Tuukka on taas kuvausmatkalla ja katselin koneelta lumipyryn vastapainoksi valokuvia tämän talon matkasta meidän kodiksi. Ai että kun tuli jotenkin hyvä mieli! Täytyykin laittaa tänne silloin tällöin jotain ennen -jälkeen tyyppisiä kuvapareja talon hitaasta mutta varmasta elämänmuutoksesta.

Kuvien katselusta tuli vahvasti myös kunnon parisuhteeni historiankertauskurssi. Kun muutimme tänne, ei lapsia vielä ollut ja elämä oli erilaista ja omalla tavallaan ihanan vapaata. Tässäpä siis pari kuvaa kyseisestä kurssista teille.

Ja tietty ihanalle Tuukalleni.

t: haaveilija

 
Ala-asteella oli kivaa. Nurmeksen Salmenkylän ala-asteella oli 26 oppilasta, 2 opettajaa, sekä oma keittäjä, ihana Taimi. Taimi oli jo aamusta paikalla eteisen vieressä sijaitsevassa keittiössä, kukkaesiliina päällä ja aina hyvällä tuulella. Taimi lohdutti jos oli kipeä ja niisti valuvia neniä pakkassäällä sisälle tultaessa. Jos oli pitkä päivä, Taimi teki iltapäivällä oppilaille välipalaa: Näkkileipä, lasi punaherukkamehua tai pala raakaa naurista.

Taimin ruoka oli tietenkin hyvää, ei mitään ihmeellistä mutta maistuvaa. Nyt yli 25 vuoden jälkeen olen kaivannut erityisesti yhtä Taimin ehkä käsittämättömintä ruokalajia: Makaronivelliä. Maitopohjaista keittoa, missä oli...ööö… maitoa ja makaronia.

Maaliskuussa jatkuu Olgan Kotona -ruokaohjelma ja keittokirjaakin pukkaa, joten on hyvä vähän järkyttää teitä lukijoita ja palata tähän kieltämättä kammottavalta kuulostavan lapsuusajan herkkuni pariin. Tartuin siis ennakkoluulottomasti tänään makaronipussiin, lisäilin keittoon maidon ja makaronin lisäksi vähän muutakin (ei liikaa, koska halusin että se maistuu kuitenkin samalta kun silloin ennen…) ja olin lopputulokseen todella tyytyväinen, lapsetkin pitivät!

Ei tätä nyt ihan lähiaikoina tule varmaan tehtyä uudestaan, mutta jos vaikka taas ensi vuonna...

Makaronikeitto

1 sipuli
½ purjo
2rkl voita
1 l vettä
1 tl suolaa
1rkl intiaanisokeria (tai tavallista)
mustapippuria
3 porkkanaa
3dl tummaa makaronia
1 prk smetanaa
7dl maitoa

Hienonna sipuli ja purjo, ja kuullota niitä hetki voissa kattilan pohjalla. Lisää kiehuva vesi, mausteet, raastetut porkkanat sekä makaronit. Keitä n. 8min.
Lisää lopuksi smetana ja maito ja kiehauta. Tarjoile näkkileivän kanssa.

Auringon paiste tekee ihmeitä. Minussa ei ole enää jäkeäkään joululoman jälkeisestä voimattomuudesta. Olen viimein saanut maaliskuussa ilmestyvän ruokakirjani omalta osaltani vamiiksi, Tuukka tulee tänään kotiin Libanonin reissusta ja lasten flunssatkin alkavat helpottaa.

Lehmän lypsy alkaa olla aikaa haastavaa tämän jättimahan kanssa. Rosita on niin matala, että lypsyjakkarakin on vain noin 15cm korkea. Siihen kun sitten sihtaan itseäni istumaan toppavaatteissani lumisen lehmäpihaton nurkkaan, on näky komea. Eilen jakkara oli hangessa sopivasti kenollaan ja pian istuin jakkaran takana lumihangessa selittäen samalla ääneen tyynelle pikkulehmälle kömpelyyttäni. Vaikka tallihommat, lypsyt ja muut ovat käyneet raskaammiksi, olen silti ilonen siitä, että ne pitävät minut liikkeessä. Mahan kanssa olisi niin helppo jäädä sisälle pötköttelemään. Helga otti minusta mahani kanssa hienon kuvan joten en malta olla laittamatta sitäkin tänne.

Eilen siivosimme Babuskan kanssa koko päivän ja meillä oli oikein mukavaa siivota yhdessä. Olemme molemmat samanlaisia siivoajia, että siitä hommasta oikein innostuu. Kun on aikaa siivota, aina löytyy joku kolo mihin ei ole pitkään aikaan koskenut ja tekeminen "leviää" koko ajan laajemmaksi ja se perussiivous seisoo paikallaan.  Illalla olin ihan poikki, mutta pidimme tyttöjen kanssa vielä "leffaillan", katsoimme videolta Tuhkimo-elokuvan ja söimme vatsamme täyteen pop corneja. 

Aurinko paistaa niin innostavasti, että vaikka pakkasta on vielä rutkasti, kevään tulo kutkuttaa ja saa minut iloiseksi. Laitoin äsken jo kuivia herneitä likoamaan, kevään ensimmäiset ikkunalla kasvatetut herneenversot mielessä....

On tullut se aika vuodesta kun Tuukalla on kauvausmatkoja. Nyt isäntä on ollut pian viikon verran Libanonissa. Perinteisesti pakkasukko kunnostautuu Iitin Sääskjärvellä heti, kun lentokone nousee ilmaan kohti milloin mitäkin kriisialuetta Tuukka mukanaan. Eilen pakkanen laski jo alle -20 asteen ja juhlistin sitä pudottamalla puhelimen yöksi hankeen. Onneksi se löytyi aamulla ja onneksi se toimii taas. Oikein säikähdin miten turvattomaksi tunsinkaan itseni ilman puhelinta, paukkupakkasyönä lasten kanssa ”yksin” kotona.

Vaikka aamutalli venähtikin jäätynyttä vesiputkea sulatellessa ja taloa saa lämmittää hullun lailla, voin sanoa että elämä on nytkin kaikesta huolimatta hyvää. Kun Tuukka on poissa, osaan taas entistä enemmän arvostaa sitä millaisen ihmisen kanssa saan elää ja jakaa arkeani. Ja puhumattakaan ystävistä ja muista läheisistä jotka ovat olemassa ja lähellä. Usein riittääkin vain tieto siitä että apua saa, jos sitä sattuu tarvitsemaan.

Lisäksi tallillemme on muuttanut uusi, hauska heppa, nuori angloarabi Kiira, jonka omistaja Heidi on juuri tällainen ”apua on lähellä jos tarvitsee”-tyyppi. Heidi on auttanut minua tallilla hurjasti ja tytöt ovat piirtäneet tuvan pöydän ääressä Kiirasta kuvia enemmän kun kenestäkään pitkään aikaan. Kaikki leluhepat ja lumihevosetkin nimetään nyt Kiiran mukaan, onhan se sentään val-koi-nen!

Kun yhdistetään vajaa kolmevuotiaan jääräpäisyys, yhtä jääräpäinen äiti ja vanha, viileä talo, saadaan aikaan talven hämmentävin muotilook.
Hilman prinsessavaihe elää kulta-aikaansa, eikä röyhelöistä tingitä. Mitä useampi mekko tai hame päällekkäin, sitä iloisempi tyttö. Aikani vastaan harattuani päädyin Sääskjärven puhutuimman trendsetterin kanssa kompromissiin: Ihan sama mitä hänellä on vaatekertansa päälimäisenä, mutta minä evään oikeuden päättää mitä siellä on alla.

Hilma on nuori neiti joka kääntää tyylillään itseoikeutetusti päitä missä ikinä liikkuukin. Täpötäyden terveyskeskuksen odotushuoneen tujottaessa kimaltelevaa Amerikan tuliaismekkoa nuhjuisen villapaidan päällä, ilmoitin kovaan ääneen että kyllä kaksivuotiaanakin voi jo vähän panostaa pukeutumiseen.
 

Syksyn taisteluiden jälkeen Hilmaa ei lukuisat vaatekerrokset enää vaivaa, kunhan saa kääriä hihat niin että käsivarret näkyy ja päällä on mekko.
Ulkopukeutumiseen pätee vain yksi sääntö: Toppahousut ja takit on ok, mutta haalari on liikaa. Neiti yhdistääkin ulkopukoutumisessaan ennakkoluulottomasti klassista prinsessakimalletta eläinmaailmaan. Palaute on ollut pelkästään positiivista.

Tadaa! Selvisin vuodenvaihteen löhöilyn jälkeen taas jaloilleni arkeen.
Pitkät lomat saavat tahdin hidastumaan, hyvä niin, kesti vain hetken saada itsensä taas käyntiin. Ehdin vain jo tottua lypsyvapaisiin Tuukan ottaessa lypsyvastuun loman aikana. Olin ihan ihmeissäni kyykistyessäni Rositan viereen eilen: Arjen käynnistystä ja kaikkea muutakin tekemistä hidastaa jo valtavalta tuntuva vauvamaha. Melkein 2 kuukautta raskautta jäljellä ja olisin jo ihan valmis ponnistamaan…

Tottakai odotan vauvaa, uutta tyyppiä elämääni, mutta myös yksinkertaisesti elämää ilman mahaa. Kun kaverit lähtivät tapaninpäivänä perinteisesti pitkälle maastoratsastuslenkille, tuntui kyllä tylsältä jäädä pellon laidalle ottamaan valokuvia. Toki ei hevoselämäni kuollutta ole vaikkei selkään pääsekään mutta kuitenkin, kaipaan ratsastusta.

Vauvan potkut ovat kivoja siksi että tietää että siellä on tyyppi jolla on kaikki hyvin, mutta on ne toisaalta aika hurjiakin. En voi välttyä tieteiselokuvafiiliksiltä, kun sisälläni muljahtelee jo valtavalta tuntuva otus, jota en ole koskaan tavannut. Luottavaisin mielin kuitenkin oletan että ihan tavallinen ihmisvauva sieltä on tulossa!

Tytöt ovat keskittyneet odottamaan vauvan tuloa. Illasta toiseen he valitsevat iltasadun sijaan ”ei kun jutellaan äiti vauvasta”. Sitten me pötkötellään rivissä siskonpedissä ja kikatetaan sitä että vauva syntyy ihan nakupellenä. Helgan analyysi tulevan sisaruksen sukupuolesta oli myös vakuuttava: ” Mulla on Äiti aika hyvä tuoksu siitä että se on tyttö.”

 Joulurauhaa ja uusia kujeita vuodelle 2013!

T: Olga ja koko Marttilan tilan väki 

Löysin eilen viimein kaksi uutta koristetta joulukuuseemme. Olen aina kauppoihin eksyessäni katsellut joulukoristetarjonnan läpi ja tarjonta on ollut minusta kertakäyttöisen näköistä. Kouvolan Sokoksen alepöytä (nyt jo alet!?) yllätti ja löysin kaksi uutta lasipalloa koristeporukkaamme.  

Koko joulun odotus ja tunnelma kiteytyy minusta kuusen saapumiseen. Meille se tuodaan sisälle vasta aattoaamuna. Sen sisälle tuonti on aina yhtä hankalaa. Havuja on joka paikassa, ja moottorisahalla suuntaa antavat mittailut pettävät aina, joten yleensä kuusi käy vielä kerran ulkona sahattavana ennenkuin se on sopivan kokoinen ja paikallaan. Kuusi kuivaa muutaman tunnin ja sitten se koristellaan. 

Koristeet ovat kerääntyneet minulle vähitellen. Iso osa on saatu perintönä äidiltäni, hän tapasi ostaa koristeita ulkomailta tuliaisiksi. Lisäksi kuuseen on kertynyt muistoja eri ihmisiltä. On äidin vanhoja venäläisiä lasijoulupukkeja ja turkkilaisia paperikoristeita ,Tuukan ostamia New Yorkin takseja, Elinan tekemiä rautalankapalloja  sekä Tessan antamia puusotilaita, kaikki sulassa sovussa keskenään.

Vaikka arvostankin itse tekemistä, kuusen kohdalla haluan että vaatimattomien koristeiden seassa on kimalletta ja koukeroita, siksi olen tullut siihen tulokseen haluan ostaa kuuseen kaksi uutta koristetta joka vuosi. 

Vaikka koristeita on jo aika paljon, saliin mahtuu kolmimetrinen kuusi, joten oksia koristeille riittää. Lisäksi lapset ja eläimet onnistuvat aina joka vuosi jotain rikkomaan, joten uusien ostaminen on myös tarpeellista. Nyt talossa on myös kaksi kissanpentua, saa nähdä kuinka tyhjää kuusessa on ensi vuonna...

Isäni, ”Imppa-ukki” tuli eilen käymään ja huudahti: Tehän kohta hukutte lumeen täällä! Kyllä, minusta tuntuu että kaikki aika menee lumitöihin ja puiden kantoon. Näiden töiden välissä olen yrittänyt valmistella joulua.

Koirat saivat hakkeroitua talon ovet auki kun olimme sunnuntaina kyläyhdistyksen pikkujouluissa. Kaikki mahdollinen pöydiltä oli syöty, kuin myös vastavalmistuneesta piparkakkutallista piha, aidat hepat ja muut tilpehöörit, vain itse talo säilyi koska yllätystuholaiset eivät yltäneet piirongin päälle niin pitkälle. No oli varmasti hyvää ja toi koirillekin pikkujoulumieltä.

Kyläpikkujouluista jäi keittämääni joulupuuroa yli ja päätin tehdä lopusta porkkanalaatikon. Laitoin laatikon ”pariksi tunniksi” leivinuuniin. Väsäsimme Tuukan kanssa yöhön asti joulukortteja ja tämä porkkanalaatikko muistui mieleeni seuraavan kerran aamulla. Tämä rapsakkakuorinen, varsin hyvin yön yli hautunut laatikko maistui edelleen hyvältä ja odottaa nyt pakkasessa aattoa. Ihme ettei palanut sentään!

Tässä lopuksi muutama (anteeksi, aika rakeinen) kuva meidän vielä tosin keskeneräisestä mutta jo toimivasta keittiöstä. Lupasin laittaa tänne jo aikoja sitten, mutta kuten yllä olevista tarinoista voitte päätellä, ei täällä asiat ole niin päivän päälle…

Eilen oli piparkakkupäivä. Tein edellisen iltana 4 kertaisen taikinan minua ja siskojani lapsena hoitaneen Annen mahtavalla ohjeella, tavoitteena leipoa koko joulun piparit kerralla. Piparkakut ovat minulle joululeivonnainen numero yksi, tortut ja muut jäävät kauas taakse. Kauas taakse ovat myös jääneet ne ajat, kun saan leipoa ja koristella piparkakkuja kaikessa rauhassa yksinään myöhään yöhön. Rakas joulutraditioni horjui nyt tosi pahasti, koska nyt leivontatiimiimme kuului Helga, Hilma sekä minä.

Tytöt olivat niin innoissaan että visioni jäivät jo alkumetreillä pienten, käsittämättömän määrän taikinaa syövän kaksikon jalkoihin. Piparkakkutalon teemaksi valittiin yksimielisesti heppatalli ja lopputaikinasta tehtiin piparkakkuja kaikilla mahdollisilla muoteilla päällekkäin, ristiin rastiin ja tietenkin taikinaa jatkuvasti maistellen.

Tytöt väsähtivät aika pian ja sain paistaa piparkakkuja rauhassa. Heppatallin arkkitehtuuri ontui, koska en jaksanut piirtää kaavoja vaan käytin sopivasti lähellä ollutta puhelinta suuntaa antavana mittayksikkönä.

Koristelun alkaessa tytöissä oli taas uutta puhtia. Siinä vaiheessa kun kaksi pientä pursottajaa töhri jokaiseen piparkakkuun jotakin, ja levitteli luvattoman paljon nompparelleja päälle, havahduin siihen, että meidän piparkakut näyttävät nyt seuraavat vuodet tältä. Ja kun oikein katsoo, niin nehän näyttävät mahtavilta. Minä ehdin taas jatkaa pikeerien ja korukuvioiden kanssa sitten joskus vuosien päästä kun tyttöjä ei enää kiinnosta.

Ja lopuksi vielä ohje:

Annen Piparkakut

100 g voita
1,5 dl siirappia
4 tl piparkakkumaustetta
1 muna
1 dl (intiaani)sokeria, tavallinenkin käy…
1 tl soodaa
4,5 dl speltti- tai vehnäjauhoja.

Sekoita siirapin sekaan piparkakkumauste paksupohjaisessa kattilassa. Lisää voi ja kuumenna kunnes seos on lähes kiehuvaa. Jäähdytä kädenlämpöiseksi.

Vatkaa kananmuna ja sokeri. Sekoita sooda ja jauhot keskenään.
Sekoita muna-sokerivaahto jäähtyneeseen siirappiseokseen ja lisää lopuksi jauhot.
Taikina jää löysäksi. Anna taikinan olla yön yli jääkaapissa. Aamulla se on riittävän jäykkää leivottavaksi.

Paista valmiit piparkakut 200°c uunissa kauniin ruskeiksi.