Meillä ollaan putkahdettu pikakelauksella oman tyylin jännään aikaan. Eipä enää tartte meikäläisen ehdotella mitä päälle pantaisiin. Ihan tovi sitten vielä hain itsekseni kaupasta kasan kuteita suunnilleen oikeassa koossa, ja nuo huokailivat onnesta. No ei toimi enää. Rahaa sen sijaan saa kyllä mieluusti ojennella itsenäisille ostostelijoille.

On yksi, joka pukeutuu aina mustaan. Pikkugootti rakastaa kaikkea tyttömäistä, kunhan se on mustaa. Kun vanhemmat saapaskaupoilla ihailivat kivoja kirkkaanvihreitä, tiedettiin samalla ihan hyvin, minkä parin kanssa kotiin mentäisiin.

On toinen, joka nauttii täysillä omasta etsimisestään. Hän tilaa kampaajalta Luke Skywalker -tukan harmistumatta pätkääkään siitä, että osa luokkakavereista sanoo pojan näköiseksi. Tytöllä on kiusaajapojille vastaus jo valmiina. "Näyttäisitpä säkin!" Tämä tyyppi tahtoo kyllä, että opetan taittamaan latvat oikeaoppiseen malliin, mutta konahtaa saman tien jos tulee liian kiharaa.

On tosi tarkkaa kummankin kanssa, ja se on just hyvä. Me aikuiset puremme suun tiukasti kiinni, kun sieltä välillä meinaa livahtaa että etkaisänyttonnäköisenä!

Menköön näköisenä. Minkä vaan näköisenä. Etsikööt. Kokeilkoot. Nauttikoot itsestään. Tulevat itsekseen siinä prosessissa.

Vähän jo odotan ensi vuotta, kun esikoisella on kutosluokan kunniaksi lupa alkaa meikata. Huh!

Juttelimmekin vanhemman tyttären kanssa tyyliseikoista erään iltateen äärellä. Hän totesi, että "ei kenekään kuulu huomauttaa toisellle tämän tyylistä. Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin just on. Paitsi jos tekee toiselle vahinkoa." Oli sellainen pakahtumiskohta taas.

Lapset sopeutuvat melkoiseen mylläkkään. Olemme asuneet tätä vanhaa rintamamiestaloa viitisen vuotta. Koska torppa oli alkujaan melkoinen pommi, ei täällä ole juuri paria kuukautta pitempiä putkia eletty remonttivapaata aikaa.

Olimme vuosia hivuttamalla päässeet jo vaiheeseen, jossa jäljellä oli huomattavan vähän tehtävää, kun sattui melkoisen mittava vesivahinko. Ihan tuosta vain, niin kuin ne sattuvat. Keskelle kiirettä ja arjen töhinöitä. Kutsumatta ja taatusti merkittävän vähän tervetulleena. Vettä tuli ja tuli, ja nyt ollaan aikamoisen poikkeustilan ympäröiminä. Rempataan sellaistakin, joka juuri oli saatu kuntoon.

Olisi kiva, jos lapset saisivat edes ne viimeiset kotona asumisen vuotensa olla myös ihan valmiissa ja nätissäkin talossa. Toivon tosi kovasti, että tämän tämänkertaisen ruljanssin jälkeen koittaa rauhan aika. Vähän epäuskoisena sen ajattelen ilmoille, mutta aina saa toivoa.

Aika vähän noita tuntuu homma häiritsevän. Sopeutuvat kulkemaan lautapolkuja pitkin ja toimittamaan veskiasiat melko ilmavissa oloissa, kuten kuvasta näkyy.

Kaksi päivää vesivahingon jälkeen kuopus tuumi ihan pokkana, että olisi kiva pitää bileet. Me vanhemmat olimme sitä mieltä, että ei just nyt.

Tämä oli minusta erittäin kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirjoitus. Olen kasvanut perheessä, jossa voimakkaasti kannatettiin (ja toki edelleen kannatetaan) rauhan aatetta. Silti isoveljeni lapsena muunsi pehmokorokotiilin konekivääriksi ihan muitta mutkitta.

Meillä on kaksi tyttöä, eikä kiväärejä ole näkynyt. Valomiekat kyllä heiluvat.

Leikitäänkö teillä pyssyleikkejä ja mitä olette niistä mieltä?

Toinen lapsista vastaa kaikkeen ihasssama ja toinen lol. Tietyn aikakauden loppu on nyt ja tässä.

Meillä on kotilaboratorio. Keittiössä on jatkuvasti meneillään joku testi. Koko ajan jonkun purkkivirityksen kyljessä lukee "Ei saa liikuttaa yhtään!" tai muita pakkolauseita.

Kuopus kokeilee. Hän kokeilee kaikenlaisia päässään kehittelemiään leivonnaisreseptejä (valmiiden tuotosten äärellä joskus kysytään vanhemmilta pokkakykyjä) ja etenkin hän kokeilee lahjaksi saamistaan ohjekorteista erilaisia kemiallisia reaktioita.

Viime kuussa keittiön pinnoilla oli useita foliovuorattuja kippoja maidosta ja etikasta sekoittaen valmistettavia tähtiä varten. Sitten seuraavaksi vuorossa olivat haihduttamalla esiin saatavat sokerikiteet, ja nyt on jokin tällainen merkillinen lankasysteemi. Kiteitä sitä lankaa pitkin näyttää taas muodostuvan, eikä saa yhtään koskea.

Olin lapsena kova kokeilemaan itsekin. Erityisesti ihastuin isoveljen saamaan laatikolliseen erilaisia pattereita ja magneetteja. Mieleen on jäänyt parhaiten sellainen musta metallipulveri, jonka sai magneetin avulla taiteiltua erilaisiin piikikkäisiin muodostelmiin. Touhu oli toki tarkoitus tehdä ohuen levyn läpi, mutta minä tuikkasin magneetin sinne pulverikippoon pelkiltään. Oli pirun hankala saada magneettia enää puhtaaksi.

Testaillaanko teillä?

Tyttöjen koulu suljettiin. Maanantaista lähtien oppilaat on laivattu linja-autolla kaupungin keskustaan väistötilaan oppia saamaan.

aamulla on oltava ekstratarkkana, että piltit osuvat puihalle oikeaana aikaan, ettei kyyti jätä. Ja jos koulusta ei tullakaan yhteisellä kyydillä takaisin - kuten meillä vaikkapa niinä päivinä, kun tytöt jäävät viereiseen rakennukseen soittotunneille - on muistettava lippu ja lappu ja loppu, jossa kirjallisesti ilmaistaan asia opettajalle. Ja sitten on vielä huomioliivit ja kaikki normaalit sukset ja luistimet ja muu. Aika paljon kaikenlaista unohtuvaa ja perässä kuskattavaa.

On siinä ollut logistiikassa sumplimista koulussakin. Liikunta- ja käsityötunnit pidetään vanhan koulun niissä luokissa, joissa ilma on turvalliseksi luokiteltua, joten bussi suhailee taajaan tahtiin lapsukaisia kahden paikan väliä. Tunteja opetellaan pitämään ihan usissa tiloissa vähän häkeltyneiden lapsosten ja paljon häkeltyneiden opettajien kesken. Saa nähdä, milloin tämä tästä arkistuu ja muuttuu ihan tavalliseksi. Sekin vielä koittaa.

Lapset suhtautuivat muuttoon ensin murheella ("tuntuu, kuin jotain isoa olisi otettu musta pois" tai "ihan kuin oltais retkellä. Eikö me oikeasti mennä sinne enää kosaan takas?") ja sitten uteliaisuudella ("siellä on lasisia seiniä" ja "vaihdettiin paikkoja!") ja sitten isolla riemulla ("lounaskahvilassa on mielettömän hyvää ruokaa!"). Ja vaikka jälkiruoka ei kuulukaan kouluateriaan, tuntuvat nyt ihan tyytyväisiltä.

Vanha koulurakennus seisoo haamuna paikallaan. Aika näyttää ajetaanko alas vai alkaako massiivinen remontti. Jos hyvin käy, saattaa kuopus vielä palatakin tutulle pihalle. Isompi ehtii kyllä ilmeisesti yläkouluun sitä ennen.

Aamukahvi. Pyhä toimitus. Ilman sitä en lähde käyntiin. Tapaan herätä aamuisin vähintään 10 minuuttia muita ennen, että saan kömpiä sängystä mörkönä, ottaa kupin kahvia, istua hetken koneen ääressä lueskelemassa ja olla vain.

Arkisin se useimmiten onnistuu, koska herätyksemme ovat sadistisen varhaisia, ja tytöt mieluusti nukkuvat ihan viime tippaan. Mutta näin viikonloppuisin käy toisella tavalla. Kersat ovat heränneet jo vaikka kuinka kauan sitten. Ovat yläkerrassa puuhanneet omia juttujaan parhaimmillaan kaksikin tuntia ennen kuin vanhemmat heräävät. Heti, kun kuulevat makuuhuoneen oven narahduksen, vessareissun tai jääkaapin aukeamisen, tytöt syöksyvät alas täynnä kerrottavaa ja touhuttavaa. Energian määrä meinaa kaataa aamumörön niille sijoilleen.

Syntyy hiipimisleikki. Olen harjaantunut siinä melko taitavaksi. Tiedän, mitkä lattialaudat narahtavat ja mille uskaltaa astua hiljaa. Osaan kaataa kahvini äänettömästi ja avata jääkaapin hipihiljaa. Sitten asten sohvalle varovasti ja koitan saada aamurituaalini toimtettua. Toivon parasta.

Tänään en onnistunut. Kuulivat penteleet jonkin toimistani ja syöksyivät kimppuun. Olivat samaan aikaan liikuttavan hilpeitä ja pulputtavia, ja liki sieträmättömän vauhdikkaita ja vaativia.

Olisin tarvinnut sen hetken!

Ps. Eikö teidän lapsillanne ole puhelimia, vai onko niiden käyttö teillä aivan pulmatonta? Kaipailisin kommentteja edelliseen puhelinaiheiseen kirjoitukseeni.

Esikoinen kärtti kosketusnäyttöpuhelinta sillä ikuisella verukkeella, että kaikilla muillakin on. Koitin selittää, ettei se ominaisuus mitenkään autuaaksi tee. Että se on itse asiassa aika epäkäytännöllinenkin, jos puhelimella vain soitetaan ja tekstataan - olenhan kieltänyt puhelimilla nettisurffailun. Ei auttanut. Tahtoi aina vaan.

No, oma puhelmieni - kosketusnäyttöinen - jäi pois käytöstä, ja tuntui tyhmältä pantata sitä periaatteen vuoksi. Lapsi sai sen, ja oli hetken hurmiossa. Suljin nettiin pääsyt salasanan taakse (se kyllä oli koitettu murtaa jo ekan päivän aikana, huomasin vahingossa), ja kas, lapsi alkaa nyt vähitellen hokata miten iso ja epäkäytännöllinen vehje se pelkässä puhelu- ja tekstailukäytössä on. Seuraavaksi pitäisi tietenkin saada lupa siihen surffailuun. Kun on kerta siihen käypä pelikin.

Melkoinen hinku on nyt uusille vehkeille. Ja aina niillä kavereilla on paremmat. Tämä on sellainen homma taas, jota meidän vanhempiemme, lankapuhelinsukupolven, ei tarvinnut koskaan miettiä. Nyt pitäisi tietää millaisia laitteita minkäkin ikäiselle lapselle hankitaan, ja koittaa samaan aikaan kasvattaa aikaansa sauraavia mutta ei päättömästi materiaan ja kuluttamiseen kissahtaneita ihmisiä.

Siitäpä juontui mieleeni kysyä, miten teillä hommat ratkaistaan.

Saavatko teillä lapset puhelimensa uusina, vai kierrätättekö ankeasti vanhat vanhemmilta alaspäin niin kuin meillä? Paljonko lapsen puhelin saa maksaa? Saako lapsi mennä sillä nettiin (jos, niin mistä iästä alkaen)? Paljonko on kohtuullinen puhelinlasku? Millaisia muita sääntöjä ja rajoituksia lapsen puhelimen käyttöön teillä on?

Lasteni koulu ylitti eilen reippain elkein uutiskynnyksen. Pitkään veivatut sisäilmaongelmat saivat sen viimeisen kirsikan, kun tutkimuksissa löytyi mahdollisten homeiden lisäksi vielä asbestiakin. 

Keskelle työpäivää tuli opettajalta soitto, että lapset lähetetään kotiin saman tien, ja sitten mennään loppuviikko urheilupäivien ja kotiopetuksen hengessä. Jatkosta, ensi viikosta tai vuodesta,  kukaan ei tiedä vielä yhtään mitään.

Vanhempien ensimmäinen reaktio on huoli ja seuraavana tulee raivo. Sähköposteja ja puheluita on vaihdeltu uutterasti. Ne, jotka ovat kokeneet jälkikasvunsa oireilleen jo syskyn mittaan saavat riveihin niitä, jotka miettivät nyt seuraako asbestin hengittämisestä tulevaisuudessa syöpädiagnooseja. Mieli on vaikea pitää rauhallisena, kun puhutaan kaikkein rakkaimpien voinnista.

Kaikkien äänekkäittenkin tuohtuneiden äänenpainojen keskellä meillä ainakin kuului myös hiljaisempi, rauhallisempi mutta surullinen. Tytöt eivät riemuinneetkaan kouluikeen yhtäkkisestä päättymisestä. Heitä ihan vilpittömästi suretti, itketti oikein, kun tuttu oma paikka laitettiin kiinni ehkä pysyvästikin. Muistin yhtäkkiä, miten paljon tykkäsin omasta koulustani Orvokkitiellä aikanaan. Siellä oli omaa paikkaa kaikki - tammipiha, ulkovessat, pihan karkat ja puulattian tuoksu. Tuttu luokka, seinät, portaat, ruokalan tädit. Se oli se paikka, jossa isoin osa arkiviikosta kului monen monen vuoden ajan.

Lapsella on ihan omanlaisensa suhde kouluun. Se ei perustu määrärahoihin, saneerauksiin tai ilmanvaihtojärjestelmiin. Toivon, että perheissä - tämän koulun ja niitten lukuisien muidenkin joissa samoja pulmia kohdataan - jaksetaan kuunnella ne vaimeammatkin äänenpainot sieltä metriä matalammalta. Maltetaan olla kuulemassa ja tajuamassa ja sanomassa, että kaikki kyllä järjestyy. Vaikka oma terveyshuoli on iso ja oleellinen ja merkittävä, niin sitä ei kannata sellaisenaan lapsen korville päästää.

Muistatte ehkä, että meillä vietettiin hiussotaa. Tänään - voi ihanuuden päivää - on rauha laskeutunut Sirkus Kellomäkeen!

Tarvittiin kyllin epämiellyttäviä yhteisiä sessioita harjan ja kyynelten kera, ja vähän odottelua. Kypsä hedelmä tipahti käteen eilen, kun kuopus ilmoitti olevansa "nyt ihan täynnä tätä tukkaa ja takkuja!" No amen, sanoin minä, ja nappasin tytön mukaan tämänpäisväiselle kampaajareissulle. Oman väriodotteluni aikana ihana Satu hoiteli tytön huopaantuneen rastamöykyn taivaan tuuliin, ja nyt meillä asuu ihanan siivo, ihmismäisen näköinen, lyhythiuksinen ihminen! Sievä kuin sika pienenä. AAAAAH!