Meillä puhutaan taas siitä meikkaamisesta. Koska saa ja mitä saa laittaa? Saako laittaa huulipunaa? Entä edes huulikiiltoa? Edes diskoon pliiiiis? Entä onko hiusten kiiltovoide meikki, vai koskeeko sitä eri sääntö?

Esikoinen ylitti hiljan sellaisia kasvamisen kynnyksiä, että teki mieli tulla vähän vastaan toiveissa. Hän sai luvan alkaa käyttää huulikiiltoa. Kävimme sen oikein yhdessä hartain vertailuin ostamassa. Hän halusi tumminta, minä valitsin vaaleimman.

Muutaman päivän tuo sitä muisti aamulla laittaa, ja sen jälkeen unohti. Periaate ja ylitetty rajapyykki olivat kai ne tärkeimmät.

Varsinaisen meikkiluvan meillä saavat kuudennella. Tämä on sovittu jo hyvän aikaa sitten yhdessä, ja aikaraja näyttää ainakin tällä hetkellä ihan toimivalta. Esikoisella tämä ihanuus on edessä jo kesän jälkeen. (Toki onkin jo neuvoteltu siitä, alkaako kuudes luokka virallisesti siitä, kun viides loppuu, vai vasta ekana koulupäivänä elokuussa. Minä kannatan jälkimmäistä, esikoinen pitää kiinni lauselmasta "siirretään kuudennelle luokalle".)

MItenkäs teillä meikkihommissa mennään? Olemme joskus jutelleetkin aiheesta, mutta onko tapahtunut muutoksia linjanvedoissa? Kiinnostaako lapsia ylipäättään kuinka paljon?

Tässä alkuvuoden lehtijutussa puhutaan kolmevuotiaista ripsiväriharjan varressa. En ihan pysty kyllä ymmärtämään mitä perusteluja sellaiselle löytyisi.

Kävimme vapputorilla kevättunnelmissa. Lapset saivat tietysti ne vappupallotkin. Meinasi päästä huuto huulilta, kun myyjä totesi kahden Angry birds -pallon arvoksi 60 euroa. Mutta menepä siinä enää perumaan, kun narut ovat jo ranteiden ympärillä.

Vaarana on kunnon Karjalanmummo muistelee -leima, mutta mietin oikeasti olisivatko vanhempani maksaneet reilut 300 markkaa vappupalloistani. Eivät kyllä olisi. Muistelimme siinä tyrmistyneiden aikuisten kesken pallojen tuolloin maksaneen jotakin 20 markan tuntumassa - ja siltikin aina kyllä muistuteltiin, että kalliita ovat pirulaiset. Mutta että 300 markkaa...

No, palloja saa marketista 7 euron hintaan, halvemmallakin. Samoja palloja suorastaan. Jotenkin se vaan tuntuu oikeammalta ostaa se torilta - eikä tälle ole mitään muuta kuin joku sentimentaalinen selitys. Mutta onhan siinä sentimentaalisuudella aika kova hinta. Voipi tosiaanki olla, että ensi vuonna mietitään markettia aivan vakavasti.

Millaisia palloja teille hankittiin?

Mistä pallo kuuluu ostaa?

Paljonko se saa maksaa?

Karkasimme perheen kanssa viikon reissulle Skotlantiin. Nelistään matkan päällä sen aina muistaa, miten kivaa silloin on kun on kivaa. Kun kukaan ei koko ajan kaipaa kavereitten luo, ärjy tiskeistä, naputa koneella tai marise teoriatunneista.
Teimme pitkiä kävelyitä (puolivälissä reissua niiden nimeksi muodostui Kuolemanmarssi – osa taisi olla vähän ylimitoitettuja junnuväen makuun), ihmettelimme pikkuisen pidemmälle ehtinyttä luumunkukkaista kevättä, söimme tosi paljon fish & chips -annoksia ja luimme iltaisin kirjaa ääneen. Olimme ihan tosissamme läsnä toisillemme, emme vain arjessa törmäilleet kiireisinä kodin neliöissä. Ihanaa, ihanaa pakoa omalla porukalla! Teki aika hyvää varsinkin juuri nyt, kun meillä on täällä kuukausitolkulla ährätty vesivahingon jälkeisessä remonttipaineessa.
Kuvassa olemme yhdessä suosikkipaikassamme Camera Obscura -näyttelyssä. Leikimme siellä tuntitolkulla erilaisten aistiharhojen maailmassa. Lapset toteuttivat itseään erityisesti tässä kuvauspaikassa.

Minkälaiset reissut teistä ovat parhaita? Millaisia matkahaaveita mielessä kytee juuri nyt?

Muistan kyllä, että esimurrosiässä oli välillä aika hankalaa oman nahan alla. Nyt meillä kuohutaan kunnolla näitä kivoja ensiaaltoja siitä myräkästä, joka kaiketi kestää sitten seuraavat useammatkin vuodet.

Lapsi ei tyydy vain suusanalliseen kuittailuun, vaan jättää jälkeensä myös melko hyytäviä kirjallisia tuotoksia.

Millaisia viestejä teillä löytyy?

Meillä on välillä melkoisiakin vaikeuksia motivoida noita lapsia treenaamaan soittoläksyjä. Nyt on valjastettu käyttöön ihan uusi lähestymistapa. Valkataan biisejä, jotka innostavat enemmän.

Kuopuksen nokkahuilusta tulvii aika paljon Cisua ja esikoisen kanteleesta vaikkapa Hyvien, pahojen ja rumien tunnusmusiikkia. Samalla tulevat sitten ne varsinaisetkin läksyt soitettua vähän varkain.

Ovella kävi äsken ponteva pikkunoita, 3-vuotias. Osasi hienosti lorut ja hinkkasi vitsaa naamaani niin tosissaan, että luulen tämän esikoiselta napatun taudin nyt viimeistään tajuavan lähteä. Odottelen seuraavia. Toisaalta, jos ei tule kovin montaa, saa syödä karkkivarastot itse...

Tuleekohan tänä vuonna teininoitia? Niissä on ihan oma viehätyksensä. Kuinka vanhoiksi te kävitte virpomassa? Tai teidän lapsenne? Muistan hyvin, miten ärsyttävää oli killua siinä rajamailla, että alkoi olla jo kiusallista. Silti himotti se palkka. Ovella hävetti sekä virpojaa että virvottavaa. Jossain vaiheessa oli vain pakko astua hommista eläkkeelle.

Virpominen oli kunnon salatiedettä. Parhaimmat palkitsijat tiedettiin tarkkaan. Heidän ovillaan kävi aika säpinä, ja kannatti olla liikkeeellä varhain - ihan kilpailusyistä. Liian aikaisin ei kannattanut kuitenkaan, koska silloin oltiin äreitä. Kitsaimmat olivat ne ihmeelliset tyypit, jotka ottivat vitsat ja toivottivat tervetulleeksi hakemaan palkkaa vasta joskus parin viikon päästä. Muka joku perinne. En kyllä usko. Ja kuka sitten enää kehtaa mennä jäljestäpäin munia kärttämään? Kitupiikit!

Omat lapset ovat ukkilassa. Vaikka tiedossa oli odotettu Cisun konsertti, heitä vähän kirvelsi tämä virpomishomma. Toivottavasti ukilla ja mummalla on ollut pelisilmää ja kaapissa karkkeja. Esikoinen alkaa olla kohta jo noitauransa ehtoopuolella.

Mitä virpomismuistoja? paljonko palkkaa on tarpeeksi? Rahalla vai munilla? Kuinka vanha on liian vanha? Kuinka nuori saa jo mennä yksin?

Tauti saapui meille. On kierrellyt tässä lähipiiriä taajaan, joten ei päässyt varsin yllättämään. Lähinnä mietittiin, joudutaanko ensin mahataudin vai influenssan kouriin. Viehättävät vaihtoehdot!
Esikoinen tipahti eilen lötköksi. Kuume nousi 39,4 asteeseen ja kaikki puhti oli poissa lakananvalkoisesta raukasta. Yhtäkkiä hän, joka aina on virtaa piukeassa, olikin peiton alla tärisevä ressukka, joka eniten maailmassa kaipasi äitiä pitämään kädestä ja paijaamaan.

Tuli ihan herkkis olo siinä sängyn laidalla. Harvoin enää tuo vitosluokkalainen on niin minua vailla. Isoksi osaksi menee tuolla omissa touhuissaan ja ilmestyy sitten ruokapöytään. Juttelee isojen tyyppien juttuja. Nyt sain lukea Alas taikavirtaa ja jutella vauvavuosista. Syöttää mehujäätä ja vannoa (katteettomasti valehdella) kaiken olevan huomenna mukavammin.

Aina liikuttaa se lapsen ihana tapa osata vaatia oikeuksiaan. Komennot tulivat ehkä hentoisella äänellä, mutta ilman mitään kyseenalaistusta. ”Halaa!”, ”Pidä kädestä!”, ”Ole siinä!”
Ja niinhän sen pitää mennäkin.

Nyt jännitetään mennäänkö samaan tautiin sarjana koko porukka, vai riittääkö tämä yksi esitaistelija. Jos mennään, meinaan pyytää mehujäätä.

Ollaanko teillä jouduttu tautien armoille?

Missä iässä teillä on lasten lupa värjätä hiuksia? Entä alkaa meikata? Millaisia rajoituksia näihin hommiin teillä liittyy?

Esikoinen on hyväksynyt ihmeen helpolla sen vaatimuksen, että vasta kutosella mietitään meikkihommia. Osa koulukavereista on kyllä sutinut naamaa jo monta vuotta. Nyt, kun kutosluokka on seuraavana vuorossa, jo vähän naurattaa ajatus mahdollisista ekoista haparoinneista. Ja kyllä, olen ihan varma että kavereiden kanssa meikkailevat kyllä jo nyt testimielessä, mutta tämä ikäraja onkin meillä asetettu koulunkäyntiin ja ulkomaailmassa liikuskeluun. Ovat toki koklailleet läpi omankin meikkivarastoni jo monia vuosia sitten.

Aloittelin meikkailuja joskus vitos- ja kutosluokan aikoihin. Minulla oli kyllä ankara alakoulun opettaja, joka passitti meidät aina naamapesulle kun yritimme meikeissä kouluun. "Tämä ei ole mikään sirkus!", rouva Järvinen jyrähti aina. Muistan myös kotona livahtaneeni ulko-ovelta heti naaman pesuun - ihan kuin vanhemmat eivät olisi huomanneet hinkattua pärstää vähän epäilyttäväksi.

En ihan tarkkaan edes muista, missä vaiheessa meikkailusta tuli ihan luvallista hommaa. Arvaisin että seiskalla nyt viimeistään. Niihin aikoihin sain myös välillä värjätä hiuksia. Tein yhden melko katastrofaalisen kotipermanentinkin. Se hinku loppui palaneiden hiusten hajuun ja katkeilleisiin tuppoihin.

Näillä omillani ei ole ollut isompia hinkuja värjäilyhommiin vielä, mutta kyllä esikoinen jo vähän kyselee että missä vaiheessa sellaiseen voisi alkaa. En oikein tiedä mikä sitten olisi sopiva aika. Kai nytkin jo voisi, jos kovasti hinkuaisi. Toisaalta vähän karttaisin sitä turhaa kemikaalikuormaa niin pitkään kuin mahdollista. Ja äidin mielestä oman lapsen tukka on tietysti jo syntyjään maailman hienoin. Lapsen mielestä tämä on maailman tyhmin mielipide.

Mitäs mieltä teillä ollaan meikki- ja tukkahommeleista?

Meillä ollaan putkahdettu pikakelauksella oman tyylin jännään aikaan. Eipä enää tartte meikäläisen ehdotella mitä päälle pantaisiin. Ihan tovi sitten vielä hain itsekseni kaupasta kasan kuteita suunnilleen oikeassa koossa, ja nuo huokailivat onnesta. No ei toimi enää. Rahaa sen sijaan saa kyllä mieluusti ojennella itsenäisille ostostelijoille.

On yksi, joka pukeutuu aina mustaan. Pikkugootti rakastaa kaikkea tyttömäistä, kunhan se on mustaa. Kun vanhemmat saapaskaupoilla ihailivat kivoja kirkkaanvihreitä, tiedettiin samalla ihan hyvin, minkä parin kanssa kotiin mentäisiin.

On toinen, joka nauttii täysillä omasta etsimisestään. Hän tilaa kampaajalta Luke Skywalker -tukan harmistumatta pätkääkään siitä, että osa luokkakavereista sanoo pojan näköiseksi. Tytöllä on kiusaajapojille vastaus jo valmiina. "Näyttäisitpä säkin!" Tämä tyyppi tahtoo kyllä, että opetan taittamaan latvat oikeaoppiseen malliin, mutta konahtaa saman tien jos tulee liian kiharaa.

On tosi tarkkaa kummankin kanssa, ja se on just hyvä. Me aikuiset puremme suun tiukasti kiinni, kun sieltä välillä meinaa livahtaa että etkaisänyttonnäköisenä!

Menköön näköisenä. Minkä vaan näköisenä. Etsikööt. Kokeilkoot. Nauttikoot itsestään. Tulevat itsekseen siinä prosessissa.

Vähän jo odotan ensi vuotta, kun esikoisella on kutosluokan kunniaksi lupa alkaa meikata. Huh!

Juttelimmekin vanhemman tyttären kanssa tyyliseikoista erään iltateen äärellä. Hän totesi, että "ei kenekään kuulu huomauttaa toisellle tämän tyylistä. Jokaisella on oikeus olla sellainen kuin just on. Paitsi jos tekee toiselle vahinkoa." Oli sellainen pakahtumiskohta taas.

Lapset sopeutuvat melkoiseen mylläkkään. Olemme asuneet tätä vanhaa rintamamiestaloa viitisen vuotta. Koska torppa oli alkujaan melkoinen pommi, ei täällä ole juuri paria kuukautta pitempiä putkia eletty remonttivapaata aikaa.

Olimme vuosia hivuttamalla päässeet jo vaiheeseen, jossa jäljellä oli huomattavan vähän tehtävää, kun sattui melkoisen mittava vesivahinko. Ihan tuosta vain, niin kuin ne sattuvat. Keskelle kiirettä ja arjen töhinöitä. Kutsumatta ja taatusti merkittävän vähän tervetulleena. Vettä tuli ja tuli, ja nyt ollaan aikamoisen poikkeustilan ympäröiminä. Rempataan sellaistakin, joka juuri oli saatu kuntoon.

Olisi kiva, jos lapset saisivat edes ne viimeiset kotona asumisen vuotensa olla myös ihan valmiissa ja nätissäkin talossa. Toivon tosi kovasti, että tämän tämänkertaisen ruljanssin jälkeen koittaa rauhan aika. Vähän epäuskoisena sen ajattelen ilmoille, mutta aina saa toivoa.

Aika vähän noita tuntuu homma häiritsevän. Sopeutuvat kulkemaan lautapolkuja pitkin ja toimittamaan veskiasiat melko ilmavissa oloissa, kuten kuvasta näkyy.

Kaksi päivää vesivahingon jälkeen kuopus tuumi ihan pokkana, että olisi kiva pitää bileet. Me vanhemmat olimme sitä mieltä, että ei just nyt.