Sain kirjeen. Enkä mitä tahansa kirjettä, vaan maan mainion kirjeen, joka oli osoitettu juuri minulle ja jonka oli allekirjoittanut luottopäällikkö Petri Matikainen Nordax-nimisestä yhtiöstä . Kiitos vain, Pete!
Kirjeen otsikko oli seuraava: ”Ei enää kalliita pienlainoja”. Otsikon jälkeen tarjottiin kalliita pienlainoja.
Ja voi pojat, kyllä meinaan olivatkin kalliita. Minkä lisäksi ne eivät olleet pienlainoja. Esimerkkilaskelmassa oli 10 000-30 000 euron lainat, jotka otettiin vuosikymmeneksi.
Meinaan vaan, että kenen mielestä 30 000 on pienlaina? Kreikkalaisten?
Ja se lainan vuosikorko oli pahimmillaan 18,9 % ja parhaimmillaankin (30 000 euron kohdalla) 13,9 %. Toooosi halpaa...
Hei ihan oikeesti: kun pankista nyt kumminkin voi halutessaan kantaa ämpärikaupalla rahaa viiden prosentin korolla, niin kuka hullu tuollaiseen tarjoukseen tarttuu? Melko epätoivoinen pitää olla. Ja jos se – epätoivoisten ihmisten hyväksikäyttö – on Nordaxin liikeidean ydin, niin hävetkää.
Nyt tällaisena viikkona, jolloin EU on juuri hoitanut talousalueensa kriisejä kieltämällä ilmapallojen puhaltamisen alle kahdeksanvuotiailta, se voisi, - kun nyt on näköjään käärinyt hihansa ja päässyt vauhtiin – tarttua seuraavaksi koronkiskontaan ja kieltää sen lailla.
Tosin täytyy muistaa, että Petrin edustama noin 20 % vuosikorko on tietysti pientä verrattuna Kreikan valtion markkinoilta saamiin 70 % korkotarjouksiin.

Hmm... itse asiassa sehän on aika halpa! Pitäisikö...
 

Yöpakkaset tulevat ja kohta kai päiväsellaisetkin. Meillä on vielä osa talonlaajennuksen uusista seinistä auki eli kylmä tulee etenkin aamuisin talon vanhalle puolellekin – pari stryrox-levyä ei siinä paljon auta.
Laitoin näin olen ensimmäisen kerran työhuoneen tulisijan päälle. Lapsetkin tulivat katsomaan, kuinka syksy saapui taloon; takkatuli on sen merkki.
Syksy sinänsä on monella tavalla harmillista aikaa, mutta tuo tulijuttu on yksi niistä mukavimmista. Mikä voisi olla kotoisampaa kuin tuijottaa tulehen ja välillä  kääntää päätään ja katsoa ikkunasta ulos ja nähdä harmaan seinämän, jota vain sade puhkoo - ja tietää, ettei tarvitse mennä sinne. 

Paitsi koululaisten täytyy, koska heillä on se koulu. Voi sääli.
Sinänsä sade tosin häiritsee myös omia toimiani suuresti, sillä en pääse laittamaan niitä seiniä kiinni, kun koko ajan myrskyää. Täytyy toivoa muutamaa aurinkoista päivää, se riittää.
Sen jälkeen talvi saa projektini näkökulmasta tulla (ei kiire ole silti).

Meillä oli viikonloppuna Turussa Kirjamessut. Itsekin olin siellä töissä, tällä kertaa haastattelijana. Juttelin Pekka Haaviston, Nopolan sisarusten (ne on kyl hauskoja!) sekä Miina Supisen, Anne Leinosen, Jarkko Tontin ja JP Koskisen kanssa. Oli oikein mielenkiintoista – ennen kaikkea oli mukava saada lukea heidän kirjansa, jota en ehkä muuten olisi tehnyt; pidin niistä.

Hassua on kuitenkin se, että minua jännittää aina paljon enemmän olla haastattelijana kuin haastateltavana. Etenkin jos on mukana enemmän porukkaa, kuten eilen, kun nuo neljä viimeistä olivat kaikki samaan aikaan lavalla. Miten pystyä vetämään homma läpi niin, että kysymykset ovat yleisön mielestä kiinnostavia? Ja että kirjailija kokee ne mielekkäiksi ja sellaisiksi että pystyy vastaamaan niihin niin, että yleisö jaksaa kuunnella? Miten ajoittaa juttu niin, että se kestää juuri sen mitä on pyydetty, ei kauempaa mutta ei toisaalta vähempääkään? Mitä sitten tehdään, jos haastateltava on tuppisuu tai huono esiintymään (sellaista ongelmaa ei onneksi ollut)?

Pohdittuani asiaa päädyin siihen, että hyvä haastattelu on sellainen, että se on minun show, jossa haastateltavat ovat tähtiä. Toisin sanoen haastattelijan täytyy pitää homma hanskassa, mutta silti hänen täytyy osata ja uskaltaa pysyä taustalla kuitenkin niin, että hän on koko ajan läsnä. Se on paljon vaikeampaa kuin olla haastateltavana - siinähän ei tarvitse kuin jutella niitä näitä. Itse asiassa ei tarvitse edes vastata kysymyksiin ellei halua. Itse teen usein niin, että sanon: "Hyvä kysymys, mutta haluaisin tähän väliin kertoa tarinan siitä, että…"

No, ensi vuonna onkin sitten taas se helpompi vuosi. Minulta tulee peräti kolme kirjaa: Rajanaapuri (aikuisille suunnattu tragikoominen tarina kahdesta varsin erilaisesta naapuruksesta, Atena), Virtasen historia (Suomen historian uusi, parempi tulkinta, Karisto) ja kolmas Vilhelmiina-kirja, Vilhelmiina ja guatemalalainen röyhyttelijä, WSOY).

On meinaan vähän pollea olo, kun nämä pitkän ajan kuluessa tehdyt jutut vihdoin päätyvät kansiin saakka! Eikä sekään ole hullumpaa, että syntyy valheellinen kuva siitä, että sitä olisi ollut ahkera (on tavallaan ollutkin, mutta on silkkaa sattumaa, että ne osuvat samalle vuodelle)!
 

Meillä kytketään juuri vesiä uuteen kylpyhuoneeseen ja vessaan, minkä seurauksena olimme eilen koko päivän ilman vettä ja vielä pitkälle tähänkin päivään. Ei siis keittiötä, vessaa eikä suihkua.

Onneksi on pihasauna ja lampi ja ulkkikin tuolla pihan perällä, että kyllä tässä mitenkuten pärjätään, vaikka vähän hankalaa onkin. Esimerkiksi yöllinen vessassa käynti on seikkailu vailla vertaa.

Tuli vaan mieleen, kun eilen uutisissa kerrottiin Libyasta, jossa vielä jostain kaupungista taistellaan, eikä siellä ole vettä, sähköä eikä ruokaa, minkä lisäksi taivaalta sataa lyijyä. Voi vain kuvitella, millaista on elää jossain kerrostalossa tuollaisissa oloissa, kun täällä päivä ilman vettä (eikä edes oikeasti ilman vettä, ainoastaan ilman kraanavettä, jota sitäkin saa naapurista jos käy hakemassa) nostaa verenpainetta.

Tällaisina hetkinä ei voi kuin iloita siitä, kuinka hyvin asiat keskimäärin ovat ja kuinka hieno keksintö on hana, josta tulee puhdasta vettä ja pistorasia, josta tulee ellei nyt puhdasta, niin sähköä kumminkin.

Heja, Pohjoismaat, heja nykyaika!
 

Hip hei! Sain talonlaajennuksemme ensimmäisen etapin valmiiksi: kylppäri, vessa ja pikkuinen välihuone kiiltelevät uutuuttaan tuolla nurkan takana. Nyt pitää enää kytkeä vesi ja sähkö, niin voimme katkaista vedet 70-luvun elintasosivestä ja purkaa sen pois. Sen jälkeen alkaa keittiön rakentaminen, sitten vielä kellari ja pari makuuhuonetta. Onneksi talvi on vielä kaukana.

Ei kun ei olekaan. Sehän on nurkan takana. Paniikki! Hälytys! Palohälytys!

Saa nähdä kuinka äijän käy. Totta puhuen luulen, että saan kuin saankin talon seinät kiinni ja räppänät paikoilleen ennen kylmiä. Mutta sen jälkeenkin on vielä melkoinen homma.

t. nimimerk ”Keväästä asti pitkää päivää, eix tää lopu ikinä?”
 

Minulla oli tietokone pitkään melko sekaisin: etenkin netin ja sähköpostin kanssa oli hankaluuksia. Toisinaan meili ei lähtenyt, vaikka kone väitti sen lähteneen. Kone jumiutunut jatkuvasti, kun kävi sellaisilla irstailla sivuilla kuten esimerkiksi Hesarin tai Yleisradion sivut. Jatkuvasti joutui käynnistelemään konetta uudestaan.

Vein sitten koneen lääkäriin.

Ensin siihen vaihdettiin kovalevy, mutta eihän se mitään auttanut (paitsi kovalevyvalmistajan osavuositulosta). Sitten korjaaja keksi missä vika: F-Securessa. Siis tämä suomalainen virustorjuntaohjelma. Kun heitti F-Securen mäkeen ja latasi ilmaisen Microsoftin vastaavan ohjelman, niin jopas alkoi kone pelittämään.

Ongelma oli ilmeisesti se, että F-Secure oli vähän liiankin hyvä. Sen suojaukset olivat niin tiukkoja, että elämisestä ei enää tullut mitään. Kävi kuten lääketieteen maailmassa: sairaus voitettiin, mutta potilas kuoli.

Kaiken kukkuraksi tämä F-Secure maksaa vuodessa jotain satasen tai jotain. Eli minä maksan, jotta heidän ohjelmansa estää minua toteuttamasta mielitekojani lukea Hesarin pääkirjoituksia. (no, onhan sellaisten mielitekojen estäminen toki ihan ymmärrettävääkin, kukaties jopa laupias teko).

Laitoin myös palautteen F-Securelle, jossa kerroin ongelmasta ja huomautin, että heidän puulaakinsa on lirissä, elleivät he nopeasti tee asialle jotain (paitsi tietenkin jos olen ongelmineni ainoa lajissaan), sillä miksi mksaa satku siitä, että asiat vaikeutuvat, kun ilmaiseksi saa ne hoitumaan?

Ja mitä teki F-Secure?

Ei mitään. Ei ainakaan vastannut meiliini. Jos olisi vastannut ja ehdottanut jonkinlaista ratkaisua, olisin saattanut vaikka jatkaa yhteistyötä (meillä on kuitenkin neljässä koneessa heidän tuotteensa). Mutta ei sitten. Ylimielisyydestä sakotetaan. Eikö Nokiasta olisi sen voinut oppia?

Viidesluokkalaisellamme on hieman hankalaa koulussa. Hän ei nimittäin tykkää siitä. Ja muun muassa sen seurauksena sitten läksytkin ovat  melkoinen kärsimysten tie. Hänen reaktionsa niihin onkin yleensä, että ”mä en osaa”.

Koska tämä osaamattomuus yleensä tapahtuu noin kolme sekuntia sen jälkeen kun hän on pitkin hampain ryhtynyt läksyjä tekemään, niin se usein pitää paikkansakin: ei kai osaa, ellei viitsi lukea ensin lukukirjan kappaletta, jossa ne vastaukset kerrotaan. Ja kun sitten ei osaa, tulee olo, että koulu on entistä mäntimpää. Negatiivinen kierre on valmis ja koska hän muutenkin on taipuvainen ajattelemaan kaikesta mahdollisimman inhorealistisesti, kierrettä on vaikea katkaista.
Huokaus.
Toisaalta sellaistahan se on elämä vielä aikuisenakin. On tietyt asiat, jotka osaa ja sitten paljon sellaisia joita ei osaa. Eikö?

Ei välttis!
Aika monet jutut nimittäin ovat sellaisia, joita vain ei ole viitsinyt kokeilla, koska on ajatellut, ettei kumminkaan osaa tai ettei minun elämääni kuulu, että teen moisia. Sitä ikään kuin sulkee itseltään monenlaista osaamista ihan huomaamattaan. 
Minulla oli kuluneella viikolla hieno  ”mähän osaan!” –kokemus.
Tuttu kaakeloitsija ei suostunutkaan tulemaan hommiin, vaan sanoi, että tulee vain näyttämään, miten se tapahtuu niin että voin itse tehdä.
Ja niin hän teki. Nyt olen kaakeloinut vessan ja kylppärin seinät, kohta menen tekemään lattiat. Jälki on suoraa ja siistiä, eikä se todellakaan ole mitään rakettitiedettä.
Ihmisen elämässä hienoja hetkiä ovat nämä: kun oppii jotain uutta ja ennen kaikkea kun huomaa, että edelleen uskaltaa oppia!
 

No jo on aikoihin eletty! Olen työskennellyt niin kiivaasti, etten ole käynyt lasten koululla vielä tänä syksynä, mutta nyt ajoin siitä ohi.

Arvatkaas mitä?

Juu, siellä oli koulun pihan ympärillä hevosten laidun. Kolme heppaa oli välituntilaisia ilahduttamassa ihan siinä pallokentän vieressä. En tiedä kenen on, ei tietenkään sinänsä liity kouluun millään, mutta joka tapauksessa hiukan tuli sellainen olo, että asuu Melukylässä.

Semminkin kun helsinkiläisserkkuni kertoi joku vuosi sitten, että hänenkin lastensa koulussa on saatavilla hepoa, mutta en ole varma, puhuimmeko samasta asiasta.

Liedossa (paikkakunta, jossa asun) vietettiin jonkinlaista Lieto-viikkoa, jona aikana oli kaikenlaista pientä tapahtumaa, kuten kissan- ja koirien ristiäisiä sekä vastaavia ihan kivojakin juttuja.
Sitten tänne oli perustettu Hyde Park. Siis esikuvansa mukaan paikka, jossa sai mennä pitämään lyhyitä puheita asiasta kuin asiasta. Tarvittiin esipuhujia, joten muun muassa minua pyydettiin. Piti puhua kulttuurista.
Niinpä päätin puhua työkulttuurista. Suomessa nimittäin puhutaan aivan liikaa kulttuurista ja aivan liian vähän työkulttuurista.Asia on niin tärkeä, että haluan jakaa ajatukseni kyseisestä asiata myös ulkolietolaisten kanssa.

Kröhöm:

Kyllä minä niin mieleni pahoitin (jutun alku on lainattu,kiitos Tuomas Kyrö), kun tänne pyydettiin puhumaan kulttuurista. Siinä on kaksi asiaa, jotka kumpikaan eivät edistä maailmaa millään lailla, ei puhuminen eikä kulttuuri.
Paitsi työkulttuuri edistää. Se onkin ainoa kulttuuri, josta on jotain hyötyä.
Vaan millaista nykyään on tämä elämä? Kyllä on työkulttuuri kadoksissa, kun puhutaan vain kulttuurista ja kulttuuripääkaupungista ja joka päivä pitäisi olla kaikenlaista rientoa, vaikka ei kyllä pitäisi.

*

Kun menee keskellä päivää ruokakauppaa, se on aina täynnä ihmisiä. Eikä pelkästään vanhuksia, vaan ihan kaikenikäisiä. Onko siis niin, että kaikki tekevät nykyään ilta- tai etätöitä, ja pystyvät siksi käymään kaupassa normaaliin työaikaan? Vai eivätkö ihmiset käy työssä? Miksi eivät?
Ja mistä minä tiedän, että asia on näin? Koska olen itse siellä kaupassa aina keskellä työpäivää, mutta ei puhuta siitä nyt, syyllistetään mieluummin muita.

Maristaan siitä, että pitäisi päästä eläkkeelle kuusikymppisenä. Eikä pitäisi, vaan seitsemänkymppisenä.

Suomesta on tullut maa, jossa yhä harvempi tekee yhtään mitään ja nekin, jotka ovat työssä työskentelevät aloilla, jotka eivät lisää kansantuotetta juuri lainkaan. Hallinnossa, kulttuurialoilla, sosiologian laitoksella, kirjailijoina, toimittajina ja niin edelleen. Tämä kaikki rahoitetaan ottamalla lainaa.

Työttömyysaste oli kesäkuussa 8,4 prosenttia eli ilman työtä oli 237 000 ihmistä. Jos jokaiselle maksetaan päivässä 50 euroa, joka on keskimääräinen ansiosidonnainen päiväraha, se tekee päivässä noin 12 miljoonaa ja kuussa 240 miljoonaa. Vuodessa se tekee 2,8 miljardia.

Samaan aikaan rakennusurakat menevät ulkomaalaisille, hillasadon poimivat thaimaalaiset, siivousala kärsii työvoimapulasta, hoitajia ei ole tarpeeksi.

Ei kuulkaa, ei sellainen peli vetele.

*

Ehdotan seuraavaa: yhtään liikuntapaikkaa, ainuttakaan uimahallia tai vastaavaa ei rakenneta. Kulttuurille ei anneta pennin hyrrää, ellei lääkäri määrää. Jokainen kunnallinen ja valtiollinen palvelu katsotaan suurennuslasin kanssa, että onko se elintärkeä ja jos on, katsotaan seuraavaksi, miten ja kuka sen voisi hoitaa halvemmalla. Kun näin on lopulta päästy siihen, että tullaan toimeen omillaan ja pystytään maksamaan vanhat velat pois, voidaan maltillisesti harkita josko pururadalle voitaisiin viedä kuorma käytettyä purua ja josko voitaisiin järjestää kulttuuririento, hyvin pieni sellainen. Mielellään kansanmusiikkia.

Jos joku sitten haluaa liikkua ja urheilla, niin senkun liikkuu ja urheilee. Ulkona on paljon teitä joita pitkin voi juosta ja palloakin voi potkia siinä lönkytellessään. Kenttiäkin sitä varten on kyllä yllin kyllin. Talvella voi hiihtää. Jos haluaa nauttia kulttuurista, niin siitä vaan: kirjasto on täynnä kirjoja, tuskin niitä kukaan kaikki on lukenut, niin ettei sillä väliä ole, jos ei ihan uusia olisikaan. Aloittaa vaikka 1900-luvun klassikoista, kyllä siihenkin muutama vuosi menee. Tai jos haluaa nähdä teatteria, niin menee teatteriin tai perustaa sellaisen itse.

Sanalla sanoen, kun tässä nyt on vuoden verran eletty viereisen kaupungin (Turun) kulttuuripääkaupunkihumussa, johon on kaadettu miljoonia ja taas miljoonia euroja rahaa, niin seuraavaksi voitaisiin viettää työkulttuuripääkaupunkivuotta. Sen aikana tehtäisiin ihan pirusti työtä. Keksittäisiin uusia yrityksiä, tehtäisiin pitkiä päiviä ja viikonloppuisinkin paiskittaisiin hommia niin ettei pääsisi ihan unohtumaan, että elämä on muutakin kuin sirkusta, valoshow’ta ja spektaakkeleita.

*

Kyllä olisi hyvä vuosi se sellainen!
 

Kaksi nuorimmaista ovat syntyneet samoihin aikoihin tässä elokuun puolivälin paikkeilla, joten aina juuri ennen koulujen alkua meillä on kauhea juhlakimara. Ensin tulevat sukulaiset kylään, sitten vielä molemmilla on kaverisynttärit.

Kun järjestää kolmena päivänä peräjälkeen synttärit, tietää tehneensä kansainvälisen  urotyön: ensinnäkin kyseessä on lähes epäinhimillinen ponnistus tarjoiluiden valmistamisen suhteen, mutta ennen kaikkea tietää kulutuksellaan laittaneensa Euroopan talouden rattaat hyvään liikkeeseen.

Loppu onkin sitten teidän harteillanne, me olemme nyt tehneet osamme.
*
Silti, kun muutaman vuoden päästä lastenkutsuja ei enää ole, käyköhän niin, että alkaa muistella niitä lämmöllä tai jopa haikailla niiden perään?
Ei sitä koskaan tiedä, ihminen on sellainen, että venyy monenlaisiin saavutuksiin.

Tosinsen varalta, että niin kävisi, olen nyt tallettanut sydämeeni muiston eilisestä, jolloin kokosin pari tuntia muovista jalkapallomaalia lasten synttäripeliä varten. Se ohjeet olivat niin huonot, että luultavasti joku tokaluokkalainen oli tehnyt ne. Kaksi tuntia yhden maalin kokoamista - Ikeakin on helpmpi!!

Ohjeissa mm. neuvottiin ”pujottamaan verkko paikalleen”.

Jep jep. Epäilemättä verkko pitää pujottaapaikalleen, mutta kyllä siinä auttaisi, jos neuvottaisiin, miten se tapahtuu.

No ei neuvottu. Lopulta keksin, eikä se todellakaan ollut helppo rasti. Sen sai paikalleen vainyhdellä, hyvin monimutkaisella tavalla, joka uhmasi kaikkia fysiikan lakeja, myös kvanttifysiikan.

Niin että tuskin noita hetkiä ihan kauheasti tulee kaipaamaan…