Aamun ajatus: miten määrättömän vaikeaa onkaan saada kersat tajuamaan, että kesä meni jo ja jalkoihin tarvitaan sukat ja käsiin hihat.  Joka aamu, joka päivä, joka ilta sama laulu. "SU-KAT JAL-KAAN!"

PS. Vielä toinenkin ajatus tähän aamuun. Nuorimmainen täyttää tänään yhdeksän. Se tuntuu paljolta. Ehdin just täyttää 24 ennen kuin esikoiseni syntyi. Tämän kuopuksenkin syntyessä olin vasta kohta täyttämässä 26. Noihin aikoihin en pitänyt itseäni yhtään nuorena äitinä. Näin jälkeenpäin ajatellen se tuntuu koko ajan yhä vain nuoremmalta. 

”Koitas nyt siivota!”
”Joo, vitsi mä oon tyhmä!”

”Hei ota mukaan tuo samalla kerralla.”
”Voi että mä oon tyhmä!”

"Kuis sulta noi läket unohtui?"

"No ku mä oon niin tyhmä!"

Kuopus - kolmasluokkalainen - on tällä hetkellä tyhmä mielestään koko ajan. Jos jokin unohtuu tai hajoaa, niin tyhmyyttähän se. Joskus se on vain nopea naureskeltu heitto, mutta välillä menee ihan lohduttomaksi itkemiseksi. ”Miten mä voin olla näin TYHMÄ!”
Yritän korjata joka kerta: ”tyhmä sinä et ole. Se jo tiedetään. Tuo oli huolimattomuutta”. Tai vaikka vain ”et muuten ole.”

Tyhmyys on sitä, ettei tajua lainkaan. Ettei opi yrittämälläkään. Ettei edes välitä tajuta tai oppia. Eikä kumpikaan lapsistani ole tyhmä, vaikka mitä väittäisivät. Enkä halua, että he sellaisena itseään pitävätkään (vaikka jostain syystä ihan aito tyhmyys tuntuukin olevan teini-ikäisten keskuudessa suorastaan muodissa. No, meillä se ei ole.)

Ymmärtääkseni tällainen vähättely kuuluu juuri tähän ikään. Oletteko kiinnittäneet moiseen huomiota? Puututteko asiaan?
 

Kohta 11 vuotta täyttävä esikoistyttäreni kiinnitti huomioni tärkeään seikkaan. Hän totesi eräänä päivänä ihan sivulauseessa, että tykkää lueskella kuntoilulehtiäni veskin korista. Niitä siellä on iso pino. Olen ylipäätään lehtien suurkuluttaja. Minulle käyvät kaikki aikakauslehdet – kuntoilulla ja ilman.

Kirjoitan lehtijuttuja työkseni. Tunnen alan melko hyvin. Osaan suhtautua kriittisesti katteettomiin lupauksiin ja ihmeitä tekeviin uutuuksiin. Tunnen markkinointimekanismit kansiotsikointien takana. Tyttäreni ei tunne eikä osaa. Miten vielä voisikaan? Toki hänellä on sen verran älliä päässä, että vähän naurahtaa ihan ihmeellisimmille väitteille, mutta ajattelen kyllä, että jotain tarttuu kyytiinkin.

Nappasin veskistä kasan lehtiä tsekattavaksi. Mitä juttuja lapsi lukeekaan:

Hoikaksi hetkessä!

Ihanat kurvit!

Kiinteytä tehokkaasti!

Tiukat reidet, kapea vyötärö, kiinteä peppu!

Nuorekkaat kasvot ja timmi vartalo

Näin helposti laihdutat 0,5 kiloa viikossa

Tuli aika kurja fiilis. Haluanko ihan todella tarjoilla tuon ikäiselle tätä kaikkea? Ja ihan vaan vahingossa, näennäisen harmittomien lehtipinojen keinoin. Koska en ole tajunnut, että siellä niitä lojuu kymmenittäin. Tämäkö on naiseudessa oleellisinta? Tätäkö elämässä ensisijaisesti pitää ihmisen tavoitella? Sellaisenko viestin haluan tyttärilleni maailmasta välittää?

Istutin molemmat tytöt alas ja kävin heidän kanssaan keskustelun medialukutaidosta. Puhuimme kriittisyydestä luettua kohtaan ja näiden lehtien tarkoitushakuisuudesta. Puhuimme naisen mallista ja laihdutushysteriasta. Tavallisen vartalon hyvyydestä ja itsetunnosta. Sitten keräsin paineistavimmat ulkonäköaiheita painottavat lehdet paperinkeräykseen.

Yhtään Kotivinkkiä ei tarvinnut poistaa. Siksi tykkään tätä tehdäkin.
 

Yllätyin melkoisesti tästä uutisesta eilen. Omasta mielestäni ihmisen lisääntymiseen liittyvät asiat pitäisi jutella lapselle jo tuntuvasti ennenkin viidettä luokkaa. Muistelisin, että aloitin omien kersojeni kanssa aiheen käsittelyn jo hyvinkin vuosia sitten. On toki selvää, ettei kovin rivologisiin yksityiskohtiin tai rumiin termeihin tartte sortua, mutta perusfaktat jakoon mahdollisimman varhain, ajattelisin.

Jenkkien bible belt-osaston esimerkeistä nähdään, että paljon enemmän haittaa saa aikaan sillä että jättää kertomatta, kuin että olennaiset asiat käydään läpi kunnolla. Hys hys-meininki ja liiallinen häveliäisyys tuskin kannattaa oikein koskaan.

Mitä mieltä te olette? Onko vitosluokkalainen liian nuori kuulemaan ihmisen lisääntymisestä vai ei? Missä iässä teillä on alettu puhua aiheesta?

Kuopuksella on flunssaa. Tarjosin C-vitamiinitablettia. Kysyin pystyykö jo nielemään sellaisen, isohkon.
- mmmm. En. Isompi kuin avain, totesi kuopus ihan vakavalla naamalla nopean arvion suoritettuaan.

Muistui heti mieleen kesä pari vuotta sitten. Riippumatto. Avaimet suussa. Tähän jo aika monta vuotta liian vanha tyttö. Sairaalareissu ja seuraavat kaksi viikkoa, joiden aikana lapsen kakka piti pilkkoa mössöksi jokaisen vessakerran jälkeen. Isovanhemmille oli vähän kenkku selittää tätä uutta hoitorutiinia.
Ja sairaalasta palaamispäivän ilta. Lastenhuone. Suusta löytynyt Lego. Kiukku. Turhautuminen. Aika iso nauru helpotuksesta kuitenkin.

Nyt lapsi siis jo tietää rajansa: päiväkirjan avaimet – kyllä, vaikka kolmen nippuna. Iso tabletti – ei.

Onkos teillä ollut näitä legendaarisia ”vieras esine” -kohtaamisia?
 

Lapset saivat kasan uusia koulukirjoja. Hienoja ovat! Selailin niitä läpi, kunnes pääsin vitosten bilsaan, ja siihen kutkuttavaan ihmisen biologiaan, joka kuumotti kaikkien poskia jo heti oman vitosluokan alussa. Siellä oli kaikkien munasarjojen ja muiden hommien joukossa esitelty ihmisen elinkaarta.
Kuva jäi vaivaamaan. Katsokaapa tarkkaan. Ilmeistä päätellen vauvaikä on ihanaa (ainakin vauvasta), lapsuus on ihanaa, jopa murrosikä (!?) on ihanaa, ja sitten vanhuuskin on yhtä hymyä. Aikuisuus sen sijaan, tuossa tokavikana, vetää naaman tosi vakavaksi.
Näinhän sitä ajatellaan. Aikuisuus on raskasta velvollisuuksien täyttöä - töitä, huolehtimista ja rahapulmia. Juttelin kerran erään kasvatusasiantuntijan kanssa, ja hän totesi juuri sellaiselta aikuisuuden lasten silmissä näyttävän helposti – ankeana synkeänä vaiheena, jolloin vain raadetaan ilottomina. Mutta eihän se sellaista ole! Ei ainakaan kokonaan. Tai jos on, niin hyvänen aika jotain on syytä tehdä! Ja on aika iso sääli, jos koko aikuisuus näyttäytyy tuollaisena omille lapsille. Mitä odotettavaa kasvamisessa sitten on? Voi kun pääsisi suoraan vanhuuteen, iloiseksi mummoksi, vai?
Tuli mieleen, että pitää muistaa vähän katsella, miltä oma elo muksujen silmiin näyttää. Onko aina kiire? Onko rahahuolista liikaa puhetta? Onko otsa koko ajan kestorypyssä? Tehdäänkö kaikki kivat iloiset, rennot jutut aikuisten kesken vasta sitten, kun muksut ovat jo nukkumassa? Tai vain lyhyiden lomien aikana?

Mitä tuumitte, miltä oma aikuisuuteenne näyttää lastenne silmiin? Onko siinä sellainen perisuomalainen "ja sekin synkkää ja ikävää"-tyyppinen kaiku?
 

Nyt. Viimeinkin. Paskiaisen oli aika lähteä. Hän ehti teurastaa melkein kaikki kalat akvaariosta, joten uutta verta oli hankittava reippaanlaisesti. Täällä katsaus omiin suosikkeihini!

Onko kokemusta räpyläveikoista muualta kuin lautaselta? Löytyykö muita akvaariofaneja?

Tämä juttu muistutti tyttöjen tarhaiästä. Silloin fiksu hoitaja sanoi jo ensimmäisellä vanhempaintapaamisella, että "me lupaamme uskoa vain puolet siitä mitä lapset kertovat teidän tekemisistänne, mikäli tekin uskotte vain puolet siitä mitä lapset kertovat meistä". Tuntui aika reilulta, varsinkin kun oma lapseni oli juuri todennut tarhassa äidin "hankeneen taas piikin". Olin ollut rokotuksessa. Asuimme keskellä Helsingin Kalliota. Kaverin lapsi taas luetteli hymyssä suin "kaikki mummun lempi kaljamerkit".

Muutama alakoulunopettajatuttu on kertoillut aikamoisia juttuja lasten suista. Hurjimpien kohdalla sitä todella toivoo, että puolet on petäjäistä.

Ovatko teidän lapsenne laukoneet "totuuksia" tarhatädeille? Pankaa kiusallisimmat jakoon jaetun häpeän merkeissä.

Tytöt ostivat kameran. Olivat haaveilleet ja säästäneet tarmokkaasti jo pitkään. Jossain vaiheessa kuittasivat, miten turhauttavaa on saada tiskien tekemisestä 70 senttiä, jos haluaa 70 euron kameran. Me myhäilimme tyytyväisinä.
Eilen se sitten saatiin, ja heti alkoi vimmattu valokuvaaminen. Katselin äsken eilisen saldon läpi. 157 kuvaa. Kuudessa on kodin yksityiskohtia; isä imuroi, äiti laittaa ruokaa, olohuoneen lamppu, muutama kuva kummankin siskoksen naamasta. Loput puolitoista sataa olivat autokuvia. Kotimme ohi ajeli eilen vanhojen amerikanrautojen näytöskulkue. Pienen valokuvaajan unelma!
On aika hauskaa seurailla, millaisia kuvia lapset arjesta nappaavat. He eivät suosi poseerattuja pönötyskuvia, vaan toimintaa. Elämä tulee tallennetuksi uudesta vinkkelistä. 140 sentin korkeudelta katseltuna.
Tuli taas nostalginen olo. Sain oman ekan kamerani 10-vuotislahjaksi, ja se oli järjettömän siistiä. Siihen aikaan ei toki ollut mitään kännykkäkameroita, joilla nuo ovat harjoitelleet napsimista jo jonkun aikaa. Kuvasin rakkaalla laiteella lemmikkieläimiä, huonekaluja, sisaruksia ja vaikka mitä. Bravuurina leirikoulun Rovaniemen urheiluopistolla yläkoulun alussa.
Nuo saavat räiskiä menemään pidäkkeettömämmin kuin minä aikanaan. Silloin piti tallentaa kaikki 24 tai 36 kuvan mittaan, ja joka ruudusta maksettiin. Nyt voi tykittää menemään estoitta kokonaisen autokulkueen verran vähän tärähtäneitä tai ohiajettuja otoksia. Nauttivat koko rahalla.

Muistatko oman ekan kamerasi? Mitä siihen tallentui? Onko lapsella jo oma? Millaisena arki sen linssin läpi näyttää?

Lämmitän ludesaunaa. Enpä olisi osannut ennakoida tekeväni tätä juuri tänään, hyvin väsyneenä pitkän työmatkan päälle, mutta niinpäs vain.
Työmatkalta ne vihulaiset juuri tulivat. Kehno hotelli, kollegalle ilmestyneet punaiset puremat ja lopulta näkyviin saatu ihan eittämätön lutikka. Siinä se surkea tapahtumaketju. Kohta pihasaunamme lauteille levittyy koko puolentoista viikon reissun tarpeistoni. Ottaa päähän. Ainut kerta, kun nopsakka sähkösauna olisi puusaunaa kivampi.

Muistuu mieleen muutaman vuoden takainen täiseikkailu. Kokonainen pitkä kesä julmettua täin metsästystä koko laajan naapuruston voimin. Koulusta napatut pikku perkeleet munivat ja levisivät kulovalkean tavoin. Niitä oli lapsilla, aikuisilla, ja kaikkien perheiden isovanhemmillakin. Eivätkä suostuneet poistumaan myrkkykuureilla. Oma perheeni kävi siilitukkaista miestä lukuun ottamatta ainakin kolme kierrosta supervahvaa myrkytystä, ja sen lisäksi pakastin ja sauna olivat jatkuvasti täynnä pantaa, harjaa ja pehmolelua. Sen viikkotolkulla kestäneen raapimisen ja syynäilyn jälkeen lapset melkoisen hyvin uskoivat, kun kiellettiin lainailemasta pipoja ja pampuloita. Puistattaa edelleen.

Kihomadoilta olemme välttyneet – isoksi onneksi. Nyt muksut kai ovat jo pahimman alttiusiän ohittaneetkin. Mitäs kaikkia ällöttäviä loiseläjiä sitä vielä onkaan? Jonkin ameeban kerran nappasin Nepalin reissulta, mutta ei se siinä reissueksotiikassa enää ihmeemmin tuntunut. Nämä turkulaisluteet ärsyttävät paljon enemmän.

Mites muilla? Onko käyty koko riemukas kirjo läpi, vai säästytty kaikilta? Onko tehokkaita karkoitusniksejä saunottamisen lisäksi?