Pimuilla on luokkakuvausaika meneillään. Edelleen saa näköjään muistutella, että puhtaat ja ehjät ois kiva ylläri. Ja että tukan voisi vaikka pesaista myös. Hyvin vähän tuntuvat tälläiset seikat huolettavan tyyppejä. Eivät ainakaan ole ihan yhdessä yössä ehkä sitten muuttumassa ääripissiksiksi. Vaikka mistä sitäkään tietää.

Joitain muutoksia on näkyvissä. Ensimmäinen ripsiväri on rantautunut kylppärin kaappiin ja kynsiä lakkaillaan melkoisella maanisuudella. Minäkin saan levottomankirjavan pedikyyrin vaikka joka ilta, jos vaan maltan istua aloillani hetken. Pääsen silloin tällöin myös hommiin, kun pitää raudalla suoristella tukkaa tai lainata jotain mömmöä.

Suurimmaksi osaksi edustan kuitenkin vain vähän häkeltynyttä sivustakatsojaa. On turha luullakaan enää vaikuttavansa siihen, millaista kuontaloa milloinkin kyhätään. Isovanhemmilla onkin odotettavissa näköjään ainakin yksi kutosluokkalaisen Otsis syvästi silmille spreijattuna -otos ja Ei aivan siistein mahdollinen korkea sivuponnari nelosluokkalaiselta.
Antaa mennä vaan sitten, minä mietin. Ne ajat, kun diktaattorin elkein vedin jakausta ja tiukkaa palmikkoa tukkaan kysymättä, ovat auttamatta ohi. Pääsen helpommalla.

Hauskoja tyylejä noilla näyttää olevan. Kuopuksella on kaikki edelleen mustaa ja hopeaa. Jos se kiiltää ja helisee, se on hyvä. Esikoinen hakee manga- ja Star wars -vaikutteita. Hienoja omia itsejään molemmat.

Millaisia tyylejä teillä näkyy? Onko pokanpitovaikeuksia?

”Saanks mä kattoo...” esikoinen tekstaa, taas. Olen superiloinen, että tekstaakin. Hän ottaa ikärajat leffojen kansissa tosissaan. Niistä on juteltu uutterasti.
Välillä on väännettykin. Taisin jokin aika takaperin mainitakin, että pari vuotta sitten, kun kaverin 10 -vuotissynttäreillä oli tarjolla K-12 -leffaa, olin ilmeisesti ainut vanhemmista joka sanoi ettei lapseni saa sitä katsoa. Tuntui tuolloin kurjalta saattaa lapsi potentiaalisesti kiusalliseen tilanteeseen, mutta tein sen kuitenkin. Uskon, että ne ikärajat ovat siellä ihan aiheesta, ja tunnen omat kersani. Meillä ovat valvottaneet melko kesytkin matskut, ja tiedän senkin, ettei synttäriperheen vanhemmista kumpikaan tulisi keskellä yötä käymään lapseni kanssa läpi vaikeita kysymyksiä kuitenkaan.

Eri muksut sietävät eri meinikejä. Näillä meikäläisillä on sellainen geeniperimä, että ei juuri kannata lähteä lesoilemaan. Nimimerkillä ”Luin Harry Potterin enkä uskaltanut yöllä vessaan, vuosimallia -76”...

Joustammekin joskus. Joskus aika paljonkin. Varsinkin kuopuksen kohdalla tulee helpolla vähän oikaistua. Jos koko perhe katsoo yhdessä leffaa, jonka jompikumpi vanhemmista on nähnyt etukäteen, katselemme useinkin suosituksia läpi sormien. Ei siellä mitään moottorisahamurhaajaa kuitenkaan koskaan pyöri. Perusperiaate on kuitenkin olemassa. Isojen leffoihin ehtii kyllä.

Esikoinen täyttää joulun tienoissa 12. Silti hän edelleen tekstaa meille ne K-12 leffatkin etukäteen. Se tuntuu kivalta. Hän tietää, että näin tehdään kun kerran on sovittu. Nyt, kun rajapyykkiin on enää muutama hassu kuukausi, sovimme että ne leffat vapautetaan katseluun. Siitäkin silti juteltiin, että katselun voi heti lopettaa, jos alkaa tuntua kurjalta. Ja sitten tarvittaessa kömpiä vielä yöllä viereen. Niin isoiksi eivät tytöt taida päästäkään, ettei siitä kyljestä joku paikka aina tosipaikan tullen löytyisi.

Miten teillä suhtaudutaan ikärajoihin? Koittavatko lapset kinuta niiden kohdalla?

Tyttäreni on ihana. Hän on myös melko harjaantunut kuittailija. En ymmärrä mistä on sen oppinut.
Välillä on vaikeaa pidellä pokaa. Sisällä taistelevat Suuri Kasvattaja ja ihan vaan Spontaani Repeilijä. Opettajan lapsena, lapsenlapsena ja siskontyttärenä esikoinen hyvin tietää, ettei kokeeseen noin vastata. Mutta silti. Nauratti.

Kuopus pelaa innokkaasti nettipeliä, jossa stailataan ja sisustetaan, puetaan ja hengaillaan kavereiden kanssa. Hän kerää ”famee” koska sillä saa kuulemma lisää kavereita.
Eilen heräsi keskusteluja pelin tiimoilta. Tuntui tarpeelliselta jutella siitä, ettei tosielämässä tarvitse keräillä famee. Ja että pari aika paljon oleellisempaa asiaa on kuin rahakin. Eikä famella tai rahalla saa sellaisia kavereita, joilla olisi merkitystä. Tyttöjä nauratti. ”Tiedetään tiedetään!” No toivottavasti!
Juteltiin muutakin. Kuopuksen kaverimäärä pelielämässä on tällä hetkellä jossain 80 pinnassa, ja väkisinkin havahduin miettimään, että niistä valtaosa on netin ulkopuolelta hänelle tyystin tuntematonta väkeä. Istuimme taas kerran käymään läpi netin käyttöön ja siellä solmittuihin tuttavuuksiin liittyviä rajoja ja varovaisuussääntöjä.
Tytöt olivat hyvin kartalla ja aika kyllästyneitä kun näitä aina jauhetaan, mutta on se aikuiselle vähän hermostuttavaa asiaa aina vaan. En minä kasvanut maailmaan, jossa netti olisi ollut yksi pääasiallisista yhteydenpitovälineistä, vaikka sitä nykyään itsekin käytän samassa tarkoituksessa uutterasti. Minun nuoruudessani soiteltiin 059-linjalle ja hihiteltiin hulluille läähättäjille. Melko kesyä. Harva niitä tyyppejä lähti koskaan koulunpihalle tapaamaan. Harva linjoilla roikkui kuukausikaupalla kaveriksi tekeytymässä. Nyt on niitäkin riskejä.
Onneksi tytöt tiesivät myös nettipoliiseista ja muistuttivat, että pelin sivulla on heti mahdollisuus vinkata epäilyttävistä tyypeistä. On selvästi juteltu kodin ohella koulussakin. Silti meinaan jauhaa tätä samaa kelaa vielä melkoisen monen iltateen äärellä.

Kuinka paljon te seurailette lasten nettituttavuuksien solmintaa? Millaisia rajoituksia olette asettaneet ja minkätyyppisiä keskusteluja teillä käydään aiheen ympräillä? Onko ollut hankalia tilanteita?

Tytöt viettävät viimeistä lomapäiväänsä. Huomenna alkaa toisella kutonen ja toisella neljäs. Molempia taitaa vähän jännittää. Oma tunnelma on ristiriitainen. Toisaalta kesälapsia on ollut ihana katsella. Vapaina juoksevia, nauravaisia ja leikkiväisiä. Pituutta venähtäneitä, ruskeita pisamatyyppejä parkkiintuneine jalkapohjineen. Toisaalta sitten olen odottanut kuin kuuta nousevaa, että tämä nyt keskisuurta intialaista rautatieasemaa muistuttava työpaikkani rauhoittuisi vilinästä taas omaan käyttöön. Huomenna on varmasti omituinen olo täällä yksin haahuillessa!

Tällä viikolla käynnistyy myös musiikkiopiston toiminta, ja tyttöjen arkeen askaroidaan taas sitäkin logistista verkkoa. Kestää aina muutaman viikon, ennen kuin kaikkien neljän Kellomäen kalenterit ovat synkronissa ja kukin päätyy oikealle ovelle oikeaan aikaan. Sitä kaaostilaa en koskaan odota innolla. Kaikkein mieluiten loikkaisin tästä vaikka kuukauden eteenpäin. Seesteiseen, tavalliseen, junnaavaankin arkeen. Tavalliseen menoon, jossa kaikella on paikkansa. Mutta sitten jäisi tämä loppukesän aurinkovaihe katselematta.

Millaisin mielin teillä aloitetaan arkea? Alkoiko jo tänään vai vieläkö viipyilette lomatunnelmissa?

Kun työskentelee kotona, sattuu aina välillä vähän huvittaviakin tilanteita. Tässä tämänkertaisessa oli jo vähän tragikoomisiakin piirteitä.

Teen taustatyötä ihmissuhdejuttua varten. Lainasin kirjastosta vinon pinkan eroa ja uusia suhteita käsitteleviä kirjoja, jotka sitten jäivät esille olkkariin työpäivän päätyttyä. Vasta seuraavana päivänä itse sohvalle käydessäni tajusin, miltä kirjakasa tuollaisesta aihepiiristä lasten silmiin saattaa näyttää. Äiti vähän lueskelee.

Ruokapöydässä avasin keskustelun ja teroitin, että kirjat ovat työasioita. Kumpikaan tytöistä ei ollut ottanut asiaa puheeksi itse. Kumpikin oli kuitenkin noteerannut teokset ja aiheen välittömästi olohuoneessa käydessään. Ainakin kuopus myönsi avoimesti vähän miettineensäkin teemaa. Ihmetelleensä. Taas kouraisi mahasta.

Aika moni arkinen juttu menee aikuiselta ohi vähän huomaamatta. Lapsilta ei mene ohi juuri mikään. Ei ainakaan mikään sellainen, joka saa miettimään kodin ilmapiiriä ja yleistä arkijärjestystä. Ei varsinkaan nyt, juuri tässä vaiheessa, kun kaveirpiirin perheissä erotaan kulovalkean tavoin.

Pitää muistaa kertoilla näitä työkuvioita edes silloin, kun tekeillä on juttuja näistä tiukoista aiheista. Sohvalla on nimittäin tässä työssä milloin minkäkinlaisia pinoja.

”Äiti susta on tullu tosi kiva!”, kuopus toteaa aamupalalla. Kouraisee vähän mahasta. Olisihan ihan kiva olla kiva vähän koko ajan, ei vain leirinuotiolla Lofooteilla, kuksa kädessä ja puhelin ja tietokone jossakin monen sadan kilometrin päässä ulottumattomissa. Mutta tottahan se on. Olen ollut kaikkea muuta kuin kiva aika pitkän aikaa.

Se vei neljä päivää. Pääsy takaisin kivaksi. Rimpuileminen irti työkiireestä, tiuskimisesta ja kaikesta velvollisuuspuheesta. Ensimmäiset lomapäivät mieli askaroi vielä megatehoilla menneen kevään ja tulevan syksyn kysymyksissä. Mitä, missä, milloin, millähän tavalla? Raha, aika, ruuhkat yhtenä isona kimppuna jossakin mahan pohjassa. Sitten vähitellen, kun auton nokka puski yhä pitemmälle Norjan puolelle, se solmu alkoi vähän hellittää. Ja sitten olinkin muutaman päästä jo kiva.

Yhtäkkiä humina päässä lakkasi. Jaksoin kuunnella ja vastailla. Olin kiinnostunut oikeasti, enkä vain viran puolesta. Heittäydyin hölmöihin vitseihin ja juoksin kylmiin aaltoihin, vaikkei siinä ollut mitään järkeä. En suuttunut, vaikka vaatteille kaatui teetä sadannen kerran. Pihistin korppuja varastosta ja juoksin hippaa. Hölmöilin.

Nyt arki alkaa taas. Mietin kuumeisesti, miten kivuus säilytetään. Miten kuksamuistot ja telttatunnelmat ja kortinpeluuhetket pidetään jonkinlaisena sielunmaisemana mukana kaikessa tohinassakin. Ettei sitä päätyisi olemaan tosi kiva vain kerran kesässä.

Miten teillä, ehdittekö kivojen kirjoihin loman aikana? Onko tarjolla hyväksi havaittuja kivuudensäilytysvinkkejä?

Jos muuten kesäretkemme lasten kanssa Lofooteille kiinnostaa ennemmänkin, niin poikkea toki yksityisblogini puolella. Palaan täällä kyllä aiheeseen perheretkeilyn tiimoilta, mutta tuonne ilmestyy yksityiskohtaisempi matkakertomus sellaista kaipaaville.

Elina Hirvonen puhuu tänään Hesarissa kiinnostavasta ja tärkästä aiheesta. Melkoinen neuvolakohtaaminen! Jäi mietityttämään, vaikka omat lapset ovat jo pitkälti ohi neuvolavaiheen. Aihepiiri on kuitenkin ajankohtainen perheissä jatkuvasti. Meillä ehkä murrosiän kynnyksellä taas ihan uudella tavalla.

Minua aina vähän kauhistuttaa kiihkoilu kaikissa sen muodoissa. Tämän aiheen tiimoilta karsastan sellaista pakkomielteeksi asti kääntynyttä totaalisen sukupuolineutraalia kasvatusta, jossa ei esimerkiksi käytetä lainkaan sanoja mies, nainen, isä, äiti tms. En oikein ymmärrä sellaisen ajattelun perusteita. Luulen, vastoin sen kummempaa alan oppineisuutta, että sellainen voi olla lapselle melkoisen hämmentävääkin hänen kuitenkin kasvaessaan maailmaan, jossa näilläkin sanoilla on käyttöä. Ihan sanoina vain. Mutta tämä onkin ääriesimerkki. Yhtä paljon karsastan neuvolakolumnin kaltaista tiukkaa jaottelua tyttöjen ja poikien leluihin ja väreihin tai ajatusta naisten ja miesten ammateista.

Tuollaisen Hirvosen kohtaaman neuvolantädin kohdalla olisin varmaan parahtanut ääneen. Ja lapseni olisivat varmasti olleet tosi kummissaan. Mitä ihmettä? Ihmisiähän tässä ollaan, kaikkinemme.

Meillä mietitään nyt paljon tyyli- ja makuasioita. Siihen liittyvät voimakkaasti erilaiset omalla olemuksella välitettävät viestit. Sukupuolisuuskin on siinä isossa roolissa. Tenini törmää rankkaan jaotteluun monessa paikassa. Toisinaan hyvää tarkoittavat sukulaiset ja tuttavat tarjoilevat annettuna ajatuksiaan tyttöjen harrastuksista tai haaveammateista ainoina realistisina vaihtoehtoina, toisinaan hän kimpaantuu vaatekauppojen rajoittuneista värivalikoimista. Joku ehkä kysyy, onko ketään poikaa katsottuna. Entä jos se ei olekaan poika? Entä jos ei ole tyttökään? Kovasti pitäisi osata vetää rajaviivoja jo tuossa iässä!
Olen koittanut pysyä hyvin neutraalilla linjalla ja antaa lapsen tehdä itse omia valintojaan. Olen seuraillut suurella mielenkiinnolla ja melkoisella äidin ylpeydellä hänen makunsa kehitystä. Hänen aivan kertakaikkisen ainutlaatuisen ja yksilöllisen makunsa. Ei mikään pikku juttu ihmiseksi tulemisessa! 

Puolet vaatteista näyttää juuri tällä hetkellä löytyvän poikien osastolta ja puolet tyttöjen. Kampaajalla ihanne on vuoroin Luke Skywalker, vuoroin joku naispuolinen popidoli. Joskus boxerimalliset alusvaatteet ovat hänestä kivemmat kuin rusettipöksyt, ja aika usein suihkusaippuaksi valikoituu kaupasta mieluummin äijäaineina markkinoituja mustia puteleita kuin pinkkejä ruusupulloja. Ja seuraavalla viikolla taas toisinpäin. Ihanaa leikkiä!

Tyttö selvästi testaakin välillä vanhempiaan. Kokeilee, missä raja menee. Kuinka paljon sukupuolisuudella ja sen merkeillä saa leikitellä. No, ei sitä rajaa meillä ole, ja sen hän huomaa arkiratkaisuissamme. Meillä mennään oman maun mukaan. Miksi ihmeessä minä lähtisin hänen valintojaan erittelemään? Minun harras toiveeni on, että hänestä kasvaa ihminen joka kokee olevansa oikeanlainen juuri sellaisena kuin on. Millaiseksi sitten ikinä onkin tullollaan. Ja näkee myös ihmiset ympärillään samojen lasien läpi.

Minua kiinnostaisi kuulla, millaisia ajatuksia Hirvosen kolumni teissä herättää? Entä miten teillä kotona sukupuoli näkyy? Onko lapsilla selkeä tyttö- tai poikameininki ja miten esimerkiksi vaate- ja värivalinnoissa teillä mennään? Ohjailetteko te vanhempina valintoja vai päättääkö lapsi/nuori itse makuasioissa?

Lintsi, Särkkis, vesipuisto, kanoottiretki vai mökkiviikko? Loman lopupuolella tulee aina kyseltyä, mikä jäi lapsille parhaiten mieleen. Havahduin kerran kunnolla, kun vastaus kuului: papunöde. Ihaninta oli leiriruokana saatu valkoiset pavut ja sikanautasäilyke. Niin. Eivät ne ole ne menemiset ja huseeraamiset, vaan jotkin ihan muut. Ohimenevät, arkiset, kivat jutut.
Jos perheemme isältä kysytään, on yksi parhaista hetkistä varmasti tuo kuvan päikkärihetki. Harvinainen tilaisuus saada pieni-suuri kuopus vielä aloilleen ja kainaloon.

Millaisia hyviä hetkiä teille jää tältä kesältä mieleen?

Meillä käydään taistelua nukkumaanmenoajoista. Olemme olleet niistä supertarkkoina aina, mutta nyt tytöt alkavat olla melkoisen vahvasti neuvotteluikäisiä ja -haluisia.

Lomalla on toki helppo höllentää, mutten ole koskaan oikein uskonut sellaiseen täyteen kesälaidunmeininkiin. On aika kamalaa yrittää kammeta kakarat takaisin koulurytmiin, jos alun kolme kuukautta on oltu ihan miten vain. Niinpä meillä on pysytelty aika normaalissa, pienin myönnytyksin sentään. Normaalin klo: 21.30 uneen -systeemin siasta ovat saaneet lukea sängyissään tuosta vielä kymmenneen.

Jalkapallomatsit olivat yhtä isoa ilon juhlaa pimuille. Muutaman kerran saivat siinä huumassa vedellä puolille öin. Hauskinta oli katsoa sitä mökillä ulkona, makuupusseihin kääriytyneinä. Uni maistuikin kokolailla hyvin seuraavana aamuna. Siitä hyötyivät vanhemmatkin. Niiden jälkeen neuvotteluhalut tosin vain kasvoivat. Pysyimme tiukkoina ja palautimme normaalisysteemin. Ihan vaikka jo siksi, että minä itsekään en jaksa kukkua puolille öin kuin harvakseltaan!

Miten teillä, pidättekö tiukan arkirytmin lomallakin, vai annatteko mennä totaalisen löysin rantein?