Nyt tulee hyvä juttu: yliopisto huutokauppasi vanhoja autojaan, joten annoin sokkona kaikenlaisia tarjouksia niistä (en käynyt edes katsomassa ajopelejä).

Nyt sitä sitten ollaan kahden pikkubussin omistaja! Että vähän respektiä, jos saan pyytää. Ei sitä ihan kaikilla ole omaa bussifirmaa.

Saan ne ajokit huomenna. Ihan itseäkin jännittää, että millaisia ne ovat.

Toivon saavani jonkinlaisen anti-mies –palkinnon tästä teostani, koska mieheyteen nimenomaan kuuluu harkita auto-ostokset tarkkaan. Mikään ei ole miehen elämässä niin tärkeä päätös kuin auton valitseminen. Lapsen tekeminenkin on pienempi päätös. Ja akan ottaminen.

Ja yksi ostelee sokkona busseja. Ei saakeli. Toivottavasti niissä on edes talvirenkaat.

Miten se talvi saattaakin yllättää näin pahasti ihmisen? Meidän pitäisi vielä saada kellarin katto valettua mutta lumipeite hankaloittaa asiaa merkittävästi. Lisäksi luulen, että pakkanen ei varsinaisesti nopeuta betonin kuivumista.

Sama juttu se on tosin joka vuosi: lumi yllättää aina ja pihalle jää hujan hajan kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat. Kuukausitolkulla sitä miettii, että kohta varmaan pitäisi siirtää nuo pois ennen kuin jäävät lumen alle, ja sitten se onkin jo myöhäistä.

Myönteistä on toisaalta se, että keväällä tulee kaikenlaisia kivoja yllätyksiä: ai tuolla se polkupyöräni oli! Kas, vihdoin löysin jakoavaimeni, lekan sekä kadoksissa olleen vasaran. Ai tuollako se kissa olikin?

Ei nyt sentään; kissa nimittäin lopettaa ulosmenemisen tasan sillä sekunnilla kun tassut alkavat kastua. Ulos se menee sitten taas huhtikuussa, siinä välissä se lihoo noin kymmenen kiloa, jotka tosin sitten taas kesällä laihtuu.

Se on vähän niin kuin ihmisilläkin, joskaan me emme laihdu niitä kiloja takaisin.

Vaan ei auta: on otettava kola kauniiseen käteen ja ryhdyttävä muistelemaan laulua, jossa kevät toi kevät muurarin jne. ja joka päättyy siihen, että kaikilla ulkona työtä tekevillä on talvella kurjaa, ainoastaan hamppari lihoo linnassa.

Silti: tuulta ja tuisketta päin!

 

Kävimme vaimon kanssa kolmen päivänä pikku lomalla Riikassa. Viime vuonnakin meidän piti mennä sinne, mutta sitten tuli sikainfluenssaa ja muuta. Tällä kertaa pääsimme oikein paikan päälle ja kaupunki oli viehättävä ja mukava.

Oli myös hienoa, kuinka siellä oli joka paikassa henkilökuntaa. Liikkeissä oli myyjiä, ravintoloissa tarjoilijoita ja mikä erikoisinta, myös esimerkiksi kynsihoitoon tai hierojalle pääsi tuosta vain, aikaa varaamatta.

Ei, minä en mennyt kynsihoitoon (tunti/20 e). Sen sijaan minulla on varsin huono selkä ja se ärtyy erityisen paljon kaupungilla kävelystä. Kaupungit ovat liian tasaisia ja kadut kovia. Metsässä, kun maapohja on pehmeä ja maasto vaihtelevaa, tätä ongelmaa ei ole.

Kun en ensimmäisen päivän iltana enää ollut kyetä liikkumaan, kävin siis hierojalla. Ongelmaksi nousi nyt se, että ao. paikka oli sellainen naisten hemmottelukeskus eli oli sen seitsemättä hoitoa tarjolla, mutta ihan tavallista perinteistä hierontaa ei tuntunut löytyvän millään. Tai löytyi, mutta kun hierojana oli joku 50-kiloinen tyttö, niin ei siitä mitään tule. Ei löydy tarpeeksi voimaa.

Niinpä olin sitten tuskissani makaamassa siellä hierontapöydällä ja ihmettelemässä, että koska se hieronta oikein alkaa kun se jo loppui.

Silloin käsitin ensimmäisen kerran, että ihmiset tosiaan maksavat siitä, että pääsevät hoitolaan, jossa joku vähän paijaa heidän ihoaan tai asettelee sille lämpimiä kiviä ja väittää ihan kirkkain silmin, että tästä on kuule tosi paljon hyötyä.

No ei ole.

Hieronnan pitää olla sellaista, jossa tuntuu, että ai näinkö sitä sikanautajauhelihaa tehdään. Hieronnan pitää olla sellaista, että jälkeen päin on kuin jyrän alle jäänyt, mutta kuitenkin tietää, että juuri siitä syystä taas kohdakkoin elämä alkaa hymyillä.

Lääppiminen kuuluu kouludiskoihin, sitä ei pidä sekoittaa hierontaan.

*

Onneksi nyt selkä on taas jo sen verran parempi, että kykenen kertomaan huvittavan jutun: saavuimme illalla Turkuun, josta kone jatkoi vielä Ouluun, kun oli ensin päästänyt suurimman osan matkustajista Auran rannoille, joka on heidän luontainen elinympäristönsä.

Turun lentokenttä on pieni, niin pieni, ettei siellä yleensä juuri lentokoneita näy. Luultavasti se meidänkin koneemme oli kutakuinkin päivän ainoa.

Sitäkin ihmeellisempää on, että he unohtivat meidän kaikkien matkatavarat ja jatkoivat kohti Oulua. Toisin sanoen Turun lentokentällä työskentelee joku Jarppa, jonka ainoa tehtävä on kerran viikossa muistaa ottaa muutaman kymmentä laukkua ruumasta ja siirtää niitä sata metriä etuvasemmalle terminaaliin.

Ja senkin Jarppa unohti! On varmaan Paimiosta kotoisin.

 

Toisinaan elämä irvailee oikein poikkeuksellisen syvästi.

Eilen oli nimittäin se päivä vuodesta, jolloin kaikki lastenkirjailijat harkitsevat hukuttautumista lähimpään vesistöön: Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Siihen porukkaan mahtuu kuusi kirjaa, eli suurimmalla osalla ei ole ehdokkaaksi ikinä mitään asiaa. Se on sääli, koska kirjan näkyvyyden ja myynnin kannalta ehdokkuus – voitosta puhumattakaan - on käytännössä ainoa väylä, josta voisi olla hyötyä, sillä muuten moisia opuksia ei juuri markkinoida.

Siksi sitä tietenkin syvällä sisimmässään vähän toivoo, että jos kuitenkin… Jos minä nyt tällä kertaa…

Olin jo heittänyt pyyhkeen kehään ja siirtymässä kirjallisuudesta vakavampien asioiden pariin tennistunnille, kun tuttu mies sieltä hallilta tuli oikein kädestä pitäen onnittelemaan ja sanoi vielä, että saan varmaan Finlandia-palkinnonkin. Se tyyppi on sellainen, että hän aina vähän liioittelee kaikessa, joten en oikein tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua, mutta ei sille voinut mitään, että jälleen tuli toivon läikähdys: olisiko sittenkin?

No ei ollut. Se mies oli vain jostain lukenut, että minulta oli tullut lastenkirja ja onnitteli siitä. Finlandia-maininta oli vain imartelua ja yhteensattumaa.

Sitä voisi kutsua jo veitsen kääntämiseksi haavassa, tahattomaksi tosin. Sitä paitsi tenniskään ei siinä mielentilassa sujunut. Joka tapauksessa mieleen tuli hakematta sanonta "ken kuuseen kurkottaa..."

Toinen tämänkaltaisiin hetkiin sopiva lause on: "Ei muuta kuin pää pystyyn ja kohti uusia vastoinkäymisiä!"

Oli Putkiremonttioopperamme harjoituksia taas viikonloppuna (ei, minä en laula). Homma alkaa olla jo jollain mallilla! Ihan pakko laittaa tästä pikku biisi kuunneltavaksi. Kas täältä (ihan siitä etusivulta löytyy linkki). Se on kuoron pätkä ja siinä lauletaan näin:

Purkuarmeija marssii näin, betoniseinää päin

Kiveä kiven päälle ei jää, ei yhtään seinääkään

Vanhan poljemme muusiksi, kun kaiken teemme uusiksi

Nyt räystäistä eroon, arkkitehti pohti,

kuljemmehan tasakattoista maailmaa kohti!

Laulusta tuli mielestäni aikas hieno, säveltäjämme Matti Laiho osaa hommansa. Muutenkin on ollut tosi mielenkiintoista saada seurata tällaisen ison produktion synnyttämistä (ja synnytystuskiakin). Melkoinen homma, minkä lisäksi porukkaa tarvitaan kuin pipoa. Me teemme talkoopohjalta suureksi osaksi, mutta en enää yhtään ihmettele, että Kansallisooppera saa vuodessa kulumaan pätäkkää melkoisia määriä.

 

Taas on se aika vuodesta, jolloin pitää olla kateellinen. Kävi näet niin, että verotietojen perusteella myös yksi tuttu kuuluu näihin merkittävän varakkaisiin ihmisiin; oli tienannut monta sataa tuhatta viime vuonna.

Ensimmäinen tunne oli tietenkin kateus. Ja niin oli toinenkin. Mutta sitten tuli myönteinen yllätys: huomasin olevani amerikkalaisittain kateellinen. Siis sillä lailla, että ryhdyin analysoimaan, mitä tuo tekee oikein ja minä väärin ja voisiko asiaa korjata ja miten.

Seuraavaksi askel oli miettiä, onko kysymyksessä ylipäänsä asia, joka pitää korjata.

Tämä tyyppi on yrittäjä. On uskonut itseensä, perustanut firman ja onnistunut. Hän tekee myös tosi paljon töitä – vaikka ei se kyllä mitään todista, moni muukin tekee paljon töitä eikä silti rikastu.

Piti siis pohtia, haluaisiko tehdä samalla lailla paljon töitä ennen kaikkea rahan takia (hän kyllä vielä, kaiken kukkuraksi, tykkää työstään).

Ja vastaus? En ehkä haluaisi. Pidän nykyisestä elämänrytmistä ja palkkakin piisaa tarvittavaan. Mutta pienen siemenen se verotieto jätti kuitenkin itämään: että pitäisikö keskittyä edes vähän enemmän siihen rahapuoleen. Kyllä se monta sataa tuhatta vuodessa sen verran hauskalta kuulosti.

Mutta jos vaikka tyytyisi hiukan vähempään, vaikka vaivaiseen 300 000 vuodessa tai jopa surkeaan 250 000 euroon (eikä sitten vastaavasti näkisi kauheasti vaivaa sen eteen. Miltä se kuulostaa, lähtisikö joku mukaan projektiin, jonka idea olisi vähän töitä mutta paljon rahaa?)

 

Viikonloppuna on Helsingin Kirjamessut. Ajattelin käydä lauantaina. Tai itse asiassa minulla on siellä pieni kirjapalaveri. Juuri sopivan kokoinen, että sai hyvä tekosyyn vaivautua Helsinkiin saakka. Yksi asiakasfirmani vielä tarjosi liputkin. Kustantaja luultavasti tarjoaa lounaan ja jos hymyilen, kukaties kaljankin. Oma firmani maksaa junalipun (omista rahoistani tosin).

Niistä lipuista pitikin kertomani. Toimittajana ja tällaisena jokapaikanhöylänä pääsen aika monenlaisiin paikkoihin ilmaiseksi. Eivät ne yleensä kovin arvokkaita paikkoja ole, mutta kuitenkin, säästää kympin tuolta ja toisen tuolta. Särkänniemeenkin pääsee ilmaiseksi kerran kesässä. Ja Lintsille. Jos siis saattaisi mennä moisiin paikkoihin.Yrittäjänä nämä edut vielä moninkertaistuvat (se on sitä yrittäjän riskiä).

Asiaan. Viikko pari sitten kohistiin kansanedustajien hallintoneuvostokytkyistä, kun palkkaa sai ihan siitä riippumatta osallistuiko kokouksiin vai ei. Pienemmässä mittakaavassa vähän samaa on siinä, kun samassa junassa kanssani Helsinkiin usein matkustaa joku kansanedustaja, eikä hänen koskaan tarvitse maksaa lippuaan, minkä lisäksi saa vielä sämpylän kaupan päälle. Sinä maksat.

Ei sillä, että asiassa mitään pahaa välttämättä olisi. Mutta kun aina puhutaan eri ammattiryhmien kohdalla kuukausipalkasta, niin paljon totuudenmukaisempaa olisi vertailla palkan, aiheettomien sivutulojen sekä luontaisetujen yhteismäärää. Palkka on yksi asia, mutta jos sen lisäksi asuminen on puoli-ilmaista, puuro ilmaista, vaatteet verovähennyskelpoisia ja matkustaminen sujuu taksiseteleillä, niin palkan reaaliarvo helposti kaksinkertaistuu.

Ei siinäkään mitään pahaa ole. Päinvastoin, olen aina pitänyt myönteisenä, jos palkka kaksinkertaistuu, ainakin jos omani. Silti, seuraavan kerran, kun joku kertoo, mitä vaikka joku kansanedustaja tienaa, kertokaa luku kahdella. Silloin aletaan olla oikeilla jäljillä.

Sama pätee suureen osaan yrittäjistä sekä firmojen johtajistoon. Mitä suurempi pomo, sitä vähemmän hän maksaa mistään.

Ja mitä tästä opimme? Että ei ne suuret tulot, vaan pienet menot ja mieluiten vielä niin että joku muu maksaa ne pienetkin. 

Kohta miltei kuukausi on kulunut melkoisessa sumussa. Työpäivät ovat venyneet vähintään 12-tuntisiksi, usein pidemmiksikin. On ollut normaalit työt ja sitten päälle hulluna talonrakennusprojektin kimpussa.

Se alkaa nyt olla loppusuoralla (siis perustukset eli kellarikerros; varsinainen rakentaminen alkaa vasta keväällä).

Kuukauden sitä istuu vaikka seipään nokassa, eikös se sanonta jotenkin niin mene. Mutta juttelimme sen kaverin kanssa, joka minua iltaisin tuossa on auttanut (tai jota minä olen auttanut) ja huomasimme, että se kuukausi siellä seipään nokassa on asia joka ei lopu koskaan.

Aina on nimittäin sellainen olo, että kohta helpottaa. Että kohta voi ottaa vähän rennommin. Kohta. Pian. Ensi viikolla. Eikä se hetki ikinä tule; se kaverikin tekee koko ajan ympäripyöreitä päiviä viikot ja vuodet läpeensä. Olen tuntenut hänet nyt seitsemän vuotta ja koko ajan on ollut samanlaista.

Ja niin se on minullakin: työt vaihtelevat, ei aina ole perustuksia kaivettavana, mutta aina on jotain. Maailma ei tunnu tulevan valmiiksi, vaikka kuinka vasaroisi. Ei vaikka hankkisi naulapyssyn ja avittaisi sillä.

Ei silti, en minä valita. Nämä ovat omia valintoja ja valitsemalla toisin elämä on lunkimpaa, jos niin haluaa. Kai kyse on siitä, ettei lopultakaan halua. Että sisimmässään nauttii, kun pitää itsensä kiireisenä.

Mutta onneksi tällaista syksyisessä vesisateessa talonnurkan montussa seisoskelua ei sentään ole ihan koko vuotta. Myönteistä on myös, että toimistohommat näyttäytyvät ihan toisessa valossa, kun on ensin hytissyt märkänä pimeässä muutaman tunnin.

*

Tämän kaiken yhtenä hyvänä puolena on, että olen keksinyt uuden sanonnan, joka määrittelee kiireen aivan uuteen ulottuvuuteen: on ollut niin kiire, ettei ole ehtinyt edes kirkosta erota!

 

PS. Mainos: muistakaa kuunnella joka arkipäivä klo 13.55 Radio Suomesta "Virtasen historia" -kuunnelmapläjäystä. Se on allekirjoittaneen ansiokas tutkielma Suomenniemen asutuksen synnystä, syistä ja seurauksista!

Eduskunnassa kävivät vaihteeksi kilpalaulantaa siitä, mitä aineita koulussa pitäisi opettaa enemmän. Kaikkia pitäisi. Taideaineita ja käsityötä ja äidinkieltä ja kieliä ja matematiikkaa ja liikuntaa ja mitä niitä nyt on. Jotta kaikki olisivat tyytyväisiä, kouluviikon pitäisi olla 80-tuntinen. Se olisi vanhempienkin näkökulmasta oikeansuuntainen askel, koska se vähentäisi merkittävästi murheita joita seuraa kun lapset pääsevät aivan liian aikaisin koulusta.

Tosin, välillä minusta tuntuu, että koulu ei ylipäänsä ole ihan tässä ajassa ja ne nykyisetkin tunnit voisi lopettaa. Eilen viimeksi kävi niin.

Kasiluokkalainen oli istunut pitkään koneella ja kävin marmattamassa, että elämässä voisi tehdä jotain muutakin kuin istua youtubessa.

Vaan mitä hän teki? Hän ei suinkaan pelannut tai selannut roskaa, vaan suomensi vanhaa Gremlins-elokuvaa, jonka oli ladannut jostain ja josta puuttuu suomenkielinen tekstitys. Hän teki sitä ihan harrastuksen tähden sekä hiukan myös siksi, että nuoremmat sisaret voisivat katsoa elokuvan ja käsittäisivät siitä jotain.

Teknisestikin homma vaatii hieman, sillä se tekstitys täytyy myös pystyä liittämään elokuvaan ja kernaasti suurin piirtein oikealle kohdalleen.

Silti: vielä kunnioitettavampi saavutus on, että kasiluokkalainen pystyy suomentamaan elokuvan tuosta vain, käyttämättä edes sanakirjaa. Tosin apuna oli se, että elokuva oli tekstitetty ruotsiksi, joten vaikeassa kohdassa hän saattoi vertailla, mitä ruotsintaja oli tehnyt.

Se nosti kunnioituksen astetta vielä hieman.

Sama kaveri kertoi muuten, että seitsemännellä luokalla hän ei törmännyt yhteenkään (0!) uuteen englanninkieliseen sanaan koko vuoden englannintunneilla.

Mitä tämä kertoo? Totta kai se kertoo siitä, että kyseinen nuoriso osaa hyvin kieltä, on kenties jopa kielellisesti lahjakas. Mutta kyllä se ainakin yhtä paljon kertoo siitä, että koulu on ihan ulalla. Tuon ikäiset ovat (eivät kaikki, mutta suuri osa) surfailleet englanninkielisessä ympäristössä kolmevuotiaasta. Ei heille tarvitse opettaa, että This is a car.

Jutun pointti: sen sijaan että märistäisiin lisätunteja, pitäisi pystyä käyttämään hyödyllisesti ne tunnit, jotka jo ovat. Ei voi eikä saa olla niin, että oppilas käy vuoden ajan pari tuntia viikossa tunneilla, eikä vastaan tule yhtään uutta asiaa.

Sellaisella koululla ei tee mitään.

 

Talomme uudisosan perustuskuoppa on kaivettu ja olemme tekemässä sokkelin raudoituksia. Siinä on mennyt koko viikonloppu (ja viime viikko ja ensi viikko) ja nyt väsyttää.

Mutta tällainen väsymys on kuitenkin mukavaa väsymystä. Tuntee olleensa hyödyllinen jollei maailmalle niin itselleen kumminkin. Raudoittaminen on sitä paitsi kohtuullisen mukavaa puuhaa ainakin vielä kun ei ole pakkasta.

Yksi asia meitä vähän on kyllä harmittanut. Tuossa Turun tien varrella on nousemassa kaksi valmistaloa, joiden tekeminen aloitettiin vähän sen jälkeen, kun me jo olimme aloittaneet. Nyt siellä on molemmat talot pystyssä, laudat seinissä, ikkunat paikallaan, katto pitämässä ulkoilman ulkoilmassa, pihat muotoiltu valmiiksi ja varmaan suanakin lämpimänä. 

Ja me olemme vielä siellä montussa.

Toisaalta: ne valmistaloihmiset luultavasti maksavat nelinkertaisen hinnan ihanuudestaan. Se vähän lohduttaa. Silti: se nopeus on ihan käsittämätöntä. Tietääkö muuten kukaan, onko niissä valmisseinissä taulutkin valmiina siinä vaiheessa kun ne nostetaan pystyyn?