Tervetuloa tänne mielikuvaharjoitteluleirille.

Teette vain niin kuin minä, niin kaikki sujuu hyvin. Ensin sohvalle makaamaan ja silmät kiinni, siitä se lähtee. Itse olen mielikuvaharjoitellut nurmikon leikkaamista jo puoli tuntia ja kuinka ollakaan, lähes puolet heinästä on jo virtuaalileikattu! Ajattelin mielikuvaharjoitella vielä toisenkin puolituntisen, mutta sen jälkeen nousen ja käyn katsomassa, lähtisikö joku ruohonleikkureista oikeasti käyntiin.

Eilen laitoin jo ajettavan leikkurin akun latautumaan, mutta on silti epätodennäköistä, että se noin vain käynnistyisi. Tavallisista ruohonleikureista toinen luultavasti lähtee käyntiin, mutta valitettavasti se, joka ei ole itsevetävä,

Joka tapauksessa on niin, että ellei tuolle nurmelle kohta tee jotain, on myöhäistä, eikä siihen enää pure kuin puimuri (jollaisen saa varmaan naapurista lainaksi, kun ei ne tartte sitä kumminkaan ennen syksyä ja sadonkorjuuta).

Sitten taas toisaalta: suattaapi hyvinnii olla niinnii, että mielikuvaharjoittelen tässä saman tien myös vähän lapiohommia, joita tuolla myös odottaa. Krooh pyyh… Tai ehkä peräti siirryn riippukeinuun, kun tuolla on ulkona näköjään helle!
 

Nyt se on tapahtunut: työhuoneesta näkyvässä suuressa koivussa on lehdet! Tai ainakin lehden alut, selvästi havaittavaa vihreää. Sammakot pitävät ällökonserttiaan lammessa ja nurmikko näyttää siltä, että sen saa varmaan kohta leikata. Tulppaanit puskevat esiin ja valkovuokkoja on paikat piukallaan. Tyttären kanssa pelasimme alanurmella pesäpalloa. Kissa ei ole ollut öitä sisällä enää hetkeen ja me jopa grillasimme edellispäivänä ja söimme ulkona.

Kai on uskottava: se on kesä nyt!
Parhaiten sen kuitenkin tietää siitä, että sormia syyhyttää päästä ulos puuhaamaan kaikenlaista, mitä tahansa. Jos ei muuta niin vain kävelemään ympyrää ja haistelemaan kesää ja kuuntelemaan lintuja ja miettimään, että tuon teen tänä kesänä ja tuon ja tuon…
Ja vaikkei tekisikään niin mitä siitä: ehtii sen myöhemminkin. Tekeminen on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on suunnittelu. Se on tulevaisuuden haaveilua ja kertoo uskosta huomiseen. Tarmosta ja toiveista. Ja vaikkeivät ne haaveet olisi kiveyksen reunan suoristamista kummempia, ne kuitenkin kertovat siitä, että olemme täällä vielä ensi viikollakin, mistä syystä se kiveyksen reuna kannattaa suoristaa.
Siitä ihmisen elämässä parhaimmillaan on kyse, uskosta että omenapuun istuttaminen on aina hyvä idea. 
 

Jotenkin sitä toivoo, että kun sivilisaatiomme joskus häviää ja siitä jää sedimentteihin vain pieniä viitteitä tulevien elämänmuotojen arkeologien tarkasteltavaksi, niin se mikä jää olisivat tämän päivän iltapäivälehtien otsikot.

Tässä pieni kokoelma tämän päivän sykähdyttävimpiä informaatiopläjäyksiä, joiden pohjalta tätäkin päivää on hyvä lähteä jäsentämään:

Tältä näyttää uusi Miss Suomi sängyssä
Poliisi keskeytti verisen pizzanpaistajan puuhat Pasilassa
Muistatko Kaunareista katoavan Stephanien 20 kohtalonhetkeä?
Huippukokki neuvoo: Näin teet läskisoosia
Rita Tainola hotelli Scandic Simonkentän sviitissä: "Ei tää huono oo”
J.Lo kiehnää uimapuvussa - kuumaa!
Häätoimitus keskeytyi - pappikin pelästyi tätä!
Alaston mies murtautui kotiin - puri selkään!
Lihavaras iski Lahdessa: varasti 216 euron edestä sisäfileepihvejä
Lastenpsykiatri: Alkoholin maistattaminen lapsilla turhaa
Vavavoom, mikä sivuprofiili, Kim Kardashian!
Keira Knightley naimisiin ballerinoissa
Nyt saa pöksyissä tapahtua!

Kun usein kysytään, onko avaruudessa älyllistä elämää, kehotan etsimään muualta kuin Telluksesta.

Ei silti, hyvä läskisoosiohje on aina hintansa väärtti!

Vihdoin olen saanut yhden lapsen seurakseni katsomaan jääkiekon MM-kisoja - nuorimmaiseen saakka piti odottaa, että tärppäsi. Urheilua kun nyt vaan on kivempi katsoa jonkun kanssa kuin yksinään. Tosin eilen kuopus missasi kolmannen erän, koska nukahti.

Se taas ei ollut Suomen tai Slovakian pelistä kiinni vaan Kymmenen uutisista. Niitä ei kolmasluokkalainen kestänyt torkkumatta.Itse sentään vuosien paaduttamana toimittajana pystyin katsomaan jopa uutisen Pohjoismaiden neuvostosta ja kroohpyyh, siitä kuin Venäjä zzzzz oli vaatinut heiltä kaiken maailman - hohhoijaa ku ramasee - papereita.

MM-kisat joka tapauksessa on ainoa urheilutapahtuma, jonka katson joka vuosi. Tästä syystä ei ole ihme, että meillä ollaa melkoisia asiantuntijoita tässä jalossa kilvoittelussa. Esimerkiksi se eilennukahtanut (nyttemmin toki herännyt) kuulemma tietää jo aika tarkkaan ensi vuodenkin kisajoukkueen koostumuksen. Pientä maksua vastaan voin paljastaa tämän vuoden loppuotteluparin ja tuloksenkin – jos joku haluaa vaikka laittaa pitkävetoa menemään!

PS. Nukkuvan kolmasluokkalaisen kantaminen yläkertaan kipeällä nilkalla on muuten tehtävä, jota en suosittele.
 

Eilen siivosimme tallia. Minä raajarikkona vähän niin kuin työnjohtajana ja kuopus työvoimana. Teimme sinne sählyhallin. Asettelimme toisin sanoen reunoille kaikenlaisia levyjä ja vanhoja ovia ja mitä vastaavaa nyt sattui löytymään. Sitten putsasimme lattia nja lopulta tuotiin maalit sisään.
Tämä kaikki siksi, koska on luvattu vapuksi epävakaista. Meille on tulossa sukulaisia vapunviettoon ja siis serkkujakin aimo kasa. Pojat aikovat pelata sählyä ihan koko illan, eivätkä sadekuurot, räntä tai hurrikaanit saa sitä estää. Oudoista ulkorakennuksista totisesti on hyötyä!

Muistan lapsuudesta aina pitäneeni vapusta. Siinä oli jotain poikkeuksellista: ehkä se oli se, että mentiin koko perheen kanssa vapputorille ja siellä myytiin kaikkea ihmeellistä, mitä ei saanut mistään muualta. Ehkä asiaan vaikutti vuodenaikakin: lumet olivat poissa.Turussa oli vielä vappuna tivolikin, kun muutenhan täällä ei huvipuistoja kaupunginvaltuston kokouksia lukuunottamatta ole.

Tänäänkin menemme vapputorille, mutta nyt siihen liittyen oli tapahtunut huvittava käänne: jokainen lapsi ilmoitti käyvänsä sillä aikaa kun muut ovat torilla, jossain muussa kaupassa: H&M:llä, urheilukaupassa jne. Näin ollen minä vissiin olen ainoa joka on vapputorilla, enkä minäkään ole varsinaisesti ostanut sieltä mitään sitten vuoden 1978.

Torikauppiaat kiittävät.
 

Kävi ikävästi. Olin tenniskentällä ja taitoin nilkkani aika pahasti, niin että nivelsiteet vinkuivat kuni vanha Lada. Nyt sitten köpöttelen täällä keppien kanssa. Kun minulla vielä on sellainen sinänsä hyvin tyylikäs miesten ulkotakki ja sävy sävyyn herrainlakki, niin kun eilen köpöttelin Turun kaduilla vain yhden kepin kanssa näytin suurin piirtein 70-vuotiaalta papparaiselta. Anteeksi, 80-vuotiaalta, koska 70-vuotiaat ovat vielä ihan nuorisoa.

Mänttipäistä tämä joka tapauksessa on. Liikunta – tai näin viikonloppuna vaikka ulkoilu pihalla – on sellainen asia, että jos sitä ei pääse tekemään, tulee henken ahdistus ja huonotuulisuus elikäs kärttyisyys.

Näin ollen lopputuloksena ei ole ainoastaan 80-vuotias ukko, vaan 80-vuotias kärttyinen ukko. Virtsankarkailu ja lähimuistin katoaminen enää puuttuvat siitä, että vaimo näkisi tulevaisuuteensa omaishoitajana.

Toisaalta: näin freelancerina sairauslomaa ei tietenkään ole, joten hommat tulevat tehtyä rivakammin, kun ei voi tehdä mitään muuta. Tosin kun keskiviikkona jalka meni ja piti hoitaa juttukeikkoja, niin hiukan oli hullu olo kun painoin taksilla pitkin kaupunkia tekemään haastatteluja, koska en voinut ajaa autoa tai olisin voinut ajaa, mutta en vaihtaa vaihteita. Tai olisin voinut vaihtaa vaihteita mutta en painaa kytkintä. Joka tapauksessa niiden juttujen panos-tuotos -suhde oli vähän huono.

Tällaisina hetkinä huomaa, että palkkatyössä on puolensa: harva se viikko sitä soittaa jollekin haastateltavalle, joka ilmoittaa olevansa kotona potemassa flunssaa. Ja siitä potemisesta vielä maksetaan! Ajatus, jota minun on vaikea ymmärtää.

Nojaa, ne tyypit eivät toisaalta voi mennä keskellä päivää pelaamaan tennistä, kun joutuvat olemaan siellä palkkatyössään.

Mutta... Hmm… Onkohan tässä korrelaatio? Jos niillä onkin juuri siksi nilkat kunnossa, etteivät ne voi mennä keskellä päivää pelaamaan?
 

Vuoden masentavin hetki lähestyy. Kesärenkaiden vaihto nimittäin. Tiedän, tiedän: voihan auton viedä rengasliikkeeseen ja he vaihtavat. Mutta kun mieheyteen liittyy, että renkaat on vaihdettava itse. Se on ihan sama kuin että on siivottava itse ja viritettävä hiirennakki itse ja vaihdettava sulake ja leikattava nurmikko ja hakattava polttopuut ja sävellettävä itse kuuntelemansa musiikki ja maalattava omat taulut ja…

Eiku hetkinen. Eihän noita kaikkia tarvitsekaan tehdä itse, eikä se testosteronin määrä silti välttämättä vähene.

Onkohan minua huijattu kaikki nämä vuodet? Onko sittenkin ihan ok vaihdattaa autonrenkaat? Siis niin, ettei kukaan naura tai aseta kyseenalaiseksi kromosomien kirjaimia nakkikioskijonossa?

Niinhän se onkin. Kaikki nämä vuodet olen kärsinyt turhaan. Vihdoin olen vapaa!!!!! Olen tullut kaapista! Voin huutaa kaikelle maailmalle: en vaihtanut renkaita itse, mutta minulla on silti ihmisarvo, joka on luovuttamaton ja riippumaton tunkinkäyttöhalukkuudesta. Mikä tunne! Virallistan täten parisuhteeni renkaanvaihtoliikkeen kanssa.

Ette voi ymmärtää, millainen helpotus tämä on, kun sain asian nyt pois sisuksistani.

Onkohan naisilla samanlaisia pakkoliikkeitä? Mahdottomuutta ulkoistaa vaikka ikkunanpesua (tai mitä lie), koska se nyt vaan kuuluu tehdä itse? Ainakaan en ole koskaan kuullut naisesta, jolla olisi samanlainen autonrengassyndrooma kuin itselläni.
 

Kävin Helsingissä. Tiedättehän, se pääkaupunki siellä idässä Pietarin lähellä. Mennessä oli tunti ylimääräistä aikaa ja lähtiessä saman verran, enkä osannut käyttää sitä mihinkään muuhun kuin odottamiseen. Oli Stockmann vieressä, Forum ja Kampin ostoskeskus. Kiasmassa olisi voinut käydä tai Musiikkitalossa.
Mutta minä poika se odotin penkillä.
Elämä on juuri tällaista: väärät ihmiset ovat oikeissa paikoissa ja oikeat ihmiset väärissä. Lyön vetoa, että vaimo olisi keksinyt hyvinkin ajanvietettä Helsingin keskustassa kahdeksi tunniksi tai vaikka pidemmäksikin.Hän sillon tällöin oikein vasiten hankkiutuu tähän sumuiseen ja sateiseen kaupunkiin, jossa naapurit tuskin tuntevat toisiaan.
Minusta on alkanut tuntua, että ihminen menettää jotain oleellista, kun ei tykkää kaupoissa kiertelystä. Jää paitsi jostain keskeisestä elämän mysteeristä Ja vähintäänkin jää paitsi kasasta kalsareita ja paitoja, koska ei tule ostettua sellaisia kun ei tykkää ostelemisesta. Sitä paitsi kuntokin karisee, kun ei shoppaile.
Hommasin nimittäin askelmittarin yhtä lehtijuttua varten. Helsingin-reissulla, siellä penkillä istuessa, askeleita ei paljon kertynyt. Sen sijaan eilen ihan tavallisella kauppareissulla oli toinen ääni kellossa. Parkkeerasin autoni paikallisen Citymarketin kaikkein kauimpaiseen nurkkaan ja mittasin, kuinka paljon tulee käveltyä ihan tavallisella kaupassakäynnillä.
Se teki kuulkaa uskomattomat 1,5 kilometriä (tosin jouduin etsimään yhtä erikoislamppua ja siinä meni ainakin pari sataa metriä). Yhtä kaikki: Unohtakaa jumpat! Unohtakaa kuntosali! Käykää hypermarketissa!
 

Talo tuli valmiiksi. OIkeesti siis, siitä tämä sampanjapullonkorkkien pauke, joka kuuluu ehkä Kainuuseen saakka. Näin ollen ajattelin, että kesällä ei sitten varmaan olekaan mitään puuhaa. Ettei tulisi pettymyksiä, tein tulevan kesän muistilistan töistä, jotka pitää tehdä:

- Laudoituksen maalauksen viimeistely (talon takana)
- Talon päädyssä ikkunoiden ja oven vuorilaudat paikalleen
- Sokkelin maalaus
- Sokkelin ja kallion välin tiivistys yhdestä kohtaa (vaatii kauheaa, hirveää lapioimista)
- Terassien huolto (maalaus + öljyäminen)
- Talonpäädyn kiveyksen ja kiviportaiden teko
- Viemäröinnin tekeminen (äijät tekee, itte pitää nojata lapioon)
- Nurmikon tasoittaminen sen jälkeen kun äijät on tehnyt ja itte nojannut lapioon
- Hevostallin seinärakenteiden vahvistuksen saattaminen loppuun
- Hevostalliin uusi katto
- Saunan terassin korjaus
- Avaruuskulissikaupungin rakentaminen

Siinäpä ne. Näyttää siltä, että työ ei sittenkään valmistu tekemällä. Toisaalta olen myös tullut elämässä siihen vaiheeseen, että osa hommista on jo ylläpitotöitä. Nurmikkohommiin ajattelin palkata kesätyöläisen, joten siitä ei tarvitse huolehtia. Nyt jännitän listani kanssa ennen kaikkea sitä, ehtiikö lumi sulaa juhannukseksi, niin että pääsee hommiin.

Ai mikä avaruuskulissikaupunki? En kerro. Vihje: pihallamme kuvataan kesällä elokuvaa.
 

Kuudesluokkalainen ja hänen kaverinsa ovat yläkerrassa ja koettavat saada sitä sortumaan alakertaan. Lisäksi he paukuttavat ovia ja tömistelevät niin, etten kuule ajatuksiani.
Kurkistin sinne ja he leikkivät siellä pyssyjen kanssa sotaa. Siis leikkivät. Oikein. Perinteisesti. Sotaa.
Nyt voisin tietenkin mennä sinne ja käskeä heidän lopettaa moinen yläkerran pahoinpiteleminen. Mutta sitten he tulisivat alas ja istuisivat koneelle. Niinpä tämä täytyy nyt vain kestää. Muuten luhistuu koko kasvatuksellinen korttitalo, jonka perusidea on ollut paheksua kaikenlaista audiovisuaalista ajantuhlaamista - pelejä mutta myös ja etenkin Facebookia – ja painottaa vanhan kunnon leikkimisen autuaaksi tekevyyttä.

Sitä paitsi sodan leikkiminen on tervehenkistä. Mikään ei piristä päivää niin kuin se, että saa ottaa kaverin hengiltä ja vieläpä monta kertaa,

Ei helkutti. Nyt taisi lähteä ovi irti. Tuliskohan ne kattoon simpsoneita jos kauniisti pyytäis?