Meillä alkoi remontti. Tarkoitus on uusia sekä keittiön, että tuvan lattiat eristyksineen ja samalla uusia koko keittiö. Ensin piti vain eristää tuvan lattia, koska se on talvella tosi kylmä. Seuraavaksi päätettiin viedä vanhat lattialaudat höylättäväksi. Siitä alkoi puhe siitä, että jos nyt höylätään laudat, niin kannattaisiko samalla kunnostaa molemmat huoneet?  ...Ja jos nyt keittiön lattia uusitaan ja kaikki kaapistot irroitetaan, niin olisiko aika tehdä keittiö sellaiseksi mistä on aina haaveiltu? Minä olin innoissani ja Tuukka kauhuissaan. Minä odotin romantisoitua retkihenkeä mitä voi muistella vuosien päästä. Enkä pettynyt; on tämä ainakin näin aluksi oikeasti aika mukavaa!

Kahden ison huoneen vanhoihin kaappeihin mahtuu käsittämätön määrä tavaraa. Myös yllättävän paljon sellaista tavaraa, mitä emme edes muistaneet omistavamme. Teimme kaksi päivää aamusta iltaan asti töitä: kaapit tyhjiksi, tavarat saliin odottamaan, kaapit uusille paikoille saliin ja tavarat kuukaudeksi vääriin paikkoihin paikoilleen. Kantoapuna ollut siskoni ihmetteli, miksi ihmeessä pakkaamme kaikki tavarat takaisin kaappeihin tässä välillä? Minusta se oli päivän selvää. Näen mielummin muutaman päivän ajan enemmän vaivaa ja elän remontin aikana kivassa ympäristössä perinteisen kaaoksen sijaan.

Meidän väliaikainen, salin kulmaan rakennettu keittiömme näyttää ystäväni Tessan mukaan lavasteelta, mutta onkos se nyt mikään ihme. Tiskikone muutti ylös kylpyhuoneeseen ja muutenkin juoksevaa vettä saa nyt vain yläkerrasta. Pysyy reisilihakset kunnossa kun käy parikymmentä kertaa päivässä yläkerrassa ihan vain tiskirättiä huuhtomassa....

 
Tuntui että paitsi Rositan, myös minun ja Tuukan sydämet särkyivät kun pikkuinen Otto-vasikka lähti uuteen kotiin. Otto joi käytännössä jo kaikki Rositan maidot, joten oli aika vierottaa se. Me emme toista lehmää tarvitse, joten Oton piti lähteä.

Rositan vasikka syntyi viimeinkin tänään!
Olin käymässä tyttöjen kanssa Helsingissä. Kun tulimme illan suussa kotiin, kävin antamassa eläimille heinää. Kun tulin Rositan pihaton kulmalle, kiinnitin heti huomiota että se äänteli enemmän ja erilailla kun yleensä. Arvasin heti, että kesän odotetuin napero on tullut maailmaan. Rosita-rouvan äänessä oli äidillistä murinaa kun se töni horjuvaa pientä ensiaskeleissaan eteenpäin.

Tytöt olivat innoissaan,  ovathan he odottaneet vasikkaa ainakin yhtä paljon kun minäkin. Lypsin heti muutaman litran paksua ternimaitoa talteen, annan sen mukaan matkaevääksi kun pikkuinen, ”Otto” lähtee pian maailmalle. Sain kurkattua myös sukupuolen, sonnivasikka. Helga oli heti sitä mieltä että siitä tulee Otto vaikka Hilmalla oli varsin hyvät perustelut myös Anni-nimen puolesta. Joka tapauksessa on syytä juhlaan; meillä on taas oma maidontuottaja pihassa!

Isäni soitti minulle viime viikolla ja tiedusteli tarkennusta ikkunatalkoiden aikataulusta. Minulla ei ollut hajuakaan mistä hän puhui. Kuulemma oli ollut puhetta anoppini Babuskan ja naapurin Mirjan kanssa koko talon ikkunoiden pesusta ja tilkitsemisestä talvea varten. Olin ihmeissäni ja innoissani; ehdottomasti hyvä idea!

Ja niinpä viime viikolla nämä hullut talkoot toteutuivat. Isä pesi uloimmat ikkunat ulkoapäin tikkaiden kanssa, minä nostelin ja availin ikkunoita sisällä, pesin osan paikallaan ja Babuska ja Mirja pesivät irtoavat osat. Emme käyttäneet ikkunankuivauslastoja tai muita hienouksia, pestiin räteillä ja kuivattiin rytistetyillä sanomalehdillä. Tuli puhdasta eikä jäänyt tylsän näköisiä raitoja.

Täytyy tunnustaa että tämä oli ensimmäinen kerta kun joka ikinen talon alakerran ikkuna pestiin läpikotaisin. 20 pikkuruudullista ikkunaa kiinnitettynä pikkunauloilla ja teipattuna kiinni ei houkuta spontaaniin ikkunanpesuun kovinkaan usein.

Talkoiden aikana juttelimme siitä miten entisaikaan kaikki isommat työrupeamat tehtiinkin talkoilla ja tietenkin niin että talkoissa vierailtiin molemmin puolin. Ja todella, ikkunatalkoot oli ihan mahtava idea. Olihan se rankka päivä, mutta porukassa tekeminen oli mukavaa. Minulle tulee tällaisesta mieleen ihan lapsuuteni kaksi elintapaidoliani: Niskavuori ja Mauri Kunnaksen Koiramäki. Tulin äsken pimeällä yksin iltatallilta ja katselin kirkkaiden ikkunoiden läpi perhettäni, kutakin omissa puuhissaan sisällä tuvassa. Minä taidan olla ihan vähän niin kuin Koiramäen emäntä.

Ruokakirjani kuvaukset ovat yhtä puolikasta päivää vaille ohitse. Kirjaprojektin ja Olgan kotona –ohjelman jälkeen olen kieltämättä korvia myöten täynnä reseptejä, koekokkailuja ja kuvausjärjestelyjä, vähäksi aikaa. Kun päivät venyvät, välipäivät menevät yhä vaan kokkaillessa seuraavia kuvauksia varten ja sitten taas kokataan, alkaa jossain vaiheessa kaivata jotain ihan muuta tekemistä. Nyt kuitenkin tulevaa kirjaa varten alkaa kaikki olla kasassa, olo on helpottunut ja odotan syksyä ja rauhallisempaa mahan kasvattelukautta innolla. Koen olevani joka tapauksessa todella etuoikeutettu kun saan tehdä innoittavia töitä kotona ja silti elää täysipainoista perhe-elämää. Kirja julkaistaan (viimeinkin!) ensi keväänä.

Olen päättänyt myydä vuosi sitten ostamani 4-vuotiaan suomenhevostamman Koto-Ohjuksen. Kun Tuukka osti minulle viime äitienpäivänä ihanan Woodyn Elhon rinnalle, oli selvää ettei minulla ole aikaa kolmelle hevoselle.

Muutenkin olin ostanut Koto-Ohjuksen projektiksi, omaksi tekemiseksi, jotta oppisin lisää nuorten hevosten ratsastamisesta. Ja tämän paikan heppa täytti hienosti: nyt säikystä kakarasta on kehittynyt miellyttävä ratsuhevosen alku, jolle povaan oikean omistajan löytyessä hienoa uraa vaikka mihin.
Hevosta on kuitenkin ollut vaikea myydä. Ilmoitus netissä on poikinut vain muutamia kyselyitä, eikä kukaan ole käynyt sitä edes katsomassa. En uskalla laskea hintaa enää enempää ettei se joudu ”ostin kun halvalla sain” -kotiin. Haluan, että tämän hevosen hankintapäätös on harkittu. Hinnalla ei ole väliä, ihan oikeasti. Pitäisikö järjestää kilpailu? Myydään hevonen puoli-ilmaiseksi parhaiten perustelevalle tosihevosystävää hakevalle?

Ei edelleenkään uutisia Rositan vasikkarintamalla, mutta muita uutisia kyllä, nimittäin ihmisvauvauutisia. Kävin ottamassa vatsastani tällaisen kuvan viime viikolla, eli lehmä ei ole ainoa joka tässä taloudessa sai tiineystarkastuksessa positiivisen tuloksen.
Vatsa alkaa jo kasvaa, joten mitä tätä asiaa tämän enempää peittelemään. Olemme jo jonkin aikaa pohtineen pitäisikö kuitenkin vielä tehdä yksi lapsi. Nyt kun sellainen on tulossa, olen iloinen ja ylpeä että minusta tulee taas ja vielä kerran äiti.
Tyttöjä tämä uuden lapsen odotus mietityttää kovasti. Helga kysyi juuri että ”Kuinka monta vuotta siihen vauvan syntymiseen on?” Hilma puolestaan ilmoittaa lähes kaikille vastaantuleville että ”Äidin masussa on tyttö.”
Tulevan tytön sukupuolesta ei siis ole tietenkään mitään oikeaa tietoa, mutta mikäli vanhat merkit paikkaansa pitävät niin Hilma saattaa hyvin olla oikeassa.
Koitan kuitenkin olla mahdollisimman pitkään mahdollisimman ”vähän raskaana”. Ratsastan niin pitkään kun se vain tuntuu hyvältä ja muutenkin touhuan entiseen malliin. Ensimmäisen raskauden aikana sitä tiedosti asian oikeastaan koko ajan, nyt sen onnellisesti unohtaa jatkuvasti. Silti tämä tyyppi on aivan yhtä tervetullut perheeseen kuin aiemmatkin. Ja jälleen kerran, onhan tämä jännää!

Tuukka aloitti taas syksyn työputken. Syksyä kohti vievä arki tuntuu kuitenkin kivalta ajatukselta. Hepat palaavat laitumilta pihaan, tallityö- ja muut rutiinit rytmittävät elämää. Olen huomattavasti tehokkaampi kotona kun Tuukka on omissa töissään, Kipsikin on jo viimein taakse jäänyttä elämää!
Rosita-lehmälle tehtiin viime kuussa eläinlääkärin toimesta tiineystarkastus ja vasikka on tulossa! Nyt Rosita alkaa näyttää hyvinkin tiineeltä. Joka aamu odotan että tuleeko aamuheinille yksi vai kaksi lehmää. En meinaa malttaa odottaa ensimmäistä Rositan maidosta tehtyä uunijuustoa…
Vasikallekin on jo hankittu oma koti. Tulokas muuttaa heti vieroituksen jälkeen naapuriin, samaan paikkaan mistä isänsä Hessukin tuli Rositalle viime talvena kylään. Olisi se kivaa pitää Rositalle tässä kaveri, mutta rouva on niin tottunut poni-lammas-aasi-kumppanuuteen, ettei ole edellistenkään vasikoiden perään juuri huudellut. Ja mikä olennaisinta, Rosita on meillä’ ennen kaikkea maidon takia. Jos vasikka juo maidot, meille ei jää mitään, eikä lehmä pelkkänä lemmikkinä ole oikein järkevä ajatus. Niinpä me nautitaan pikku vasikasta muutama viikko ja sitten keskitytään rakkaaseen Rositaan.
Peukut pystyyn että vasikan maailmaan tulo menee hienosti!

 Meillä on taas kanoja. Edelliset kanat munivat lähes neljä vuotta kiltisti kunnes alkoivat syömään omia muniaan. Jonkin ajan kuluttuayllästyin ruokkimaan niitä turhaan, ja isäni teurasti ne omaan pakastimeensa.
Haimme muutama viikko sitten 6 kpl ruskeita kotkottajia Puurin lattiakanalasta Kouvolasta. Olen ollut jo pitkään järkyttynyt siitä, ettei missään Suomessa jatkokäytetä munantuotanto-kanaloiden kanoja kun niiden munintaura vairallisesti päättyy. Nämä kanat lopetetaan reilusti alle kahden vuoden ikäisenä ja viedään kaatopaikalle. Kaikki. Tämä ei tarkoita etteikö kanat edelleen munisi, vaan keskimääräinen muna/päivä tehokkuus laskee ja munista tulee myös liian isoja kaupan kennoihin.
Muistan lapsuudesta pakastealtaiden kokonaiset kanat, tummempaa vähän sitkeää lihaa mutta aivan käyttökelpoista. Tätä lihaa ei enää saa, munivat kanat mätänevät kaatopaikoilla ja ihmisille kasvatetaan syötävä liha erikseen, tehokkaasti valkoiseksi broileriksi. Järjetöntä, eikö?
Selvittelin asiaa jokin aika sitten. Soittelin mm. luomukanaloihin ja kyselin Olisiko mahdollista jatkokäyttää munineiden kanojen liha ja tuotteistaa se eräänlaiseksi "hyvän omantunnon kananlihaksi"? Tämä ei kuulemma "tällä hetkellä" ole mahdollista, liittyy joihinkin käsittämättömiin terveys-hygieniasäädöksiin, en tiedä. Eläinten ruokaakaan niistä ei kuulemma tehdä, koska koirille ja kissoille rriittävät ihmisille tuotettavien broilereiden rippeet. Nettigooglaus antoi kuitenkin tiedon että pieni osa kanojen lihoista jalostettaisiin suurkeittiökäyttöön. Joka tapauksessa ehdoton päälinja on se, että eri kanat munivat ja ihan toiset syödään ja on pakko ihmetellä miten ruokamaailma on mennyt monessa asiassa sekaisin ja ihan överiksi.
Puurin Kanalan koko kanakanta menee vaihtoon syyskuussa. Varauksia pelastettavista kanoista voi soittaa sinne vaikka heti. Kanat ovat tosi kesyjä ja munat juu, isoja, mutta maukkaita. Laki sallii nykyää maltillisen kanojen pidon taajamaalueilla, kunhan ei hanki kukkoa. Suosittelen!

Joskus tämä pihapiiri tuntuu paratiisilta ja tänään on sellainen päivä. Keräsimme äsken tyttöjen kanssa kirsikoita. Tilallamme kasvaa jotain ikivanhaa juuresta leviävää kirsikkapuuta, joka ei koko seitsemän vuoden täällä asumisemme aikana tehnyt yhtä mahtavaa satoa kuin nyt.
Kirsikkatarha leviää itsekseen takapihalla rinteessä, ratsastuskentän reunalla. Se on takkuinen, hoitamaton, käsittää kymmeniä puita ja siellä seikkaileminen on lasten lempipuuhaa.
Kiipesin eilen toista kertaa kipsin kanssa Elho-heppani selkään. Tiedän, se on tyhmää, mutta kun sieltä putoaminen nyt vaan on sen verran epätodennäköistä, että vaarallisempaa noilla kepeillä kulkeminen rappusissa on. Tyhmää tai ei, niin ihanaa se on! Hetken aikaa saan unohtaa olevani potilas ja ratsastaa aina kuten ennenkin, tosin ilman jalustimia. Ja mikä parasta, välillä vain kävellään pitkään ja poimitaan kentän puolelle sopivalle hevoskorkeudelle notkuvia kirsikoita…
Nämä kirsikat ovat melko pieniä, kirkkaan punaisia, yhtäaikaa sekä makeita että kirpeitä ja siksi juuri niin koukuttavia. Tämänpäiväisistä kirsikoista sain aikaiseksi kolme litraa mehua. Makeutin sen intiaanisokerilla ja lisäsin hetken mielijohteesta mukaan muutaman litran jääkaapissa kuihtuvia mustikoita. Mehu on hyvää, mutta ehkä enemmän aikuiseen makuun. Jotenkin ensimmäinen mielikuva mehun mausta oli lähempänä punaviiniä kuin mehua, ei siis huono sekään! Lisäksi tein kirsikoista kokeiluluontoisia muffinsseja, jotka paistuvat nyt uunissa.
Ainut huoleni kirsikoiden suhteen on, etten mitenkään ehdi käyttämään saati keräämään niitä kaikkia. Siispä: Hoi kaikki naapurit, kaverit ja ohikulkijat, jos luette tämän, tervetuloa hakemaan kirsikoita. Siellä ne odottavat teitä, ratsastuskentän laidalla.

 Jalkapuolen elämä on erilaista. Olen tehnyt erikoisia pieniä huomioita siitä, miten huonompi liikkuvuus muuttaa elämää. Voin esimerkiksi käyttää valkoisia vaatteita useamman tunnin ajan ja ne ovat edelleen ihmeellisen puhtaita.
Keppien kanssa kulku on hankalaa ennen kaikkea siksi, etten voi kantaa juuri mitään paikasta toiseen. Haaveilen salaa rollaattorista, siihen etukoriin kun saisi laitettua vaikka mitä kätevää. En tosin kehtaa hakea rollaattoria apuvälinelainoomosta, joten olen alkanut käyttää välillä vain yhtä kävelysauvaa, jolloin toinen käsi jää vapaaksi kantamiseen. Raskaampaa, mutta tehokkaampaa. Lattioiden pesu onnistuu aika kivasti kontaten, Lapset osaavat todellakin kävellä joka paikkaan ihan itse koska minä en yksinkertaisesti vain voi kantaa heitä (tosin iskän reppuselkä-kanto on kovassa huudossa nyt) ja olen myös alkanut arvostaa kodin joka ikistä pöytätasoa, niitä pitkin kun pääsee kulkemaan ilman sauvojakin.

Olen myös ajatellut kunnioituksella liikuntarajoitteisia ihmisiä. Kuinka raskasta onkaan pyytää kokoajan apua! Näen kasvoilla vilahtavan väsyneen ilmeen ja silti en jaksa joka kerta selittää "kantaisin itse, mutta...". Pyydän taas ja aina vain, koska on pakko. Lasken päiviä: enää kaksi viikkoa niin saan kannettua itse vedet kasvihuoneeseen.

Nyt tiedän myös, että hevosia voi taluttaa kävelysauvojen kanssa, automaattivaihteista autoa voi ajaa todella vain yhdellä jalalla, mönkijällä pääsee vaikka mihin (koska vaihteisto on terveen jalan puolella) ja minulla on maailman ahkerin ja kiltein aviomies, sitkein anoppi ja mahtavia ystäviä.