Olen kerran käynyt Amerikassa ja sillä matkalla rakastuin amerikkalaisiin aamiaispannukakkuihin. Siitä lähtien olen kokeillut lähes kaikkia mahdollisia netistä löytämiäni pancakes-reseptejä ja yrittänyt löytää New Yorkin pienen katukahvilan veroisen pannukakkuelämyksen.

Tänä sunnuntaina, joka osuvasti sattuu olla syyskuun 11 päivä, pääsin jo todella lähelle omaa amerikkalaista unelmaani. Tässä reseptissä oli uutta taikinan tekeminen viinietikalla hapatettuun maitoon.  Kannattaa tehdä todella pieniä kakkuja, sillä tämä taikina turpoaa paistinpannulla reilusti. Meillä syödään pannukakut aamiaispöydässä hillon tai hunajan kanssa, joskus juhlahetkinä myös kermavaahdolla. Pannukakut ovat meille kiireettömien sunnuntaiaamujen herkkuruokaa joita saa syödä yöpaita päällä.
Suosittelen, näillä lähti päivä hyvin käyntiin!
 

Tässä oma versioni reseptistä, missä cup-mittayksiköt on muutettu desilitroiksi:

Aamiaispannukakut

2dl maitoa

2rkl valkoviinietikkaa

1 muna

2rkl sulatettua voita

2,5dl vehnäjauhoja

2rkl sokeria

1tl leivinjauhetta

1/2 tl soodaa

1/2 tl suolaa

Sekoita maitoon viinietikka ja anna hapattua hetki. Lisää hapattuneeseen maitoon muna ja voisula. Sekoita kuivat aineet ensin keskenään ja sitten kostean seoksen joukkoon. Sekoita hyvin. Paista voissa tai öljyssä, tarjoile heti.

Viikko yksinhuoltajaelämää on takanapäin ja täytyy kyllä antaa kunniamaininta kaikille niille vanhemmille jotka kasvattavat lapsiaan yksin ilman kumppania. Tuukka tuli siis viime yönä takaisin Afrikasta ja kyllä taas aikuisen seura kelpaa.
Ei silti, hauskaa meillä on tämä viikko ollut. Silloin kun on yksin lasten kanssa illat, tulee vielä enemmän puuhattua niiden kanssa kaikenlaista kun ei ole ketään aikuista jonka kanssa jutella. Niinpä olen laulanut, lukenut, leikkinyt piilosta, tehnyt useaan kertaan kaikki talon palapelit, rakentanut majoja, katsonut pikkukakkosta ja leikkinyt oktonautteja roolinimellä Shellington.
Toki, minulla on apujoukkoja. Lasten isovanhemmat ja ystäviä, jotka pitivät nytkin huolen ettei minulla ollut hätäpäivää, mutta se että kantaa koko huushollista loppupeleissä yksin vastuun on raskaampaa. Pitää päättää yksin ihan kaikesta, 3 lasta kirjaimellisesti roikkuu aamusta iltaan lahkeessa, haluaa syliin ja kömpii aamuyöllä sänkyyn. Normaalissa arjessa kun voi sanoa että menkääs tytöt välillä katsomaan mitä iskä tekee.
 

Minut on vallannut paha tattikuume. Nytkin istun kotona ja kurkin ikkunoista koska sade lakkaisi jotta voisin viedä lapset märkään metsikköön kompuroimaan. Herkkutatteja löytyy tänä vuonna niin hyvin että olisi suorastaan rikollista jättää ne metsään. Lapset tosiaan hidastavat menoa, mutta ne eivät estä sitä. Hilmaa joutuu jonkin verran kantamaan, isommat pysyy jo paremmin pystyssä. Avainasemassa ovat tietenkin eväät, kunnon retkikaakaohetkestä riittää motivaatiota seuraavaankin sienireissuun.
Tuukka on nyt kuvausmatkalla Ugandassa ja niinpä sienestys on hoidettu vaihteeksi tyttöporukalla. Normaalisti minun ja Tuukan sieniretket noudattavat samaa kaavaa: Tuukka etsii sieniä ja minä Tuukkaa. Niinpä lasten kanssa sienestäminen on hyvää vaihtelua, eipähän ole liian kova etenemistahti.

Olemme lähiaikoina etsineet kyllä muutakin kun sieniä. Viime viikonloppuna kävimme koko perhe Kouvolassa asioilla. Oli kaunis ilma ja kotimatkalla Helga heilutteli paperinpalaa auton ikkunasta ja tytöt kikattivat paperin läpätykselle. Pian takapenkin porukka hätääntyi; pieni leluhevonen oli myöskin saanut raitista ilmaa ja pudonnut kyydistä. Minun ja Tuukan kommentti oli tyly. Jos leluheppa heittäytyy 100km vauhdissa valtatiellä ikkunasta, sitä ei ihan heti penkasta löydetä. Jatkoimme matkaa. Helga pyysi useaan otteeseen meitä kääntymään, heppa olisi löydettävä. 10 kilometrin kuluttua Helga taas sanoo: Eikö meidän pitäisi edes yrittää löytää se heppa? Tuukka sanoi: Kyllä, minunkin mielestä meidän pitäisi kyllä edes yrittää.
Tunti tienposkessa ei valitettavasti tuottanut tuloksia. Lapset nukahtivat autoon ja me silti jatkoimme etsintöjä, lopulta oli pakko luovuttaa. Jos joku törmää tiellä nro12 yksinäiseen muovihevoseen, se on sitten meidän!
 

Tänä kesänä tein päätöksen sekä vähentää tallin vuokrakarsinapaikkoja, että antaa vanhat eläkeläiset heppani ystävälle loppuelämän kotiin. Talliin tuli yhtäkkiä tilaa. Tuttu soitti ja kysyi kiinnostaisiko minua kohta 3-vuotias suomentamma jota ei oltu käsitelty oikeastaan lainkaan, vaan tamma on kasvanut yli 40ha:n pihattolaitumella kymmenien muiden varsojen kanssa. Menimme Tuukan ja lasten kanssa tammaa katsomaan ja siitä viikon kuluttua hevonen ravaili jo meidän pihatarhassamme.
Elhon kanssa ratsastaminen on siinä pisteessä, että vaikka edelleen, opimme ja menemme eteenpäin, mitään suuria koulutuksellisia haasteita tuo luottokaveri ei minulle enää (onneksi) tarjoa. Niinpä olen jo jonkin aikaa suunnitellut ottavani rinnalle toisen oman opetettavan hevosen, koska tuo ratsutustyö minua niin kovasti kiinnostaa.
Projektin nimi on niinkin huvittava kun Koto-Ohjus ja hyvin olemme edistyneet, ottaen huomioon että olen saanut opettaa sille ihan kaiken, taluttamisesta lähtien. Nyt kuukauden työn jälkeen olen siinä pisteessä että voin ratsastaa sillä yksin ilman taluttajaa kentällä käyntiä ja ravia. Se on herkkä käsitellä ja todella kiltti.
Koto-Ohjus on sen verran erikoinen nimi että siitä on vaikea keksiä järkevää kutsumanimeä. Olemme kokeilleet Kotsaa, Koukkua ja Kotoa mutta mikään ei ole vielä asettunut suuhun hyvin. Niinpä me olemme toistaiseksi hyvinkin korostetusti kutsuneet sitä koko nimeltä, erittäin selkeästi artikuloiden....ja joka kerta naurattaa huudella sitä tarhan perältä.
 

 
En ole varmasti ainoa harrastepuutarhuri jonka tuottoisin kasvatti on kesäkurpitsa. Nyt sitä siis piisaa ja olen koetellut ruoanlaittoluovuuttani laittamalla tuota vihannesta lähes joka ruokaan. Viimeisin kokeilu on kesäkurpitsakakku, lähin sukulainen tälle tekeleelle on varmaan porkkanakakku. Lopputuloksen koostumus oli ehkä himpun verran liian murea, mutta maku oli hyvä ja ei ainakaan ollut kuivaa!

Kesäkurpitsakakku

4dl raastettua kesäkurpitsaa
1dl rypsiöljyä
3 munaa
1 rkl sitruunamehua
2,5 dl intiaanisokeria
3 dl jauhoja
½ tl suolaa
½ tl inkivääriä
½ tl kanelia
1tl soodaa
1,5 tl leivinjauhetta
1,5 dl kaurahiutaleita

Sekoita kesäkurpitsaraaste, öljy, munat ja sitruunan mehu.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja yhdistä kosteaan seokseen.
Kaada kakkuvuokaan ja paista 160°c 35min.

Lasten kanssa kotona ollessa keksii kodissa kaikenlaista tekemistä ja kunnostamista mutta tekeminen ja näiden syntyvien ideoiden toteuttaminen etenkin 1,5 vuotiaan Hilman kanssa on aika rajallista ja jopa hankalaa. Olen tullut siihen tulokseen että ainoa mahdollisuus tehdä jotain hyödyllistä on tehdä se lasten yhdessä kanssa. Sehän hidastaa tekemistä ihan älyttömästi mutta eteenee se etanakin ja lapsilla on yleensä aidosti hauskaa. Tänään koettelin hermojani maalaamalla lasten kanssa lastenhuoneen komeron. Helga nyt tajuaa jo jonkin verran ohjeita ja homma pysyy kohtuullisesti hanskassa kun vain teippaa hyvin ei-maalattavat reunat ja laittaa ympäristöön riittävästi sanomalehteä. Hilma taas on...kaaos. Onneksi maali oli vesiliukoista, koska tämä neiti, ensimmäistä kertaa pensselin varressa, maalasi lievästi sanottuna ronskein ottein. Helga oli hyvin vaikuttunut pikkusiskon maalaustaidoista. ”Äiti kato, Hilmahan osaa maalata! Kato, Hilma maalaa kattavalla tyylillä!”
Oli stressaavaa, ikimuistoista ja näin jälkeenpäin ajateltuna jopa kivaa. Ja ennen kaikkea, Onnistuttiin tavoitteessa, kaappi on maalissa, kuten Hilmakin.
 

Helgan jutut jaksavat taas naurattaa. Sanavarasto alkaa olla jo todella kattava ja eri sanojen yhdistelemisestä syntyy loistavaa tilannekomiikkaa.
Hän on jo oppinut että jotkut videot tulevat levyltä (jollei Hilma ole naarmuttanut niitä niin että ne kokoajan jumittuvat) ja loput löytyy inkternetiltä, joka on myös joskus rikki.
Helgan ystävä Kaarna aloitti esikoulun. Olemme koko viikon keskustelleet siitä että esikoulu ei ole vesikoulu vaikka Kaarna tosiaan kävi viimetalvena uimakoulussa.
Paras tuli eilen illalla. Olemme jo jonkin aikaan vitsailleet Tuukan olevan älypuhelinkoukussa (siitä kun on niin helppo piipahtaa inkternetissä vähän väliä). Helga halusi nyt katsoa iskän kännykkää. Tuukka kiirehti korjaamaan että se on muuten älypuhelin eikä kännykkä. Tuukka pyysi Helgaa: sano älypuhelin. Helga sanoi: Älytönpuhelin.
 

Syksy on tullut, sen tietää siitä kun hevoset eivät enää pysy laitumella!
Hain pari päivää sitten parikin hevosta naapurin vehnäpellosta ja sekös vasta on noloa puuhaa. Kun yksikin hevonen karkaa, loppuu meidän hevosilta sen kesän laiduntaminen, koska irti oleva hevonen on paitsi vaaraksi muille (meidän tilan edestä menee asfaltoitu kylätie) myös itselleen. Lisäksi karkaileva hevonen mustaa kaikkien muidenkin seudun hevosihmisten maineen, joten sen asian kanssa olen päättänyt olla tarkkana. Mutta kun laitumet ovat kesällä tehty sähkölangasta, aina joku houdini loppukesästä keksii lähteä maistelemaan aidan toisella puolella olevia vihreämpiä ruohotuppoja. Nyt siis pihatarhassa seisoo taas koko lauma höhöttämässä ja odottamassa ruokapalvelua.
Aasin elämään tuli säpinää kun pihatarhaan ilmestyi lisää kavereita. Yleensä niin totinen Kingo on sinkoillut parissa päivässä muiden perässä enemmän kun yhteensä koko kesänä. No, talvella ehtii sitten levätä.
 

Minulla on tapana sääliä parhaat päivänsä nähneitä leikkokukkia niitä pois heittäessäni. Tänään sai lisäaikaa puoliksi kuivahtanut neilikkakimppu joka oli jo lähes kaksi viikkoa komeillut tuvan pöydällä. Päätin tehdä niistä kranssin tai seppleen (mikä niiden ero muuten tässä tapauksessa nyt onkaan) ulko-oveen. Koska neilikoiden oksat ovat sen verran puisia etteivät ne jousta vaan napsahtavat taivuttaessa poikki, käytin apuna ohutta rautalankaa. Kuivattuja kukkakimppuja ei oikein tule käytettyä koristeena, mutta taidankin ruveta tekemään tällaisia, tämä kun on varmasti aika nätti kuivanakin!

Tänään aloitimme iltapuhteina jo pitkään suunnitelmissa olleen oman pienen maastoesteradan rakentamisen. Tuukka oli jo viime viikolla niittänyt tähän tarkoitukseen tilan alaniityt traktorilla ja siivonnut hankalammat paikat siimaleikkurilla ja raivaussahalla. Nyt rakensimme ensimmäiset esteet ja mietimme ensimmäiset ratsastusreitit.
Lapsuuteni Nurmeksessa meillä oli metsässä maastoestepolku jota pitkin kaahattiin poneilla ilman mitään turvaliivejä saatikka minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Polulle oli kaadettu tukkeja poikittain ja poneilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kun hypätä kun ne kohdalle tulivat.
Nykyään hevoshommiin on tullut jo järkeä ja varovaisuutta mukaan, mutta silti täytyy myöntää että välillä on kiva tehdä muutakin kun kiertää nätisti kenttää. Maastoesteillä pelottavinta on tietenkin se, että esteet ovat kiinteitä, mutta usein massiivisemmat esteet ovat hevosille helpompia hypätä. Teimme tänään 4 estettä, kaikki tehty erikokoisista tukeista ja riittävän matalia aloittelevillekin ratsukoille.
Kun esteet valmistuivat, Tuukka käski minun hakea Elhon laitumelta ja kokeilla rataa. Sanoin etten hae nyt vielä, hevosella ei ole edes nurmihokkeja. Tuukka oli miehekkäästi ihmeissään: Ihan kun olisin tehnyt uuden skeittirampin enkä sitten edes kokeilisi sitä heti...