Nyt kun ne potkupallokilpailut alkoivat, niin ajattelin ainakin välillä katsoa muutaman matsin. Viikonloppuna jo oli pari ihan kiinnostavaa.

On kuitenkin yksi syy, minkä takia niihin ei tällä kertaa varmaan jää  ihan täydellisesti koukkuun. Nimittäin se kirottu torvi. Hermot siinä menee, kun satatuhatta eteläafrikkalaista puhaltaa 90 minuuttia (+ lisäajan) torveen koko ajan ihan riippumatta siitä, mitä kentällä tapahtuu.

Unohtakaa ennätyksellinen hyttyskesä: se surina, mikä siellä stadionilla on, on vielä monin verroin ärsyttävämpää. Voi vain kuvitella, millaista siellä on pelata, kun ei kuule ajatuksiaan.

Mutta maassa maan tavalla. Ongelma on siinä, että meillä Turussa on totuttu siihen, että kun Tepsillä menee hyvin, istutaan hiljaa paikallaan ja kun Tepsillä menee huonosti, ollaan kotona.

Olemme menossa koko suku Hämeenlinnan Aulangolle kesällä, sieltä kun on hienoja muistoja lapsudesta.  Meitä on rapiat kaksikymmentä henkeä ja äitini soitti sinne varatakseen huoneet. Nainen puhelimen toisessa päässä kuunteli hetken tilausta ja sanoi sitten:

- Tää on nyt tosi hankala. Voisittekste tehdä tän varauksen netissä?

Haloo! Virkailija siis oikeasti käännytti kaksikymmentä maksavaa asiakasta pois. Koska. Tää. Mun. Työ. On. Hankalaa.

No, ei siinä mikään auttanut, joten äiti soitti minulle, että voisinko minä tehdä sen varauksen kun on se netti ja kaikki. Kahdessa sekunnissa kävi ilmi, ettei hotelliketjun nettisivuilla kyseistä varausta voi  tehdä, kun sattui olemaan niin suuria perheitä suurine toiveineen (kuten perhehuoneen saaminen tietystä paikasta hotellia) ettei sellaisia vaihtoehtoja edes annettu.

Niinpä soitin sinne uudestaan ja tällä kertaa siellä oli joku ystävällinen ihminen, jonka hoiti homman noin kymmenessä sekunnissa. Kaikki järjestyi ja loppu hyvin.

Episodi laittoi kuitenkin miettimään, miten on mahdollista kohdella asiakkaita noin? Kuinka firma voi pysyä pystyssä, jos asiakkaan halveksunta on tuota tasoa?

Olen varma, että Amerikassa ihminen, joka käskee asiakkaan hyppäämään jokeen tai nettiin saa potkut saman tien. Suomessa sen sijaan asiakaspalvelukulttuuri on toisenlainen: mene nettiin, jonota puhelimessa, tee itse, vie tarjottimesi, hae ruokasi. Ikään kuin asiakas olisi se työpäivän ikävä puoli joka häiritsee typerillä kysymyksillä ja toiveillaan.

Tulee mieleen tarina pikkuliikkeestä, jossa asiakaspalvelijana oli nuori myyjän irvikuva. Asiakas oli ihan kypsä saamaansa palveluun ja lopuksi sitten sanoi tytölle, että voisit edes toivottaa hyvää päivänjatkoa.

- Se lukee siin kuitis, sanoi tyttö.

PS. Luittekos lehdestä, että tietokonetyö vanhentaa ja rumentaa eniten (YLE 9.6.)?

- Tämä avaa täysin uudenlaisia mahdollisuuksia kauhuelokuvagenrelle!!!! Ajatellaan nyt vaikka sellaisia tulevia hittirainoja kuin Konttorin kammotukset (K18), Godzilla vastaan Kelmeä Kirjanpitäjä (K20), Elävien kuolleiden avokonttori (K18) sekä Reskontran harppujen kosto (K26)

 

Näin sitä alkoi ensimmäinen lomapäivä. Siis lasten lomapäivä. Kirottua.

Kesästä tulee pitkääkin pidempi, kun meillä vanhemmilla ei ole lomaa, mutta lapset pyörivät koko ajan jaloissa torpedoimassa työntekoa.

Ei siitä tosin oikein lapsiakaan voi syyttää, sillä sellaistahan se on: koko ajan joku tarvitsee jotain. Lasten ”mää voin itte tehdä, ei tartte auttaa ” on sitä, että he lupaavat ja vannovat osaavansa tehdä jonkin asian itse, minkä jälkeen heille täytyy kädestä pitäen näyttää, missä ao. tavara on ja mitä pitää tehdä, että he onnistuvat siinä, mitä he ”ihan itte” aikovatkin tehdä.

Ja sitten on tietenkin jokapäiväinen lounas. Peruskoulun merkittävin panos suomalaiseen bruttokansantuotteeseen ei suinkaan ole siinä, että koulutettaisiin lapsia, vaan siinä, että lapsille tarjotaan lämmin ruoka niin ettei vanhempien tarvitse sitä tehdä, jolloin he voivat keskittyä työhönsä.

*

No jaa, ehkä tähän taas tottuu. Alkoikin olla jo turhan luksusta, kun ensimmäisen kerran 13 vuoteen oli viime lukukauden joka päivä neljä tuntia niin, ettei kukaan ollut roikkumassa tukassa samalla kun yritti kirjoittaa.

Ja kaipa lapsetkin lomansa ovat ansainneet. Tytär ainakin, jonka todistuksessa oli kymmenen kymppiä. Naapuri epäili, että se johtuu siitä, kun tytär on niin usein ollut heidän mukanaan kesäreissuilla, mutta itse olisin taipuvaisempi uskomaan, että tyttö vain tulee isäänsä.

 

Luittekos lehdestä, että uusi nettipalvelu paljastaa vanhemmille lapsen olinpaikan (HS 3.6.)?

Palvelu perustuu luonnollisesti kännykkäpaikannukseen. Idea on varastettu Stalinilta, joka aikanaan sanoi: luottamus hyvä, kontrolli parempi.

Moinen palvelu on vastenmielinen. Me aikuiset teemme lapsista yhä selkeämmin vankeja. Ja kun Suomessa elinkautinenkin on käsittääkseni 12 vuotta niin lapsien kohdalla se on näköjään paljon pitempi.

Ylitsevuotava holhoaminen tulee vastaan joka paikassa. Leikkipuistot on pehmustettu, leikit on ohjelmoitu ja jopa yläkoulusta (!) tulee jatkuvasti minun sähköpostiini tietoa jostain seiskaluokkalaisten kokeista, vaikka minä en käsittääkseni ole enää seiskalla, eikä minun tarvitse osallistua sellaisiin kokeisiin.

Missä vaiheessa lapset muka oppivat itsenäisiksi, elleivät he saa tehdä mitään ilman että joku kyttää selän takana?

Paljon enemmän kaivattaisiin nettisovellusta, joka olisi suunnattu lapsille ja josta he voisivat katsoa, missä vanhemmat ovat olleet heidän lapsuutensa ajan, kun heitä ei ole kotona näkynyt.

 

Löysin netistä ihan sairaaaan hyvän pannupizzan ohjeen ja koska olen hyvä ihminen, haluan nyt jakaa sen kanssanne.

Lämmitä 3 dl maitoa +42 asteiseksi. Lisää joukkoon 1 tl suolaa ja 2 tl sokeria sekä 60 grammaa sulatettua voita. Myös heitä sekaan puoli pussia kuivahiivaa (ota se pussi kuitenkin ensin pois). Sekoita vielä joukkoon 6 dl vehnäjauhoja ja anna kohota liinan alla 30 minuuttia.

Sillä välin ota esim. korkeareunainen uunipelti ja voitele se. Kun taikina on kohonnut, lisää hiukka jauhoja niin että saat taikinan levitettyä pellille, reunat voivat jäädä aikas paksuiksi. Sen jälkeen laita täytteet ja anna vielä kohota vartti. Lopuksi paista noin 15 minuuttia (vähempikin voi riittää) 250 asteessa.

Ja koska tämä on Kotivinkki, annan vinkin: pizzan pohjalle laitettavasta tomaattikastikkeesta tulee mainiota, kun laittaa puolet (tai vähän alle puolet) chilikastiketta ja loput ihan tavallista ketsuppia. Juustona tietenkin mustaleimaa.

On muuten tosi hyvää.

Muistattehan kuitenkin, että pizzaa saa tehdä vain viikonloppuisin ja sitä saa syödä vain television ääressä.  Tästä syystä lähden nyt itse grillaamaan. Ruotsalaiset uudet perunat tulivat jo ja nekin ovat aika hyviä, vaikka puhuvatkin skånelaisella korostuksella!

 

Meillä on suuri nurmikko, jossa on, hmm… nurmea. Se on sellainen 60 x 60 metriä kokoinen aakee laakee. Heittelin keihästä päivänä eräänä siinä (nurmikon koko paljastaa, etten heitä ihan maailman kärjessä). Sinne se keihäs sitten jäi pystyyn keskelle nurmikkoa (tästä voi päätellä, että heitän noin 30 metriä, mutta se on pirun vaikeaa, kokeilkaa vaikka itse).

Ja mitä tapahtuu?

Nuorin juoksee suoraan päin sitä keihästä. Se on saavutus, sillä siinä nurmella ei tosiaan ole mitään muuta.

Niin hän vain kuitenkin osui täydessä vauhdissa siihen keihään varsin terävään peräpäähän. Se osui kylkeen ja siihen tuli melkoinen ruhje. Onneksi ei osunut silmiään. Tosin ei se kai olisi voinut osuakaan, kun silloin hänen olisi pitänyt katsoa siihen suuntaan mihin juoksi.

Terveyskeskusreissu siitä tuli, mutta ei siinä sen kummempaa, vähän kylkiluu murtui, mutta parantuu kuulemma itsekseen.

Parannusehdotus maailmaan: se pitäisi pehmustaa ja poistaa siitä terävät kulmat!

Jaahas, en ollut löytää tänne enää, kun tästä on tullut niin fiini. Siis näistä nettisivuista. Juhlan kunniaksi pitäisi varmaan kirjoittaa jotain älykästä.

Ei sentään. Ei onnistu, koska täällä ollaan kesälomafiiliksissä, sillä alkoi se viikko, jolloin lapsilla on luokkaretket.

Eskarilaiset viedään Röllimetsään (ei, en tiedä mikä se on, mutta olen vannottanut opettajaa takavarikoimaan lapsilta kaikki valkoiset kivet, niin että pysyvät siellä ainakin tovin).

Kolmasluokkalainen ja viidesluokkalainen  pääsevät Linnanmäelle. Tämän hetken säätilanne näyttää sen suhteen epätoivoiselta, mutta onneksi matka on vasta huomenna.

Seiskaluokkalainen oli lajitoveeineen Ruissalossa, mikä oli erikoinen ratkaisu, mutta tarkemmin ajatellen aika mukava: Ruissalohan on Suomen hienoin saari ja vaikkei siellä huvipuistoa olekaan, niin on siellä kaikenlaista muuta kivaa ja kaunista (tiesittekö muuten, että 1900-luvun alkupuolella turkulaiset suunnittelivat tekevänsä koko Ruissalosta suuren lentokentän, siis ihan oikeesti!).

Luokkaretket ovat yllättävän tärkeitä. Muistan erinomaisesti jokaisen tekemämme retken ja erityisen tarkkaan muistiin ovat piirtyneet reissut Särkänniemeen ja Linnanmäelle. Siinä oli ensimmäisiä kertoja elämässä sellaista vapauden tunnetta ettei paremmasta väliä.

Lisäksi muistan säälineeni helsinkiläisiä ja tamperelaisia, jotka joutuivat tulemaan luokkaretkellään Turkuun, jossa ei ole huvipuistoa ja jossa he joutuivat vanhaan linnaan. Se ei ihan vastaa vuoristorataa. Itse asiassa saattaa olla niin, että monien tuntema hienoinen epäluulo turkulaisuutta kohtaan juontaakin juuri näistä viidennen ta kuudennen luokan kokemuksista, kun heidät rahdattiin Käsityöläismuseoon Viikinkilaivan sijaan.

Syvät pahoittelut teille kaikille.

Nyt se on sitten todistettu, että kansalaistottelemattomuus kannattaa. Sähköyhtiö on nimittäin toivonut jo hyvän tovin, että lukisin sähkömittarin, mutta en ole sitä tehnyt, koska luen kesäisin vain dekkareita (ja on ollut vähän kiiru, niin että on jäänyt moinen).

Niinpä eilen kaarsi pihaan auto, jossa luki, että ”Fortum - mittarinlukija”.

Autosta astui nainen, joka kävi katsomassa, kuinka monen ydinvoimalan verran talven aikana olemme sähköä tuhlanneet.

Sitä minä vaan, että voisiko tästä havainnosta saada jonkinlaisen kunniamaininnan, sillä moisen otuksenhan luultiin kuolleen sukupuuttoon. Sehän on melkein niin kuin olisi nähnyt dodon takapihalla. Jos olen oikein sinnikäs, saatan vielä kesän aikana nähdä vesimittarinlukijankin. Jos sellaisen saisi vielä kuvattua, Vuoden luontokuvapalkinto olisi varma.

No, tietysti tuli vähän huono omatunto siitä mittarinlukijasta: että täytyy ihan tänne saakka vaivautua minun laiskuuteni takia. Niin hyvin meidät on opetettu itsepalveluyhteiskuntaan. Odotan mielenkiinnolla, josko lähettävät vielä laskun siitä, että joutuvat tekemään heille kuuluvia hommia.

No, tietenkin he lähettävät, mutta piilotettuna yleiskustannuksiin.

Itse asiassa omatunnon pistos olisi melkoisesti suurempi, jos tästä tehokkuuden noususta – siis siitä, että kunnon ihmiset säästävät sähköyhtiön vaivaa ja lukevat itse mittarin – olisi edes hetkellisesti seurannut hinnan halpeneminen kuluttajan pistorasian tienoilla. Niin ei kuitenkaan ole käynyt. Päinvastoin sähkönhinta nousee alati, vaikka tehokkuus sen tuottamisessa kasvaa samaa tahtia ja nopeammin.

Joku vetää siis välistä. Mutta en se minä ole, vaikka inhasti tuhlasinkin tarkastajan aikaa ja bensaa.

Anteeksi radiohiljaisuus, kesä vei mennessään...

Nyt olen kuitenkin palannut takaisin ruotuun ja vakavahenkiseksi sekä ryppyotsaiseksi yhteiskunnan tarkkailijaksi.

Aloitetaan vähän kauempaa: olen nimittäin silloin tällöin vuosien varrella tehnyt eri paikkoihin sketsejä ja kerran tein sellaisen, jossa ihminen soitti hädissään poliisille ja vitsi oli sitten siinä, että poliisi reagoi täysin väärin: ei kuunnellut lainkaan tai käänsi keskustelun johonkin omaan ongelmaansa yms. Toisinaan sieltä vastasi automaatti, joka neuvoi, mitä tehdä (paina yksi jos pakenet murhaajaa…)

Mutta niin se on, että todellisuus vetää aina paremmaksi. Luittekos lehdestä, että hätäkeskuksen päivystäjä oli tiedustellut mieheltä, joka soitti apua väkivaltaisen vaimonsa takia, että ”otat sä naiselta pataan?” Oli vielä kysellyt vaimon painoakin.

Siis eihän noin voi tehdä! Sehän on ihan sama kuin jos poliisi menisi selvittämään tappelua ja päätyisi potkaisemaan sitä, joka jo makaa maassa. (Tosin se taitaa kyllä on maan tapa.)

Tapaus oli törkeä, muttei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Tässä voisi nimittäin nyt olla mahdollisuus kustannussäästöille, joita tarvitaan alati enemmän, koska joudumme maksamaan omien lainojen lisäksi myös Kreikan velat.

Meinaan, että aika paljon säästettäisiin, jos muutettaisiin hätäkeskuksen toimintaperiaate laajemminkin tuohon suuntaan. Siis vaikka niin, että kun ukko saa sairaskohtauksen ja sitten akka soittaa ambulanssia, niin hätäkeskuksesta vain todettaisiin, mitäs elää niin epäterveellisesti, söisi enemmän salaattia. Ei me mitään läskisairaita lähetä hakemaan.

Tai palokunta ilmoittaisi, että kun on luvattu illaksi sadettakin, niin ei maksa vaivaa lähteä palopaikalle saakka, sammuu se valkea aikanaan itsestäänkin.

*

On myös todettava, että voi pieniltäkin naisilta saada pataan. Olen nimittäin juuri lukenut Millenium-trilogian, siis tämän Stieg Larssonin menestysdekkarin. Siinä toinen päähenkilö on 40-kiloinen heiveröinen nainen, joka muun muassa pistää enemmän tai vähemmän paljain käsin matalaksi kaksi Ruotsin pahamaineisinta moottoripyöräjengiläistä.

Oli muuten erinomaisen mainio kirja, suosittelen.

Kävin tekemässä juttua siitä, tuntevatko nykyeskarilaiset enää sellaisia esihistoriallisia asioita kuin lankapuhelin, kirjoituskone ja vinyylilevy. Meillä oli oikein hauskaa, kun yhdessä pohdimme mitä ne ovat ja mitä puussa asuneet esi-isämme niillä ovat mahdollisesti tehneet.

Juttu sai alkunsa siitä, kun meillä oli kolmasluokkalaisen kaveri kylässä ja hän oli jättänyt kännykkänsä kotiin ja joutui lainamaan lankapuhelintamme. Se on aika moderni, joten numerovalinta on samankaltainen kuin kännyköissä. Mutta sitten hänelle tuli tenkapoo: mistä painetaan, että puhelu yhdistyy? Ei hänelle tullut mieleenkään, että asia olisi niin yksinkertainen, että sen kun odotellaan vaan.

Jokaiselle sukupolvella on tietenkin omat sokeat kohtansa. Itse en osaisi ikimaailmassa käyttää laskutikkua, laskutikkusukupolvi ei takuulla osaisi valjastaa hevosta auran eteen ja keritä lammasta. Isoäitini vielä osaisi, ainakin teoriassa – soitin nimittäin ja kysyin, ja hän oli pikkutyttönä ollut moisissa puuhissa mukana.

Koetin sitten oikein keksimällä keksiä tällaisia eri sukupolvien historian hämäriin hukkaamia asioita ja esineitä. Niitä oli paljon, kaikenmaailman sokerisaksia ja kalkkeeripapereita. Esineitä oudompia oli kuitenkin tapakulttuuri. Tanssikielto, viinakortti ja mitä kaikkea. Suomessa on eletty sellaisessa herran nuhteessa aina 80-luvulle saakka, että sitä on vaikea jälkikäteen edes uskoa.

Toista se on nyt. Parissa vuosikymmenessä vapaudet ovat miljoonakertaistuneet ja jopa katsastusmiehistä on tullut kivoja. Kääntöpuolena sitten se, että jos ennen oli vastuuta (tai ainakin sosiaalista kontrollia) muttei vapauksia, niin nykyään on pelkkiä vapauksia, ei vastuuta.