä? Entäs ne hassut tilanteet – pöllittekö dödöjä
 

Törmäsin eilen ystävään, joka jutteli olevansa vapaaillalla. Tiistait ovat aina hänen, ja keskiviikot hänen miehensä käytössä. Loppuilloista sovitaan sitten erikseen. Hyvä systeemi – kummallekin on ainakin yksi harrastuspäivä ihan kaikessa rauhassa.

Meillä pidetään neuvotteluja. Koska miehellä on oman lajinsa treenit parina kolmena iltana viikossa, hän menee ilman muuta niihin. Koska minulle on selkälääkäri määrännyt liikuntaa jokaiselle päivälle, niin jokaiselle päivälle raivataan jostakin yhdessä sille jonkin kokoinen tila. Joskus se on salia iltamyöhällä, joskus lenkki aamutuimaan, kaikki käy. Monesti saan tytöt seuraksi vaikka uimaan tai pyörälenkille, ja tulee juteltua niitä näitä.

Sekä minulle että miehelleni on selvää, että toisen harrastutarvetta kuunnellaan tasapuolisesti. Kummallekin raivataan tila.

Isommat menot, kuten vaikka yliyön kaverimenot ja hipat, laitellaan ajoissa paikalleen, ja määrissä yritetään hakea tasapuolisuutta. Periaate kuitenkin on, että lupia ei tarvitse anoa ja ruikuttaa – aina saa mennä, kun aikataulu mahdollistaa. Kun tietää, että ensi kerralla on sitten oma vuoro, on helppo venyä toisen kivan puolesta. Menoilta myös palaa kotiin usein entistä kivempi puoliso. Rentous näkyy.

Sommittelu vaatii vaivannäköä. Systemaattista otetta nyt ainakin, ja sen lausumista ääneen, että kumpikin tarvitsee osansa ajasta. Vaikkei ehkä mitään niin virallista, niin jonkinlaisia viikko- tai ainakin kuukausipalavereja koitamme pitää, jotta kalenterit pysyvät suunnilleen synkassa. Silloin sumplitaan mun ja sun ajan lisäksi se, että perhe on riittävästi koossa myös koko joukkueella, ja että vanhemmille jää aikaa myös kaksistaan. Ainakin meille on ehdottoman tärkeää päästä olemaan myös ihan kaksin, edes nyt se kerta kuukauteen elokuvissa, jos ei parempaan venytä. Uskon vakaasti siihen, että tyytyväiset vanhemmat ovat lapsen ehdoton etu.

Miten teillä aika jaetaan / jakautuu? Onko valittamista vai sujuuko kitkatta? Pitääkö iltavapaa anella lahjusten kera kolmena lomakkeena, vai noudatetaanko jotakuinkin tasapuolista systeemiä?

Ps. Olen kuullut kyselyitä Paskiaisen kohtalosta. Hän elää vielä - toistaiseksi ainakin. En ole päässyt päätökseen kamalan kalan kohtalosta. Ärsyttävä tyyppi!
 

Jos joku olisi sanonut minulle 8-vuotiaana, että oma tyttäreni tulisi samassa iässä lähettelemään kirjeitä sähköisessä muodossa laajan tietoverkon välityksellä, olisin ollut aika ulalla. Aika ulalla olen nytkin, 34-vuotiaana, kun 8-vuotiaani lähetti eilen ensimmäisen sähköpostinsa.
Minusta kolmatta luokkaa aloittavalla lapsella ei tarvitsisi vielä olla omaa s-postiosoitetta. Jäisi mieluusti hokemaan sitä "silloin kun minä olin pieni" -kamaa. Mutta hei, minä olenkin ankea tyyppi ja elän menneessä.

Oli kuitenkin etelänreissu ja uima-altaalla tutustuminen samanikäiseen tyttöön, ja sujuva diili lähetellä s-postia kotiin päästyä. Yritin ehdotella kirjeiden kirjoittamista ihan perinteisellä etanamenetelmällä, mutta ajatus tyrmättiin naurahduksella. Niinpä lapsella on nyt oma osoitteensa, ja millaisella hartaalla riemulla hän touhuun nyt tutustuukaan! Ensimmäinen viesti käsitteli merestä löytyneitä rapuja. ”Ne olivat kivoja”.

Säilytin osan ankeuttani. Lapsella on lupa käydä postissaan vain pelipäivinä kahdesti viikossa, ja se tehdään minun koneeltani minun valvonnassani – omaa konetta saavat odottaa vielä melkoisen kauan.
Aika liikkistä jotenkin kuitenkin. Kasvavat nuo kyllä ihan eri aikaan!

Mitäs mieltä olette sopivista ikävuosista? Onko lapsillanne jo omat koneet ja s-postit ym. käytössä vai asuuko teilläkin ankeuttaja?
 

Meillä asuu kylmäverinen tappaja. Se murhaa tyhjä ilme kasvoillaan yhden toisensa perään. Ensin kiduttaa ja sitten lyö viimeisen iskun. Tytöt parkuvat ja minä kannan syyllisyyttä: miksi toin sen heidän elämäänsä?

Kaikkien lukemieni asiantuntija-artikkeleiden mukaan lemmikki perheessä tuottaa iloa ja kaikenlaista hyvänkuuloista kasvatuksellista etua. No en ole enää ihan varma. Yritys oli hyvä, mutta toteutus kusahtelee pahasti. Nyt puhutaan elämästä ja kuolemasta.

Tappaja on nimetty Paskiaiseksi. Se on maailman kaunein rihmakala. Kokoa viisi senttiä, mutta raivoa vähintään sinivalaan mitalta. Se on akvaariomme viimeisin tulokas, ja uhkaa kohta olla viimeinen kalamme. Se on tappanut jo useita poloisia lutakosta jahtaamalla ne ensin pois ruokien ääreltä, ja pureksimmalla sitten pyrstöt palasiksi. Se on julma, säälimätön ja systemaattinen.
”Miksi te ette tee mitään?” esikoinen huutaa itku silmässä. ”Aiotteko te vaan katsoa kun se tappaa nuo kaikki?” ja sitten vielä molempien lasten syyttävä tuijotus. ”Eikö teillä ole mitään tunteita?”
No on tunteita. Lähinnä pettymyksen ja ärsytyksen. Sen piti olla kiva seurakala, jolle hankittiin asianmukainen parvikin. Se vain osoittautui vesien despootiksi. Mielipuoliseksi kiusaajaksi. Tappoi ensin omat lajitoverinsa ja siirtyi sitten muihin. Ei arkaile edes itseään viisi kertaa suuremman lehtikalan edessä. Kylvää kuolemaa.
On myös hämmennys. Mitä tässä nyt pitää tehdä? Pitääkö odottaa, että se on lahdannut kaikki kalat, ja sitten katsella seuraavat pari vuotta sitä yhtä – vaikkakin kaunista – sinttiä koko isossa paljussa? Vai pitääkö se lahdata tyttöjä toiveiden mukaan? Voiko lemmikkejä nyt noin vain alkaa tappaa? Miten se edes kannattaisi tehdä?
Ja vielä: mitä se sitten opettaa lapsille, jos me käymme kalaa lahtaamaan? Että ei-toivotut elukat otetaan hengiltä? Tavallaan ajattelen, että akvaarioelämää katselemalla ne oppivat luonnonmukaisempia asioita. Että eläinmaailmassa on elukoiden lait. Että joskus on tuollaisia tyyppejä, jotka kylvävät kauhua muissa. Ja ehkä senkin, ettei rihmakalaa ole suomuihin katseleminen.

Miten toimisitte? Pitääkö tässä alkaa miettiä isompiakin asioita, kuten vaikka onko kaloilla sielu?

(Kuvan kalanen ei ole Paskiainen - P on niin ärsyttävä, ettei ole tullut edes kuvattua -  mutta aika kaunis tuokin)

Terveisiä Kreikasta! Vierailimme pariviikkoisen aikana muun muassa Korfun saarella Elisabetin, eli Baijerin herttuattaren, Itävallan keisarinnan ja Unkarin kuningattaren (tuttavallisemmin Sisi tai Sissi) palatsissa. Komeata oli. Kuvassa keekoilemme koko porukalla yhdessä hänen lukuisista, melkoisen mittavista (mutta tyypin holtiton kolttu tarvitsikin tilaa) peileistään.

Saari oli ihana, ruoka hyvää ja hellettä piisasi. Kaikkein parhaimpana juttuna mieleen jäi kuitenkin yhdessä iltaisin luettu tarina – tällä reissulla sir Walter Scottin klassinen ritarikertomus Ivanhoe, ja toiseksi parhaana koko porukalla hotellihuoneessa karkkipanoksilla iltaisin pelatut inkkaripokeri-, paskahousu- ja maijaturnaukset. Ihanaa, keskeytyksetöntä perheaikaa parhaimmillaan.

Joskus pitää lentää muualle saadakseen taas kiinni kaikesta siitä.

Mitäpä kuuluu lukijoiden kesiin?