Meidän pihassa oli viime viikolla elävä peltidinosaurus. Sitä tuijotettiin ikkunassa tuntikausia ja kun sen sisällä oleva setä lähti käymään jossakin ja peltidinosaurus lopetti hiekan syömisen ja nukahti, kävimme silittämässä sitä porukalla.
Lapset ovat ymmärtäneet että dinosauruksia ei enää ole olemassa. Tämän tosiasian hyväksymisessä on ollut apuna voimakas kiintymyssuhde peltidinosauruksiin, eli kaivinkoneisiin. Kaikki alkoi muutama vuosi takaperin Tuukan ideasta esitellä tienposkessa maata kaivava metallikasa peltidinosaurukseksi. Siitä lähtien peltidinosaurusten bongailu on ollut koko perheen suosikkiharrastus aina kun ollaan jossakin liikkeellä. Helga on mm. ollut todella vaikuttunut Helsingistä, ennen kaikkea sen takia että sieltä löytyy poikkeuksellisen paljon peltidinosauruksia.
Tietenkin parasta on kun tuollaisen otuksen löytää omalta kotipihalta.
Kun tuo samainen viime viikon peltidinosaurus seisoi pihassa tullessamme tyttöjen kanssa tallista, se oli käynnissä, mutta paikallaan ja ilman ohjaajaa. Helga totesi että se nukkuu ...ja kuorsaa.
Ehkä huvittavin sattumus peltidinosauruksista sattui viime kesänä. Ajoin tyttöjen kanssa autolla Kausalaan päin, kun matkan varrella oli joku nuorehko sähkömies pitkäkaulaisen nostolaitteen päällä jonkin tienvarsitolpan kimpussa. Mies oli kuin suoraan teiniaikojen Regina-lehdestä, ilman paitaa ja hyvin ruskettunut. Ihan vain liikenneturvallisuussyistä hidastin reippaasti hänen kohdallaan, tiirailin miestä ja hymyilin itsekseni hyvinkin osuvalle stereotypialle. Samalla takanani istuva Helga huokaisi juhlavasti: Peltidinosaurus.
 

”Äiti kun me tullaan muskarista takaisin, on satanut lunta ja sitten tulee joulupukki”. Eli joulun odotus on alkanut, eivätkä lapset sitä itsekseen kaksi vaan kyllä se joulun odotus taitaa minusta tarttua. Toisin kun lapsilla, minulla ei ole kiire jouluaattoon ja joulupukin tuloon. Joulu ja etenkin sen odotus on talvessa parasta. Tänään keitin ensimmäisen joulupuuron ja tein sen ensimmäistä kertaa täysjyväriisistä. Keittoaika piteni ja maku ei tietenkään ollut ihan sama, mutta yllättävän lähellä tavallista riisipuuroa kyllä. Vaaleaa riisipuuroa ehtii syödä vielä sen verran että ihan hyvä laskeutua joulun odotukseen näin pikkuhiljaa ja terveellisempien vaihtoehtojen kautta.
Käytin puuroon 5dl Vogelin täysjyväriisiä, 1,3l täysmaitoa, 1l vettä ja suolaa. Keitin riisejä vedessä puoli tuntia, lisäsin maidon ja keitin vielä hiljalleen ainakin tunnin. Keittämisen jälkeen puuro hautui pöydässä padassa vielä n. vartin. Lapset söivät puuroa mielellään, ainakin kun eivät ole vielä vaaleaa riisipuuroa tänä vuonna päässeet maistamaan.
Tein kaveriksi sekahedelmäsoppaa, joten lopputulos oli hyvinkin jouluinen. Lopusta puurosta pitänee leipoa karjalan piirakoita...
 

Minulla on kamala kiire ja into jo laittaa taloon jouluvaloja, mutta jotenkin koitan jaksaa sinnitellä ilman joulukuun alkuun saakka.
Jouluvaloja odotellessa olen vaivannut päätäni ajatuksella pihavaloista. Ratsastuskentällä on kyllä valot, ja rakennusten seinissä, mutta kyllä tontilla iltaisin on monta nurkkaa missä on ihan säkkipimeää. Otsalamppu on täällä päin verrattavissa kovemman luokan muotiasusteeseen mutta sekin unohtuu niin kovin usein sisälle. Kun astuu eteenpäin jonnekin mistä ei näe mitään pitää vain ajatella miten tätä polkua aina ennenkin on kävellyt ja nostaa jalkaa vähän korkeammalle sen tutun kiven kohdalla. Pihavalot siis varmasti tulevat, kunhan aika ja raha antaa myöten, mutta ne saa onneksi myös pois päältä.
Kun asuin Helsingissä kaipasin täyttä pimeyttä. Minusta tuntui ettei oikea yö tule koskaan, katulamput paloivat aina ja yölläkin ikkunasta kurkki valoa sisälle. Täällä ei ole sitä ongelmaa. Meillä on Tuukan kanssa jo vuosia ollut tapana iltatallilta tullessa jäädä talviyöhön makaamaan lumihankeen toppahaalareissamme ja ihan vaan katsella tähtiä. Viime talvena Helga ihaili meidän kanssamme kuutamoa ja kysyi mitä kuun sisällä on? Tuukka vastasi että kai se on vähän niin kuin kiveä. Seuraavana päivänä Helga selitti minulle että kuulla on maha täynnä kiviä. Tänä talvena jo Hilmakin on jo sen verran iso että kiviä syönyt kuu ja tähdet alkavat kiinnostaa. Niinpä meitä loikoilee tänä talvena siellä lumihangessa viisi kappaletta!
 

Tänä aamuna maassa oli kuuraa yöpakkasen jäljiltä, viimeinkin. Jäin aamutallilta pihalle siirtämään perennoja kun kolme pientä yöpukuista tuli kumpparit jalassa oviaukkoon päivittelemään kuinka kamalan kylmä ulkona onkaan.
Kohta maa on taas jäässä ja yhtäkkiä minulla on kamala kiire tehdä kaikki mahdolliset maanmuokkaustyöt ennen sitä. No, joka päivä vähän kerrallaan, lapsia pihakivien siirtely ei jaksanut kauaa (taaskaan) kiinnostaa, joten päätin muutaman tunnin ahkeroinnin jälkeen ottaa loppupäivän rennommin. Tämä onkin ollut yksi niistä päivistä kun kokoajan mielessään päivittelee, miten antoisaa elämänvaihetta elää. Lapset ovat kaikki vielä liikuttavan pieniä ja jutut mitä parhaimpia.
Me siis sotkettiin koko keittiö tekemällä porukalla Hilman banaanimuffinsseja. Muffinssit vadille, kaakaota tytöille, kahvia äidille ja kaikki mahdolliset lempikirjat sohvalle. Luettiin, juteltiin ja lopuksi laulettiin kaikki mahdolliset lastenlaulut mitä vaan muistettiin. Piupali paupali, piupali paupali, kun en mä tunne teitä....
 

Uninen lapsi on ehkä ihaninta mitä tiedän. Myös mielellään nukkumaan menevä, hyvällä tavalla väsynyt lapsi on liikuttavan suloinen ja 1v 8kk ikäisen Hilman päiväunille vieminen ja samoin sieltä herättäminen ovat päivieni kohokohtia. Hilmalle on tärkeää että hänen kanssaan seurustelee hetken ennen kuin lähtee pois ja jättää hänet yksin. Muutama kutitus poskelle, pusu ja huolellinen peittely kuuluvat nukkumaanmenorutiineihimme. Äsken laitoin tytön nukkumaan siivouksen ja sämpylänpaiston välissä, kiireellä. Lapsi sänkyyn, peitto, tutti, valot pois, kaikki kuntoon ja jatkamaan töitä. Olin painamassa ovea kiinni kun sängystä kuului rauhallinen mutta vaativa ”Äiti!”. ”Mitä Hilma?”,kysyin. ”Pusu unohtu”, tyttö vastasi.

Minilehmämme Rosita on poikinut vasikan viimeksi vuosi sitten kesällä, eli aiomme kokeilla lypsää sitä 2 talvea yhdellä poikimisella. Maitomäärä on kuitenkin laskenut niin paljon jo, että Rosita pitää astuttaa ensi kesää ajatellen. Ainoa mahdollinen sulhaskandidaatti löytyi ystäviltä samasta kylästä, he kun myöskin hakivat itselleen kaksi Irish Dexter -lehmää samalla reissulla kun me haimme Rositan itsellemme.
Nyt heidän puolitoistavuotias sonninsa Hessu pääsi Rositan luokse treffeille. Vaikka Rositakaan ei ole metriä korkeampi, Hessu se vasta pieni onkin! Hessu on selkeästi lyhytjalkaisempaa sukuhaaraa kuin Rosita, ja tietenkin myös puolta nuorempi, joten kieltämättä meitä kyllä huvittaa tuleekohan tuosta naimakaupasta mitään. Moni kaksikon nähnyt kun on luullut että Rosita on saanut vasikan...
Hessu on nyt ollut treffeillä yli kuukauden ja aika näyttää josko rakkaus on hedelmällistä. Rosita ainakin on ollut ensi tapaamisesta lähtien täysin vakuuttunut Hessun karismasta, joten haluamme vakaasti tukea häntä sydämensä valinnassaan ja Hessu saa oleilla meillä vielä muutaman viikon.
Rosita asuu normaalisti ulkona pihatossa, mutta Hessun takia lemmenpari on asunut nyt hevostallissa. Kun on tottunut puuhailemaan vain Rositan kanssa, on yhtäkkiä sonnin (vaikkakin pienen sellaisen) kanssa kaikki vähän hankalampaa. Hessu mussuttaa rehua minkä kerkiää kun lypsän Rositaa vieressä, muuten pikkumies häiriköisi lypsyä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Lisäksi karsinan siivoaminen on vähän jännää, kun Hessu ottaa sonnimaisia lisäkierroksia talikosta, kottikärryistä ja purujen levittämisestä. Tuukan iltatallien huipentuma onkin seurata lasten kanssa turvallisesti kaltereiden takaa huvittuneesti kannustaen kun emäntä koittaa selviytyä pakollisista lehmänhoitopuuhista ilman että kääpiösonnilta menee hermot.
 

”Joulupukki asuu Korvatynnyrissä”, kertoi kolmevuotias minulle äsken asiantuntevasti. Otimme eilen ensimmäisen askeleen Korvatynnyrin asukkaan vastaanottamiseksi ja teimme retken metsään keräämään puolukanvarpuja, sammalta ja jäkälää joulun eri koristeita varten varastoon, koska lumen tulon jälkeen se on jo myöhäistä.
Kävimme retkellä ihan lähellä, mutta Hilmaan tämänkertainen reissu teki jostain syystä suuren vaikutuksen ja hän hämmästeli koko ajan ääneen: ”kaukana, Hilma kaukana.” Törmäsimme myös suppilovahveroihin jotka olivat muuten ihan poimintakuntoisia vieläkin. Lapset keräsivät niitä innoissaan, koska nyt ne olivat jo sen verran isokokoisisa että he löysivät niitä aiempaa helpommin.
Jäkälän ajattelin kuivata, sammaleen laitoin avonaiseen laakeaan astiaan viileään kuistille ja puolukanvarvut saa odottaa kranssin tekoa aitassa muovipussissa. Sammaletta kannattaa kastella jos sitä säilyttää sisällä. Näiden koristetarpeiden keräämisessä pitää muistaa hienovaraisuus, ettei jätä metsään paljaita läikkiä ja keräämiseen pitää aina olla maanomistajan lupa.
Heti kun toin sisälle jouluisia koristetarpeita, alkoi päässä raksuttamaan mitä kaikkea niistä tänä vuonna keksiikään tehdä. Ja koristeeksi ne kelpaavat ihan sellaisenaankin: Levittelin jäkälät laakeaan koriin kuivumaan ja nostin korin salin pöydälle. Helga kiipesi katsomaan ja huokasi: ”Ihania kukkia Äiti.”
 

Meidän lapset rakastavat kaakaota ja se onkin hyvä juoma vaikka välipalaksi, mutta valmisjuomajauheet aina vähän epäilyttävät minua. Meillä juodaan paljon kahvia ja lapset haluavat osallistua yhtälailla kahvihetkiin ja jotain lämmintä on kiva tarjota. Jokin aika sitten keksin sekoitella kokeeksi terveellisemmän kaakaoreseptin joka ilokseni (ja pienen totutteluvaiheen jälkeen) kelpaa lapsille ihan yhtälailla kun muutkin kaakaot. Käytän kaakaoon tummaa tai raakakaakaojauhetta, macajauhetta ja intiaanisokeria. Maca on minulle aika uusi tuttavuus, sain joskus pussillisen tuliaiseksi, enkä ole keksinyt sille aiemmin näin sopivaa käyttöä.
Kirjoitin oikein reseptinkin:

Helgan iltakaakao kahdelle

5dl täysmaitoa
1,5 tl kaakaojauhetta
1tl maca-jauhetta
3-4tl intiaanisokeria

Kuumenna maito ja vatkaa mausteet sekaan. Mikäli haluat tehdä kaakaon haaleampaan maitoon, sekoita sokeri ja jauheet keskenään ensin, niin kaakaoon ei tule niin paljon paakkuja.
 

Tänään klo 21 alkaa Liv&Learn: Olgan Kotona -ohjelma LIV-kanavalla. Ohjelma kestää n. 5 minuuttia ja minä laitan siellä ruokaa Helgan ja Hilman kanssa sen verran kun neitejä nyt sattuu kunkin ruokalajin teko kiinnostamaan. Tämänpäiväisessä jaksossa tehdään kesäkurpitsapihvejä. Ohjelman seuraavat 9 jaksoa nähdään aina maanantaisin klo 21. Nähdään siellä!

Olen alkanut odottaa talvea. Pakkasen jäädyttämä maa on vain kivempi ja siistimpi kuin tämä loputon kuravelli, lumi tuo valoa ja Joulu niin paljon lämpöä että minun ajatukseni karkaavat jo jouluun. Tiedän jo monen ystäväni juoneen ensimmäiset glögit ym. mutta minä olen vielä toistaiseksi taistellut tosijoulutoimia vastaan. Olimme muutama päivä takaperin kyläyhdistyksen kokouksessa ja suunnittelimme yhdistyksen pikkujouluja. Sovittiin kuka keittää puurot ja kuka paistaa tortut. Kokous oli viimeinen askel: tänään siivotessa huomasin yhtäkkiä laulavani joululaulua. Toinen varma joulun lähestymisen merkki on lelulehdet! Lapset ovat niistä aivan innoissaan. Isommat tytöt eivät vielä ymmärrä lehden ja joulupukin lahjojen mahdollista yhteyttä, mutta Hilmalla taitaa olla sisäpiirin tietoa: Hän istuu lehden äärellä ja luettelee lelujen nimiä loputtomiin, lisäten lelun nimen eteen aina ”Hilma ottaa...” tai ”Hilmalle...”.
Onneksi syksy on jo pitkällä. Kylmyys ja lehtien putoaminen muuttaa paitsi maiseman mutta myös koko talon ja kotipihan valon erilaiseksi. - Nyt puuttuu enää se lumi.