Toimimme kerran kuussa viikonlopun ajan tukiperheenä 15-vuotiaalle Veralle. Vera tuli eilen, sai vasaran käteensä ja neiti nakutteli lattialistoja kiinni apunani koko illan. Vera on käynyt meillä nyt suurin piirtein vuoden verran ja vierailut ovat luonteva osa elämäänne. Vera on ujo, mutta tomera tyyppi jonka kanssa on helppo olla. Tyttö onkin varmaan aika poikki kun menee sunnuntaisin kotiinsa meillä vierailujen jälkeen. Viikonloput kun aikalailla menee minun perässäni tallilla, pihalla, ympäri taloa ja vaikkapa juuri remontissa mukana autellessa. Sitä tukiperheenä oleminen mielestäni onkin; ollaan vain ja tehdään asioita yhdessä.

Olemme eilisestä asti touhunneet remontin parissa koko perheen voimin. Lattiat on maalattu, listat sahattu ja keittiön kasaaminen on sopivasti kaaoksessa. Minä hoen koko ajan Tuukalle miten kivaa on remontoida yhdessä pitkästä aikaa, ihan kun silloin 7 vuotta sitten kun tänne muutettiin, kuunnellaan radiota ja vitsaillaan.

Pikkutytötkin osallistuvat,

lähinnä olemalla tiellä. Helga opettelee naulaamista laudankappaleeseen ja sitten taas rakennetaan pahvilaatikosta hevostallia. 

Ainiin, maalasivat he kerran listojakin, tosin hyvin vähissä

vaatteissa ja vesiliukoisella maalilla, mutta osui sitä maalia muutamankerran siihen listaankin. Sotkusta huolimatta maalarit olivat järjettömän ylpeitä suorituksestaan. Nuorena se on vitsa väännettävä, eikös?

Koomisin maalaustilanne syntyi muutama päivä takaperin, kun maalasimme Tuukan kanssa tuvan ja keittiön lattioita. Yksi kissanpennuista livahti Tuukan selän takaa lähes kokonaan maalattuun tyhjään tilaan ja säntäili hädissään ympäri liukasta maalia meidän huitoessa ja kiljuessa ympärillä. Viimein kissa livahti ulos ja alkoi akrobaattinen osuus missä paikkailimme pieniä tassunjälkiä jo maalatulla lattialla….

 Viereisellä naapurin pellolla on tänä kesänä kasvanut härkäpapua. Eilen naapuri soitti ja kertoi että pieni siivu pellosta jäi puimatta paikasta mihin kone ei päässytkään. ”Hae Olga sieltä iltapalaa”.

Tänään oli ihana aurinkoinen päivä joten annoin itselleni lomaa remonttitouhuista ja lähdin keräämään härkäpapuja vetiseen peltoon.
En ole aikaisemmin paljoakaan kyseisiä papuja käyttänyt, mutta hauska niitä oli kerätä ja vielä hauskempaa miellä oli tyttöjen kanssa kun perkasimme papuja paloista. Kun vähän kuivannutta palkoa puristi, papu sinkosi palosta sellaisella vauhdilla että kutsuimme sitä ampumiseksi. Voitte arvata että pian motkotin tytöille ja keräsin papuja lattialta ympäri huonetta.
Yllättäen Helga asettui minun puolelleni: ”Tytöt, ei tämä ole mitään äitin auttamista, tämä on hernesekoilua.”

Ystäväni Tessa on suuri Tanskalainen maajussi –ohjelman fani (en kiellä etteikö innostus olisi tarttunut minuunkin). Hän onkin ihaillut koko kesän naapurimme ”hästeböna-peltoa”, koska tanskalainen maajusssikin kasvattaa niitä. Tessa on perheineen tulossa tänään meille kylään, joten kyllä nyt tarjoilut on kohdallaan.

Hästebönakeitto
2:lle perheelle

2 dl vettä
7dl härkäpapuja (suoraan pellolta)
1 iso sipuli
1 valkosipulin kynsi
4 porkkanaa
2 palsternakkaa
500 g paseerattua tomaattia
1 pkt Musta Pekka –makea chili juustoa
mustapippuria
suolaa
persiljaa
basilikaa

Pilko kasvikset. Lisää kasvikset ja pavut kylmään veteen, keitä n. puoli tuntia. Lisää vasta sitten tomaattimurska ja mausteet keitä vielä n. 15 min. Lisää lopuksi pilkottu juusto. Keitto on valmista kun juusto on sulanut keittoon.

Täällä blogin keskustelussa on tullut puhetta perheemme ”ekologisuudesta” niin hyvässä kuin pahassa, joten haluan kirjoittaa muutaman sanan siitä.

Meidän kiiltokuvamainen, kerta toisensa jälkeen lehdissä pyöritelty ekoperhe maalla –kuva on pitkälti toimittajien keksimä. Toki minusta ekologisuus ja omavaraisuus ovat hienoja asioita ja pyrin siihen mahdollisuuksien mukaan, mutta mikään malliekoperhe me emme todellakaan ole. Me emme myöskään ole omavaraisia vaikka meillä onkin kasvimaa, lehmä ja kanoja.

Homma menee näin: Yksi toimittaja tekee meistä eko-otsikon. Seuraava toimittaja lukee sen ennen kun saapuu haastattelemaan minua ja kas vain taas ei paljon muusta puhutakaan. Seuraava toimittaja haluaa tehdä jutun ekologisuudesta ja arvatkaas ketkä tulevat mieleen? En myöskään halua täysin asiasta kieltäytyä puhumasta, koska asia on joka tapauksessa tärkeä. Ja kaiken lisäksi julkisuus kuuluu Tuukan kanssa meidän työhömme, ilman noita lehtijuttua minulla tuskin olisi mahdollisuus kirjoittaa tätä blogiakaan.

Meillä on kaksi autoa, tiskikone, pesukone, lämminvesivaraaja, sähköuuni ja paljon muutakin sähköllä toimivaa. Meillä on myös vain puusauna, emme käy suihkussa joka päivä, talvisin talon sisäilma lasketaan n +18 asteeseen, emmekä harrasta lomamatkoja.

Minulle ekologisuus on tapa arvostaa vanhoja, käytettyjä asioita ja iloita niistä. Se on myös tapa kasvattaa lapseni ajattelemaan, että rikki mennyt lelu pitää korjata ja että kirpputorilta ostetut kumisaappaat ovat myöskin ”uudet”. Ehkä kuitenkin perheemme ainoa todellinen ekoteko on kasvissyönti. Lihan tuotanto kuormittaa maapalloa 10 kertaa enemmän kuin kasvisten, joten sen jättäminen kokonaan pois ruokavaliosta on ekopoliisienkin näkökulmasta katsottuna merkittävää. Pisara meressä, tiedän, mutta aina pitää yrittää.

Helgan kummi Satu oli vienyt omenasadon mehuasemalle. Olimme heillä kylässä ja join ihanaa omenamehua varmasti ainakin litran. Seuraavana aamuna soitin mehuasemalle ja varasin omille omenoilleni ajan. Jaksoin kerätä 16 ämpärillistä omenoita, pakkasin omenat ja lapset autoon ja seuraavan tunnin lapset kitisivätkin tuulisen ja hyisen mehuaseman pihassa.

Mutta se reissu kannatti. Nyt olemme 40 omenamehulitran onnellisia omistajia ja jaksan kokoajan hämmästellä, että tuo mehu säilyy pastoroituna kellarissa kokonaisen vuoden. Olisi pitänyt viedä jo aiemmatkin, lukuisat eläimille syötetyt ämpärillisetkin puristettavaksi.

Kävimme myös kummipoikamme Santerin syntymäpäivillä. Lasten kanssa on aina hauskaa mennä syntymäpäiväjuhliin, tytöt kun suhtautuvat juhliinlähtöjärjestelyihin mitä suurimmalla kunnioituksella. Vaatteet mietitään hyvissä ajoin, kuka antaa paketin, kuka taas kukat talon emännälle? Entä uskaltaako hän, joka sai paketinantovuoron itselleen, todella antaa paketin päivänsankarille?

Tällä kertaa keskustelu paketin ojentamisesta meni jotakuinkin näin: Kuka haluaa ojentaa Santerille paketin? Hilma: Minä! Helga: …Hilma, se Santeri on poika.

Ja Hilma uskalsi silti.

Meillä alkoi remontti. Tarkoitus on uusia sekä keittiön, että tuvan lattiat eristyksineen ja samalla uusia koko keittiö. Ensin piti vain eristää tuvan lattia, koska se on talvella tosi kylmä. Seuraavaksi päätettiin viedä vanhat lattialaudat höylättäväksi. Siitä alkoi puhe siitä, että jos nyt höylätään laudat, niin kannattaisiko samalla kunnostaa molemmat huoneet?  ...Ja jos nyt keittiön lattia uusitaan ja kaikki kaapistot irroitetaan, niin olisiko aika tehdä keittiö sellaiseksi mistä on aina haaveiltu? Minä olin innoissani ja Tuukka kauhuissaan. Minä odotin romantisoitua retkihenkeä mitä voi muistella vuosien päästä. Enkä pettynyt; on tämä ainakin näin aluksi oikeasti aika mukavaa!

Kahden ison huoneen vanhoihin kaappeihin mahtuu käsittämätön määrä tavaraa. Myös yllättävän paljon sellaista tavaraa, mitä emme edes muistaneet omistavamme. Teimme kaksi päivää aamusta iltaan asti töitä: kaapit tyhjiksi, tavarat saliin odottamaan, kaapit uusille paikoille saliin ja tavarat kuukaudeksi vääriin paikkoihin paikoilleen. Kantoapuna ollut siskoni ihmetteli, miksi ihmeessä pakkaamme kaikki tavarat takaisin kaappeihin tässä välillä? Minusta se oli päivän selvää. Näen mielummin muutaman päivän ajan enemmän vaivaa ja elän remontin aikana kivassa ympäristössä perinteisen kaaoksen sijaan.

Meidän väliaikainen, salin kulmaan rakennettu keittiömme näyttää ystäväni Tessan mukaan lavasteelta, mutta onkos se nyt mikään ihme. Tiskikone muutti ylös kylpyhuoneeseen ja muutenkin juoksevaa vettä saa nyt vain yläkerrasta. Pysyy reisilihakset kunnossa kun käy parikymmentä kertaa päivässä yläkerrassa ihan vain tiskirättiä huuhtomassa....

 
Tuntui että paitsi Rositan, myös minun ja Tuukan sydämet särkyivät kun pikkuinen Otto-vasikka lähti uuteen kotiin. Otto joi käytännössä jo kaikki Rositan maidot, joten oli aika vierottaa se. Me emme toista lehmää tarvitse, joten Oton piti lähteä.

Rositan vasikka syntyi viimeinkin tänään!
Olin käymässä tyttöjen kanssa Helsingissä. Kun tulimme illan suussa kotiin, kävin antamassa eläimille heinää. Kun tulin Rositan pihaton kulmalle, kiinnitin heti huomiota että se äänteli enemmän ja erilailla kun yleensä. Arvasin heti, että kesän odotetuin napero on tullut maailmaan. Rosita-rouvan äänessä oli äidillistä murinaa kun se töni horjuvaa pientä ensiaskeleissaan eteenpäin.

Tytöt olivat innoissaan,  ovathan he odottaneet vasikkaa ainakin yhtä paljon kun minäkin. Lypsin heti muutaman litran paksua ternimaitoa talteen, annan sen mukaan matkaevääksi kun pikkuinen, ”Otto” lähtee pian maailmalle. Sain kurkattua myös sukupuolen, sonnivasikka. Helga oli heti sitä mieltä että siitä tulee Otto vaikka Hilmalla oli varsin hyvät perustelut myös Anni-nimen puolesta. Joka tapauksessa on syytä juhlaan; meillä on taas oma maidontuottaja pihassa!

Isäni soitti minulle viime viikolla ja tiedusteli tarkennusta ikkunatalkoiden aikataulusta. Minulla ei ollut hajuakaan mistä hän puhui. Kuulemma oli ollut puhetta anoppini Babuskan ja naapurin Mirjan kanssa koko talon ikkunoiden pesusta ja tilkitsemisestä talvea varten. Olin ihmeissäni ja innoissani; ehdottomasti hyvä idea!

Ja niinpä viime viikolla nämä hullut talkoot toteutuivat. Isä pesi uloimmat ikkunat ulkoapäin tikkaiden kanssa, minä nostelin ja availin ikkunoita sisällä, pesin osan paikallaan ja Babuska ja Mirja pesivät irtoavat osat. Emme käyttäneet ikkunankuivauslastoja tai muita hienouksia, pestiin räteillä ja kuivattiin rytistetyillä sanomalehdillä. Tuli puhdasta eikä jäänyt tylsän näköisiä raitoja.

Täytyy tunnustaa että tämä oli ensimmäinen kerta kun joka ikinen talon alakerran ikkuna pestiin läpikotaisin. 20 pikkuruudullista ikkunaa kiinnitettynä pikkunauloilla ja teipattuna kiinni ei houkuta spontaaniin ikkunanpesuun kovinkaan usein.

Talkoiden aikana juttelimme siitä miten entisaikaan kaikki isommat työrupeamat tehtiinkin talkoilla ja tietenkin niin että talkoissa vierailtiin molemmin puolin. Ja todella, ikkunatalkoot oli ihan mahtava idea. Olihan se rankka päivä, mutta porukassa tekeminen oli mukavaa. Minulle tulee tällaisesta mieleen ihan lapsuuteni kaksi elintapaidoliani: Niskavuori ja Mauri Kunnaksen Koiramäki. Tulin äsken pimeällä yksin iltatallilta ja katselin kirkkaiden ikkunoiden läpi perhettäni, kutakin omissa puuhissaan sisällä tuvassa. Minä taidan olla ihan vähän niin kuin Koiramäen emäntä.

Ruokakirjani kuvaukset ovat yhtä puolikasta päivää vaille ohitse. Kirjaprojektin ja Olgan kotona –ohjelman jälkeen olen kieltämättä korvia myöten täynnä reseptejä, koekokkailuja ja kuvausjärjestelyjä, vähäksi aikaa. Kun päivät venyvät, välipäivät menevät yhä vaan kokkaillessa seuraavia kuvauksia varten ja sitten taas kokataan, alkaa jossain vaiheessa kaivata jotain ihan muuta tekemistä. Nyt kuitenkin tulevaa kirjaa varten alkaa kaikki olla kasassa, olo on helpottunut ja odotan syksyä ja rauhallisempaa mahan kasvattelukautta innolla. Koen olevani joka tapauksessa todella etuoikeutettu kun saan tehdä innoittavia töitä kotona ja silti elää täysipainoista perhe-elämää. Kirja julkaistaan (viimeinkin!) ensi keväänä.

Olen päättänyt myydä vuosi sitten ostamani 4-vuotiaan suomenhevostamman Koto-Ohjuksen. Kun Tuukka osti minulle viime äitienpäivänä ihanan Woodyn Elhon rinnalle, oli selvää ettei minulla ole aikaa kolmelle hevoselle.

Muutenkin olin ostanut Koto-Ohjuksen projektiksi, omaksi tekemiseksi, jotta oppisin lisää nuorten hevosten ratsastamisesta. Ja tämän paikan heppa täytti hienosti: nyt säikystä kakarasta on kehittynyt miellyttävä ratsuhevosen alku, jolle povaan oikean omistajan löytyessä hienoa uraa vaikka mihin.
Hevosta on kuitenkin ollut vaikea myydä. Ilmoitus netissä on poikinut vain muutamia kyselyitä, eikä kukaan ole käynyt sitä edes katsomassa. En uskalla laskea hintaa enää enempää ettei se joudu ”ostin kun halvalla sain” -kotiin. Haluan, että tämän hevosen hankintapäätös on harkittu. Hinnalla ei ole väliä, ihan oikeasti. Pitäisikö järjestää kilpailu? Myydään hevonen puoli-ilmaiseksi parhaiten perustelevalle tosihevosystävää hakevalle?

Ei edelleenkään uutisia Rositan vasikkarintamalla, mutta muita uutisia kyllä, nimittäin ihmisvauvauutisia. Kävin ottamassa vatsastani tällaisen kuvan viime viikolla, eli lehmä ei ole ainoa joka tässä taloudessa sai tiineystarkastuksessa positiivisen tuloksen.
Vatsa alkaa jo kasvaa, joten mitä tätä asiaa tämän enempää peittelemään. Olemme jo jonkin aikaa pohtineen pitäisikö kuitenkin vielä tehdä yksi lapsi. Nyt kun sellainen on tulossa, olen iloinen ja ylpeä että minusta tulee taas ja vielä kerran äiti.
Tyttöjä tämä uuden lapsen odotus mietityttää kovasti. Helga kysyi juuri että ”Kuinka monta vuotta siihen vauvan syntymiseen on?” Hilma puolestaan ilmoittaa lähes kaikille vastaantuleville että ”Äidin masussa on tyttö.”
Tulevan tytön sukupuolesta ei siis ole tietenkään mitään oikeaa tietoa, mutta mikäli vanhat merkit paikkaansa pitävät niin Hilma saattaa hyvin olla oikeassa.
Koitan kuitenkin olla mahdollisimman pitkään mahdollisimman ”vähän raskaana”. Ratsastan niin pitkään kun se vain tuntuu hyvältä ja muutenkin touhuan entiseen malliin. Ensimmäisen raskauden aikana sitä tiedosti asian oikeastaan koko ajan, nyt sen onnellisesti unohtaa jatkuvasti. Silti tämä tyyppi on aivan yhtä tervetullut perheeseen kuin aiemmatkin. Ja jälleen kerran, onhan tämä jännää!