Ei edelleenkään uutisia Rositan vasikkarintamalla, mutta muita uutisia kyllä, nimittäin ihmisvauvauutisia. Kävin ottamassa vatsastani tällaisen kuvan viime viikolla, eli lehmä ei ole ainoa joka tässä taloudessa sai tiineystarkastuksessa positiivisen tuloksen.
Vatsa alkaa jo kasvaa, joten mitä tätä asiaa tämän enempää peittelemään. Olemme jo jonkin aikaa pohtineen pitäisikö kuitenkin vielä tehdä yksi lapsi. Nyt kun sellainen on tulossa, olen iloinen ja ylpeä että minusta tulee taas ja vielä kerran äiti.
Tyttöjä tämä uuden lapsen odotus mietityttää kovasti. Helga kysyi juuri että ”Kuinka monta vuotta siihen vauvan syntymiseen on?” Hilma puolestaan ilmoittaa lähes kaikille vastaantuleville että ”Äidin masussa on tyttö.”
Tulevan tytön sukupuolesta ei siis ole tietenkään mitään oikeaa tietoa, mutta mikäli vanhat merkit paikkaansa pitävät niin Hilma saattaa hyvin olla oikeassa.
Koitan kuitenkin olla mahdollisimman pitkään mahdollisimman ”vähän raskaana”. Ratsastan niin pitkään kun se vain tuntuu hyvältä ja muutenkin touhuan entiseen malliin. Ensimmäisen raskauden aikana sitä tiedosti asian oikeastaan koko ajan, nyt sen onnellisesti unohtaa jatkuvasti. Silti tämä tyyppi on aivan yhtä tervetullut perheeseen kuin aiemmatkin. Ja jälleen kerran, onhan tämä jännää!

Tuukka aloitti taas syksyn työputken. Syksyä kohti vievä arki tuntuu kuitenkin kivalta ajatukselta. Hepat palaavat laitumilta pihaan, tallityö- ja muut rutiinit rytmittävät elämää. Olen huomattavasti tehokkaampi kotona kun Tuukka on omissa töissään, Kipsikin on jo viimein taakse jäänyttä elämää!
Rosita-lehmälle tehtiin viime kuussa eläinlääkärin toimesta tiineystarkastus ja vasikka on tulossa! Nyt Rosita alkaa näyttää hyvinkin tiineeltä. Joka aamu odotan että tuleeko aamuheinille yksi vai kaksi lehmää. En meinaa malttaa odottaa ensimmäistä Rositan maidosta tehtyä uunijuustoa…
Vasikallekin on jo hankittu oma koti. Tulokas muuttaa heti vieroituksen jälkeen naapuriin, samaan paikkaan mistä isänsä Hessukin tuli Rositalle viime talvena kylään. Olisi se kivaa pitää Rositalle tässä kaveri, mutta rouva on niin tottunut poni-lammas-aasi-kumppanuuteen, ettei ole edellistenkään vasikoiden perään juuri huudellut. Ja mikä olennaisinta, Rosita on meillä’ ennen kaikkea maidon takia. Jos vasikka juo maidot, meille ei jää mitään, eikä lehmä pelkkänä lemmikkinä ole oikein järkevä ajatus. Niinpä me nautitaan pikku vasikasta muutama viikko ja sitten keskitytään rakkaaseen Rositaan.
Peukut pystyyn että vasikan maailmaan tulo menee hienosti!

 Meillä on taas kanoja. Edelliset kanat munivat lähes neljä vuotta kiltisti kunnes alkoivat syömään omia muniaan. Jonkin ajan kuluttuayllästyin ruokkimaan niitä turhaan, ja isäni teurasti ne omaan pakastimeensa.
Haimme muutama viikko sitten 6 kpl ruskeita kotkottajia Puurin lattiakanalasta Kouvolasta. Olen ollut jo pitkään järkyttynyt siitä, ettei missään Suomessa jatkokäytetä munantuotanto-kanaloiden kanoja kun niiden munintaura vairallisesti päättyy. Nämä kanat lopetetaan reilusti alle kahden vuoden ikäisenä ja viedään kaatopaikalle. Kaikki. Tämä ei tarkoita etteikö kanat edelleen munisi, vaan keskimääräinen muna/päivä tehokkuus laskee ja munista tulee myös liian isoja kaupan kennoihin.
Muistan lapsuudesta pakastealtaiden kokonaiset kanat, tummempaa vähän sitkeää lihaa mutta aivan käyttökelpoista. Tätä lihaa ei enää saa, munivat kanat mätänevät kaatopaikoilla ja ihmisille kasvatetaan syötävä liha erikseen, tehokkaasti valkoiseksi broileriksi. Järjetöntä, eikö?
Selvittelin asiaa jokin aika sitten. Soittelin mm. luomukanaloihin ja kyselin Olisiko mahdollista jatkokäyttää munineiden kanojen liha ja tuotteistaa se eräänlaiseksi "hyvän omantunnon kananlihaksi"? Tämä ei kuulemma "tällä hetkellä" ole mahdollista, liittyy joihinkin käsittämättömiin terveys-hygieniasäädöksiin, en tiedä. Eläinten ruokaakaan niistä ei kuulemma tehdä, koska koirille ja kissoille rriittävät ihmisille tuotettavien broilereiden rippeet. Nettigooglaus antoi kuitenkin tiedon että pieni osa kanojen lihoista jalostettaisiin suurkeittiökäyttöön. Joka tapauksessa ehdoton päälinja on se, että eri kanat munivat ja ihan toiset syödään ja on pakko ihmetellä miten ruokamaailma on mennyt monessa asiassa sekaisin ja ihan överiksi.
Puurin Kanalan koko kanakanta menee vaihtoon syyskuussa. Varauksia pelastettavista kanoista voi soittaa sinne vaikka heti. Kanat ovat tosi kesyjä ja munat juu, isoja, mutta maukkaita. Laki sallii nykyää maltillisen kanojen pidon taajamaalueilla, kunhan ei hanki kukkoa. Suosittelen!

Joskus tämä pihapiiri tuntuu paratiisilta ja tänään on sellainen päivä. Keräsimme äsken tyttöjen kanssa kirsikoita. Tilallamme kasvaa jotain ikivanhaa juuresta leviävää kirsikkapuuta, joka ei koko seitsemän vuoden täällä asumisemme aikana tehnyt yhtä mahtavaa satoa kuin nyt.
Kirsikkatarha leviää itsekseen takapihalla rinteessä, ratsastuskentän reunalla. Se on takkuinen, hoitamaton, käsittää kymmeniä puita ja siellä seikkaileminen on lasten lempipuuhaa.
Kiipesin eilen toista kertaa kipsin kanssa Elho-heppani selkään. Tiedän, se on tyhmää, mutta kun sieltä putoaminen nyt vaan on sen verran epätodennäköistä, että vaarallisempaa noilla kepeillä kulkeminen rappusissa on. Tyhmää tai ei, niin ihanaa se on! Hetken aikaa saan unohtaa olevani potilas ja ratsastaa aina kuten ennenkin, tosin ilman jalustimia. Ja mikä parasta, välillä vain kävellään pitkään ja poimitaan kentän puolelle sopivalle hevoskorkeudelle notkuvia kirsikoita…
Nämä kirsikat ovat melko pieniä, kirkkaan punaisia, yhtäaikaa sekä makeita että kirpeitä ja siksi juuri niin koukuttavia. Tämänpäiväisistä kirsikoista sain aikaiseksi kolme litraa mehua. Makeutin sen intiaanisokerilla ja lisäsin hetken mielijohteesta mukaan muutaman litran jääkaapissa kuihtuvia mustikoita. Mehu on hyvää, mutta ehkä enemmän aikuiseen makuun. Jotenkin ensimmäinen mielikuva mehun mausta oli lähempänä punaviiniä kuin mehua, ei siis huono sekään! Lisäksi tein kirsikoista kokeiluluontoisia muffinsseja, jotka paistuvat nyt uunissa.
Ainut huoleni kirsikoiden suhteen on, etten mitenkään ehdi käyttämään saati keräämään niitä kaikkia. Siispä: Hoi kaikki naapurit, kaverit ja ohikulkijat, jos luette tämän, tervetuloa hakemaan kirsikoita. Siellä ne odottavat teitä, ratsastuskentän laidalla.

 Jalkapuolen elämä on erilaista. Olen tehnyt erikoisia pieniä huomioita siitä, miten huonompi liikkuvuus muuttaa elämää. Voin esimerkiksi käyttää valkoisia vaatteita useamman tunnin ajan ja ne ovat edelleen ihmeellisen puhtaita.
Keppien kanssa kulku on hankalaa ennen kaikkea siksi, etten voi kantaa juuri mitään paikasta toiseen. Haaveilen salaa rollaattorista, siihen etukoriin kun saisi laitettua vaikka mitä kätevää. En tosin kehtaa hakea rollaattoria apuvälinelainoomosta, joten olen alkanut käyttää välillä vain yhtä kävelysauvaa, jolloin toinen käsi jää vapaaksi kantamiseen. Raskaampaa, mutta tehokkaampaa. Lattioiden pesu onnistuu aika kivasti kontaten, Lapset osaavat todellakin kävellä joka paikkaan ihan itse koska minä en yksinkertaisesti vain voi kantaa heitä (tosin iskän reppuselkä-kanto on kovassa huudossa nyt) ja olen myös alkanut arvostaa kodin joka ikistä pöytätasoa, niitä pitkin kun pääsee kulkemaan ilman sauvojakin.

Olen myös ajatellut kunnioituksella liikuntarajoitteisia ihmisiä. Kuinka raskasta onkaan pyytää kokoajan apua! Näen kasvoilla vilahtavan väsyneen ilmeen ja silti en jaksa joka kerta selittää "kantaisin itse, mutta...". Pyydän taas ja aina vain, koska on pakko. Lasken päiviä: enää kaksi viikkoa niin saan kannettua itse vedet kasvihuoneeseen.

Nyt tiedän myös, että hevosia voi taluttaa kävelysauvojen kanssa, automaattivaihteista autoa voi ajaa todella vain yhdellä jalalla, mönkijällä pääsee vaikka mihin (koska vaihteisto on terveen jalan puolella) ja minulla on maailman ahkerin ja kiltein aviomies, sitkein anoppi ja mahtavia ystäviä.

 
Juhlimme eilen Helgan 4-vuotispäivää. Oikea päivä oli jo lauantaina, mutta silloin oli järjestämämme Kylätanssit tuossa lähellä olevassa seuratalossa, joten talkoiden vuoksi siirsimme Helgan juhlintaa muutamalla päivällä.
Koska kipsin ja keppien takia en ole tehokkaimmillani, oikaisimme tarjoiluissa vähän. Tein mansikkatäytekakun ja mutakakun, loput tarjoilut haettiin kaupasta. Ja oikeastaan koko synttärit kasasi Tuukka. Hän kävi kaupassa, siivosi, laittoi tarjoilut esille, keitti termospullot täyteen kahvia ja huolehti kaikki kuntoon.

Kävimme viime viikolla koko perhe Kouvolassa ostoksilla ja samalla syömässä kiinalaisessa ravintolassa. Lapset olivat innoissaan kultakaloista ja koristeista, Kukaan ei edes huomannut ettei siellä ollut sitä perinteistä perheravintolan leikkipaikkaa. Mutta olipahan taas reissu! Kun noiden kolmen koheltajan kanssa liikkuu ihmisten ilmoilla, sitä mielessään pyytää anteeksi ravintolapöydän vierustoverilta että satuimme viereiseen pöytään. Juttua piisaa, kaikki sanotaan ääneen ja paikallaan pysyminen on hankalaa. Mutta silti meidän takkutukkien kanssa, jotka ovat toisinaan kuin Putkinotko-elokuvasta, pitäisi vain liikkua vielä enemmän. Muistan itsekin kuinka kivaa oli pikkutyttönä käydä kaupunkireissuilla ja päästä kävelemään oikealle asfaltille.

Kesähommat rauhoittuivat minun osaltani kertaheitolla, kun mursin tiistaina jalkapöydän korkeimman luun kesken ohjelman kuvausten. Olimme juuri saaneet  ystäväni Ilkan kanssa päivän hommat valmiiksi, uuden hevoslaitumen tehtyä, kun minä lähdin vielä itsekseni viemään hevosille mönkijällä vettä. Nostin isoa täyttä maitotonkkaa mönkijän kärrystä, horjahdin ja pudotin tonkan kärryn laidan päältä, metrin korkeudelta, suoraan jalkapöydälle. Kuului ruts ja sattui heti ja paljon. Jalka ylös ja kylmään, kuvasimme vielä vähän jotta saatiin jakso tehtyä, ja sitten lähdin päivystykseen.
Nyt jalassani on seuraavat 4 vkoa kipsi. Matka jatkuu kyynärsauvoilla, mutta kyllä sekin kipeää tekee! Käsivarret ovat aivan mustelmilla ja terve jalka kovilla. Kun voisikin kelata sen vesireissun takaisin päin, olisin vain yksinkertaisesti pyytänyt apua enkä olisi alkanut sooloilemaan. Nytkin voisin olla vaikkapa ratsastamassa…
Tuukka parka joutuu koville, Olga-äiti ei nyt kanna ketään sylissä ja tarttuipa sankarimieheni eilen oikein imuriinkin! Minä olen juuri sellainen tyyppi, että tarvitsen kunnon äkkijarrutuksen että pysähdyn. Nytkään en haluaisi, mutta on pakko. Olimme äsken Kylätanssien rakennustalkoissa ja harmitti kyllä kun kaikki muut puuhasivat yhdessä ja minä vain köpöttelin keppeineni seassa kommentoimassa. Kotiin ei kuitenkaan malttanut jäädä.
Ohjelman kuvaukset jatkuvat siis vähän kolhiintuneen emännän kanssa, mutta sellaista minun elämäni on, mitäpä sitä peittelemään. Itkin jalkaa yhden aamun ja sitten päätin vain olla ajattelematta sitä sen enempää. Tällä mennään, hyvä jalka siitä varmasti tulee ja pahemminkin olisi voinut käydä. Helgan ensimmäinen kommentti kipsistä muuten oli: ”Onpa hieno paketti, tää pitäis laittaa kuusen alle…. Äiti se oli vitsi!”

Tilannekuvan sählääjän kotiinpaluusta otti Cay Leppälä

 
Tällä viikolla alkoivat uuden Olgan Kotona –ohjelman kuvaukset. Ohjelmasta kuvataan 10 x 1/2h ja valmis ohjelma nähdään LIV-kanavalla keväällä 2013. Siivosimme tyttöjen kanssa eilen illalla aittoja yöpymiskuntoon kuvausryhmää varten. Tytöt olivat aitoista aivan innoissaan. Miten ihmeessä meidän pihalta voi löytyä paikkoja missä ei ole ennen leikittykään? Toinen aitta oli ”koti” ja toinen ”mummola” ja alkoi levoton kyläilyrumba aitasta toiseen. Toisesta aitasta löytyi antiikkipuhelin, jota tytöt useammasta korjauksesta huolimatta käyttivät nimeä ”kännykkä”. Helga soitti sillä kymmeniä puheluita, joiden sisältö oli aina sama: Tuleeko langan toisessa päässä oleva milloin mikäkin ystävä hänen aitta-kotiinsa yökylään? Viimein puhelin lakkasi kiinnostamasta ja Helga ilmoitti että siitä on akku loppu.

Olin kieltämättä itsekin aika innoissani aitoista kun niissä nyt pyöri pitkästä aikaa. Kaksikerroksisessa aittarakennuksessa on yhteensä 8 aittaa, joista tosin 4 on varastoina. Silloin kun meillä ei vielä ollut lapsia, nukuimme Tuukan kanssa täällä kesät aitassa. Nyt tämä tapa on jäänyt, mutta kohta perinteen voisi taas elvyttää. Lupasin jo Helgalle, että ainakin yksi yö nukutaan tänä kesänä porukalla aitassa.
Tietenkin rakkaus noiden vanhojen hirsien keskellä nukkumiseen juontaa omasta lapsuudestani. Aitat siivottiin joka kesä viimeistään juhannukseksi ja sisälle taloon muutettiin kun koulut alkoivat. Lapsuuden kesäaamuista aitassa minulla on aina sama muistikuva: Herään, kun kukko kiekuu oven takana. Auringon valo siivilöityy vanhan aitan oven läpi silmiin. Nousen, astun heiluvan porraslankun ylitse ulos kasteiselle nurmikolle ja juoksen paljain jaloin sisälle taloon.

Kiirettä pitää. Olemme siinä vaiheessa, että 6 vuotta sitten tehdyt hevostarhojen aidat kaipaavat kohennusta, tuntuu että vanhat tolpat lahoavat nyt kertaheitolla. Kokemus on taas kerran opettanut, että kannattaa hankkia heti se järein, kestävin ja (ikävä kyllä) kallein vaihtoehto, jottei tarvitsisi tehdä kaikkea 6 vuoden päästä uudestaan. Tällä kertaa olemme myös ihan oikeasti rakentaneet aitaa suoriin linjoihin!  Kun muutimme tänne, teimme aidat tilan vanhojen aitojen paikalle sen enempää miettimättä ja aita kiermurteli vaikka kuinka. Tällä kierroksella meidän ei kuitenkaan enää tarvinnut purkaa satoja metrejä piikkilankaa kuten 6 vuotta sitten!

Virheistä on siis opittu, ja nyt pikkuhiljaa nousevat uudet aidat ovat taatusti kestävät ja pitkäikäiset.
Myös heinätyöt ovat täydessä vauhdissa. Eilen kannettiin reilut 600 paalia tallin ylisille ja tänään edessä vielä toinen mokoma, myös ensimmäiset isot pyöröpaalit paalataan tänään. Olemme poukkoilleet paalin kannosta välillä maalamaan aitaa ja takaisin.

Lapset pyörivät tietenkin mukana. Paalien päällä kiipeily on kivaa vaikka heinät vähän pisteleekin ja maalaushomma… No, Hilma oli eilen hyvinkin valkoinen. Lasten pinna on kuitenkin melko lyhyt, ja kun ystäväni Tessa eilen perheineen kurvasi ensimmäisen paalikuorman jälkeen pihaan, olivat lapset innoissaan saadessaan leikkiseuraa. Mutta vielä enemmän innoissaan olimme varmasti minä ja Tuukka: Kantoapua! 

Kausalan keskustassa vieraili viime viikolla sirkus. Pieni ponin, vuohien, koirien, kissojen ja muutamien akrobaattien kanssa kiertävä sirkus Caliba oli aivan riittävää viihdettä meidän perheelle. Sirkuksessa esiintyy kuulemma myös minipossu, joka oli nyt sairastunut, eikä sen vuoksi esiintynyt.
Kun astuimme hämärään sirkustelttaan sisälle, muistui mieleen lapsuuden kaiho ja ihailu sirkusmaailmaa kohtaan. Itsevarmat, kauniit, meikatut esiintyjät, hevoset ja eläimet ja kiertolaiselämä vetivät puoleensa. Ainakin minulle, pikkukaupungin tytölle, sirkus edusti kaikkea muuta kun mitä turvallinen kotiarki Nurmeksessa oli. Joka kerta kun sirkus lähti kaupungista, haaveilin ihan vain pikkuisen lähteväni heidän mukaansa. Näin aikuisiällä ainakin tämä sirkusmaailma näyttäytyi jo vähän vähemmän hohdokkaana. Täytyy myöntää että tällä kertaa en haaveillut hyppääväni karavaanin kyytiin…

Lapsille tämä oli elämän ensimmäinen sirkuskokemus. Pelle oli tietenkin odotetuin, ja voimakasta prinsessavaihetta elävä Helga jaksoi ihailla kauniita pukuja ja kiiltävää ”merenneitoa”. Hilma puolestaan sai rutkasti vaikutteita akrobaateista ja trapetsitaiteilijoista. Jo esityksen aikana minulla pyöri sylissäni mitä erikoisempiin asentoihin itseään taivutteleva 2,5-vuotias tulevaisuuden sirkuslupaus.

Sirkus on muuttunut minun tähänastisen elinikäni aikana paljon, olen kutenkin nähnyt lapsena sirkuksissa norsuja, leijonia ja muita eksoottisia eläimiä. Eläinten osuus sirkuksien vetonauloina pienenee ja taitavien ihmisten osuus kasvaa. Tämä on hyvä suunta, mutta kyllä ainakin lapsien silmät syttyvät erilailla kun areenalle tulee joku eläin, oli se sitten koira tai vaikkapa takkuinen vuohi.