Nyt tulee uutispommi: Minä olin eilen baarissa! Meidän oli Tuukan kanssa tarkoitus lähteä kaverin syntymäpäiville Helsinkiin, lapsenvahdit ja iltatallintekijät oli buukattu. Tuukka tuli (taas) kipeäksi ja suunnitelmat menivät mönkään. Minä aloin kiukutella: olin odottanut lapsivapaata iltaa kuin kuuta nousevaa! Soitin parille kaverille: Lähdetteks krebaa (nuorison suosimaa kieltä, tarkoittaa kuulemma kreisibailausta)?
Kolmannella kaverilla oli synttärit ja hän oli menossa baariin, päätimme yllättää hänet ilmestymällä paikalle. Tämä 22v. synttärisankari luuli ehkä näkevänsä haamuja, sillä emme todellakaan ole kovinkaan tuttu näky Kouvolan yöelämässä. Haamulolo meillä olikin, tai fossiiliolo, tai joku muu todella vanha, sillä tanssilattian kanssakrebaajat olivat sen ikäisiä, että minä ihan oikeasti olin jo bailaamassa (siksi sitä silloin kutsuttiin) kun he syntyivät.
Luulin muuten pukeutuneeni rohkean nuorekkaasti microshortseissani, samoin ystäväni Tessa rohkean läpinäkyvässä paidassaan. Emme me olleet ainakaan ylipukeutuneita, sillä tämän päivän krebaajien tiukkaakin tiukemmat, hurjan lyhyet, trikoiset kotelomekot olivat ihan samanlaisia mitä olen tottunut näkemään lastemme barbien päällä.
Vaihdoimme baaria astetta ”juntimpaan” ja tyhjempään. Siellä oli tuttu soittamassa levyjä. Kävin tervehtimässä ja pyysin soittamaan Prodigyä (tiedän tiedän, biisien toivominen ei ole yhtään viileetä!). Kaverin kommentti oli: Ai, onkos Äidit päässeet viihteelle?
Sitten ne Kymenlaakson makeimmat Äidit jorasivat barbiemekkoiset prinsessat suohon, kävivät hakemassa Hesestä hampurilaiset ja olivat ennen neljää kotona. Oli aidosti tosi hauskaa, mennään varmasti kesällä uudestaan.

Nyt menee korniuden rajoille mutta minulla on ollut viikon verran pakottava tarve kirjoittaa tänne runo 2-vuotiaalle Hilmalleni, jotta hän sitten joskus tietäisi miten mahtava tyyppi hän oli jo kaksivuotiaana. En ole kirjoittanut ainuttakaan runoa varmaan 15 vuoteen, joten on jo korkea aika. Lupaan kirjoittaa seuraavan viimeistään silloin kun Hilma täyttää 20 vuotta!  

Eihän Joulupukki tule? Se pevottaa Hilmaa.
Saisko jo nahmastahnaa? Ei, odotetaan iltaa.
Montako vuotta Hilma on? –Yksi, kaksi.

-Äiti tule viereen, Äiti syliin.
Tukka liimautuu räkäiseen poskeen.
Tulee aika, kun haluat vieraisiin kyliin,
olet niin ihana että koskee.

Napakka käsi halaa, yltää ympäri kaulan.
Äiti laula Petteri Punakuono! Ja minähän laulan.

Äitiäkin pevottaa, aika juoksee alta.
Mutta nyt tuntuu mahtavalta,
olla sulle se numero yksi.
Onnea Hilma, olet nyt kaksi!
 

Lauantai-aamujemme uudeksi tavaksi on vakiintunut vohveliaamiainen. Onneksi en ole heittänyt ikivanhaa (joskus ah, niin muodikasta) vohvelirautaa pois, sillä se on taas kovassa käytössä.
Vohvelit valmistuvat yhteistyöllä seuraavasti: Minä keitän kahvia, teen taikinan ja laitan vohvelipannun valmiiksi ennen tallille lähtöä. Sillä aikaa kun minä olen tallilla, Tuukka ja tytöt kömpivät alakertaan paistamaan porukalla vohvelit valmiiksi. Tallilta tullessa minua odotti tänään todella liikuttava näky. Isä ja kolme pikkuista yöpaidoissaan paistopuuhissa. ”Äiti! Mekin saatiin kahvia!”

Kaikki talven flunssat taisivat lyödä hynttyynsä yhteen ja änkäytyä porukalla meille asumaan. Edellisen viikon sairastivat lapset. Se tarkoitti pientä kuumeilua, vuotavia neniä, ja muutamia katkonaisia öitä. Sitten helpotti hetkeksi, kunnes tuli aikuisten vuoro sairastaa sama tauti.
Miten ihmeessä lapset suoriutuivat tuosta taudista niin kevyen oloisesti? En edes muista koska olisin viimeksi ollut kunnolla kuumeessa saatikka maannut vuoteessa keskellä päivää sairastamassa, mutta tämä tauti selätti sekä minut että Tuukan täysin. Tallihommat ja lypsyt tuli juuri ja juuri tehtyä vapisevin ottein. Lapsilla taas riitti virtaa, joten onneksi on Babuska!

Vaikka sairastaminen onkin tylsää, on siinä hyvääkin. Harvoin sitä tulee noin paljon levättyä. Aika kuluu hitaasti kun sitä vain makoilee, odottaa kuumeen laskevan ja olon kohenevan. Meidän ei muuten tarvinnut sairastaa ihan vain kahdestaan. Koska me emme hyörineet ympäriinsä talossa ja pihamaalla myös koirat rauhoittuvat, ja kaikki kolme hengailivat kokoajan meidän ”sairastuvassamme”. Uskolliset myötäsairastajat huiskivat kevätauringossa näkyvää pölyä ilmaan hännillään, tunkivat viereen, kainaloon ja jopa peiton alle. Laadukasta sairastusseuraa, rapsutuspalkalla!

 Naapurin Mirjalla on lankapuhelin ja se on lastemme mielestä Mirjan talon kiinnostavin esine. Siinä on sen itse ”puhelimen” lisäksi hauska venyvä johto ja sen päässä vielä iso kone missä mieletön määrä kiinnostavia nappuloita. Olimme eilen Mirjalla kylässä ja tytöt hipelsivät taas puhelinta. Mirja heltyi: Haluatteko soittaa sillä? Babuskalle?
Muutaman kerran babuskan numeron näppäily meni pieleen koska Hilmalla oli oma visionsa siitä missä (varsin pitkässä) numerossa Babuska vastaa. Lopulta onnistui ja yhtäkkiä tuo hassu puhelin olikin totinen paikka. Babuska kuuli toisesta päästä vain hiljaista mutinaa ja tuhinaa. Liekö vika ollut linjoissa, sillä ainut mitä Helga pystyi sanomaan oli ”...Mä annan nyt Hilmalle”

Viime viikko kului pitkälti työn merkeissä. Alkuviikko meni kuvausten järjestämisessä, lapset jaloissa ja sylissä, puhelin ja läppäri käden ulottuvilla. Torstaina alkoivat kuvaukset ja eilen perjantaina saimme viimeisen ruudun Apulannan Zombeja! –videosta kuvattua. Koska kuvaukset järjestettiin täällä Iitissä, oli luontevaa pistää lapset kahdeksi päiväksi Babuskan hoiviin ja minä toimin Tuukan apulaisohjaajana.

Enimmäisen päivän zombiemaskit tehtiin meillä kotona ja mietin vähän mitä lapset ajattelevat kotona pyörivistä hirviöistä. Tuukka halusi kuitenkin että tytöt näkevät että hirviöt tosiaan tehdään, eikä niitä oikeasti ole. Tytöt suhtautuivatkin Zombie-maskeihin täysin rennosti, eihän tämä muutenkaan ollut ensimmäinen kerta kun meillä on kotona kuvauksia. Helga vaikuttui maskeista sen verran että kun maskeeraajilta oli jäänyt putkilo mustaa meikkitahnaa salin pöydän alle, viimeisteli tyttö sillä myös itselleen näyttävän zombie-meikin.

Videosta tulee varmasti niin huikean kökkö kun zombievideosta pitääkin, ja Apulannan pojat, jälleen kerran, suoriutuvat videoesiintymisestään loistavasti.
Minä en ole koskaan ollut mikään Apulanta-fani, vaikka kovasti heidän musiikista pidänkin. Musiikin kuunteluni rajautuu pitkälti radion kuunteluun joten fanittaminen on minulle aika vierasta. Tietenkään Apulanta-orkesterin kohdalla en voi väheksyä riippuvuussuhdettani yhteen, nyttemmin yhtyeen entiseen jäseneen. Lasketaanko minut siis virallisesti bändäriksi?

Menimme kavereille kylään. Perheen isä oli kurvannut perheen todellisella kakkosautolla juuri ennen meitä kotiin ja Tytöt nuuhkivat ilmaa pihassa käryävän auton ympärillä. Helgan analyysi oli, että auto haisi ihan mönkijän kumille ja sitä siinä sitten naureskellen nuuhkittiin porukalla.
Tästä lähtien Hilma on alkanut hyvinkin korostetusti nuuhkimaan milloin mitäkin pahanhajuista ilmaa. Hän jähmettyy paikalleen, niiskuttaa nenällään äänekkäästi sisään ja ulos ja toteaan perään nopeasti, äänessään tilkka salaperäisyyttä: Haisee mönkkäwille.
 

 Kotivinkin uusimmassa numerossa kerron kolumnissani, kuinka Tuukka on johdattanut minut vampyyrielokuvien maailmaan. Se ei ole ainoa elokuvagenre johon täällä on hurahdettu. Monien muiden 80-luvun elokuvien tapaan tämä maalaisämpärissä kasvanut tyttö on nähnyt esimerkiksi elokuvan E.T. ensimmäisen kerran vasta Tuukan seurassa.
Kyseinen elokuva on ilmestynyt vuonna 1982 ja se teki ilmestyessään 7-vuotiaaseen tulevaan aviomieheeni lähtemättömän vaikutuksen. Minua aina vain liikuttaa tieto siitä, että Pikku-Tuukka oli elokuvan nähtyään virittänyt polkupyöränsä tankoon korin ja ajellut korivirityksineen Heinolan metsissä etsimässä mahdollisesti maahan vierailulle tullutta E.T:tä.
Edelleenkin tämä oudon näköinen satuolento nauttii perheemme keskuudessa suurta arvostusta ja on sanomattakin selvää, että myös lapsemme ovat nähneet elokuvan isänsä tulkkaamana muutamaankin otteeseen.
Niinpä minä ja tytöt olimme aivan ihmeissämme kun yksi kaunis päivä Kausalan pienellä kirpputorilla, yhdeltä myyntipöydältä, meitä tuijotti ihan oikea E.T.

Muutamalla eurolla tuo hylätty pehmolelu lähti mukaamme, sai kortin kaulaansa ja odotti uutta isäntäänsä tyynesti Tuukan työpöydällä. Lahja oli tietenkin mieluinen, enää vain kori puuttuu.

 Meillä oli eilen vieraita. Kävin viime keväänä Yhteisvastuukeräyksen tiimoilta Ugandassa ja nyt sieltä saapui kaksi paikallisen avustusjärjestön työntekijää, Esther ja Andrew vieraaksi vuoden 2012 Yhteisvastuukeräyksen avaukseen.
Ulkona oli 20 astetta pakkasta, mutta silti sitkeät, viimeiseen asti topatut vieraamme laskivat täällä innosta kirkuen mäkeä, ratsastivat suomenhevosella ja saunoivat lopuksi ulkosaunassa.
Meidän talomme jaksoi ihmetyttää etenkin Estheriä. Häntä huvitti se, että kaikki on mietittyä ja silti vanhaa. Kun tulee maasta missä niin monella on puutetta ihan elämisen perustarpeista, on vaikeaa ymmärtää miksi joku elää hyvinvointivaltiossa vapaaehtoisesti vanhassa, kylmässä talossa jossa joka kulma on vähän kulunut ja joka tekee elämisestä työläämpää.
Kun kävin lämmittämässä saunaa, yksi talon pääsulakkeista kärähti, olinhan pistänyt parastani ja kaikki mahdolliset laitteet ja lämmittimet olivat päällä yhtä aikaa. Tulin tupaan missä neljä vierastamme seisoo pimeässä kamiinan tulen valossa lämmittelemässä. Pyydän anteeksi, mutta Andrew tokaisee siihen että ei haittaa, ihan kun olisi kotona Ugandassa taas ja kaikkia naurattaa.
Kannattaa käydä katsomassa tekemämme Yhteisvastuu-filmit niin Ugandasta kuin täältä Suomesta. Etenkin suomalaiset filmit saattavat yllättää. Ainakin minut nämä ihanat päähenkilömme, Päivi ja Reija saivat hiljaiseksi, nöyrin mielin siis osallistun keräykseen ja jatkan lämmittämistä täällä, koska minulla on ollut varaa valita.

 
En ole koskaan voinut käsittää mokkapalojen suosiota. Minulle kyseinen leivonnainen tuo mieleen ainoastaan yläasteen meluisat kotitaloustunnit, eikä sen makukaan ole koskaan tehnyt suurta vaikutusta. Tuukalla on joku käsittämätön rakkaussuhde mokkapaloihin. Aina kun menemme mihin tahansa pikkutapahtuman puffettijonoon, Tuukan silmät syttyvät: Mokkapaloja! Tästä on tehty joka kerta iso numero ja aina naurattaa.
Jokin aika sitten kävimme ystävillä kylässä ja talon emäntä Kati oli tehnyt jopa minunkin mielestäni todella hyviä mokkapaloja. Tuukka palasi kahvipöydässä jälleen kerran tuttuun aiheeseen: Miksi Olga sä leivot koko ajan mutta et koskaan mokkapaloja? Samana iltana teimme iltapalaa keittiössä ja minä kysyin miksei Tuukka koskaan halaa minua niin kuin elokuvissa halataan, selän takaa ja yllättäen? Aikamme asiaa pyöriteltyämme tulimme siihen tulokseen että tästä edes joka kerta kun Tuukka pääsee yllättämään minut tällaisella elokuvissa romantisoidulla halauksella, teen hänelle pellillisen mokkapaloja.
Seuraavana aamuna Tuukka on lähdössä töihin, minä olen tullut juuri tallilta ja siivilöin maitoa. Tuukka sanoo moi ja lähtee, mutta näen silmäkulmasta että hän kääntyykin takaisin. Käännyn vastaan, Tuukka kiertää taakse ja yrittää vielä tehdä mokkapalahalauksen.
Soitan ystävälleni ja spekuloimme oikein ajan kanssa, kannattaako minun nyt tehdä mokkapaloja vaikka halaus ei ollutkaan ihan oikeaoppinen, koska siitä puuttui olennainen yllätysmomentti? Jos teen, joustanko sopimuksestamme liikaa, jos en, jääkö mokkapalahalaukset siihen? Pelasin varman päälle ja tein kiltisti sen pellillisen. Ei harmittanut yhtään, sillä pienellä muokkauksella niistä tuli kyllä aika hyviä. Sitä pellillistä sulateltiin pari viikkoa ja tänään oli seuraavan pellin aika, hyvinkin puhdasoppisen mokkapalahalaussuorituksen jälkeen.

Ei näistä kyllä terveellisiä saa mitenkään, mutta oheisessa reseptissäni on jotain yritystä siihen suuntaan:

Kauan kaivatut mokkapalat:

Pohja:
3 munaa
3dl intiaanisokeria
1prk rahkaa
150g sulatettua voita
½ tl suolaa
½ dl kaakaojauhoa
2dl täysjyväspelttijauhoja
2 dl vehnäjauhoja

1,5tl leivinjauhetta

Kuorrutus:
100g sulatettua voita
3/4 dl kahvia

3 rkl kaakojauhetta 
8-9dl ruokotomusokeria
3tl vaniljasokeria

Vatkaa munat ja sokeri, lisää muuta aineet.
Levitä taikina isolle uuninpellille ja paista 200°c 12min.

Sekoita täytteen aineet keskenään ja levitä täyte pohjan päälle. Lisää kahvia tai vettä jos levitys on hankalaa. Koristele.