Joka vuosi minulle soittaa aika moni – vähintään kolme – järjestöä, jotka haluavat minun antavan heille rahaa, jotta he voivat ostaa Tyksiin leluja syöpää sairastaville lapsille.
On tietysti vaikea kieltäytyä sellaisesta, koska sehän tarkoittaisi, että minä en välitä syöpää sairastavista lapsista ja hei: millainen ihminen ei välitä syöpää sairastavista lapsista? Paha ja kylmä, sellainen jonka sydän ei värähdä nähdessään kuvia, joissa on kaljuja kärsiviä lapsia ja kuullessaan puhelinmyyjän sydäntäriipivän kertomuksen siitä ilosta, minkä lelu lapselle tuo.
Niin kuin varmaan tuokin.
Mutta sitten se, mikä minua kummastuttaa: onko muka oikeasti niin, että kaikki Suomen syöpää sairastavat lapset ovat niin kurjista ja köyhistä oloista, etteivät heidän vanhempansa, tuttavansa, kumminsa, koulukaverinsa ja sukulaisensa osta siinä kauheassa elämäntilanteessa olevalle lapselle leluja? Ja – voisin kuvitella – ihan mitä tahansa se lapsi keksii toivoa?

Vähän luulen, että ovat aika harvassa ne syöpää sairastavat lapset, joiden murhe sairautensa lisäksi on lelujen ja sympatian puuttuminen.
Ja kuinka pirun paljon niitä leluja tarvitaan? Voiko todella olla niin, että tarvitaan useita organisaatioita käymään läpi kaikkia alueen yrityksiä, jotta lapsille saadaan virikkeitä? Jos on, yhteiskunnassamme ja perheissä ovat asiat paljon pahemmalla tolalla kuin olisi voinut kuvitella.
Jos taas on niin, että syöpää sairastavia lapsia käytetään ikään kuin rahankeräyksen keppihevosina, koska he ovat ehkä se kaikkein eniten sympatiaa herättävä ryhmä, niin se on huolestuttavaa.
Ja mainittakoon, että olen tänä vuonna antanut viisikymppiä, mutta en leluihin, vaan syöpätutkimukseen. Sairaalaklovneille voisin harkita lahjoitusta myös.

Sitä vaan, että kävin äsken haastattelemassa yhtä opea lehteen ja ryhdyin purkamaan muistiinpanojani heti kun pääsin kotiin. Tehtävä osoittautui haasteelliseksi. MInulla ei ole suurtakaan käsitystä mitä olen mahtanut kirjoittaa.

Taustaksi kerrottakoon, että kun siirryin toisella luokalla Lietoon uuteen kouluun, opettaja pyörtyi nähdessään käsialani, eikä käsittääkseni ole herännyt vieläkään. Ja tämä tapahtui siis 1978.

Niin että voisiko joku pliis ryhtyä sihteerikseni ja kirjoittaa puhtaaksi tämän oheisen tekstinpätkän. Ja jos se onnistuu, niin täällä olisi kahdeksan vastaavaa lisää.

Vai pitäisikö suosiolla soittaa Juhani Suomelle?

Kun aamulla herää, jo puoli seitsemän aikaan alkaa olla valoa. Sama juttu illalla: vasta kuuden jälkeen alkaa hämärä. Vaikka on ollut kovin pilvistä ja harmaata, valo on kuitenkin jo pehmeää, kokonaista. Ja tuoksuu keväältä - en tiedä miten se on mahdollista mutta niin on. Äänetkin ovat keväisiä. Linnut puhuvat jo, sanottavasta en ole ihan varma, mutta varmaan se liittyy lisääntyvän valon vuodenaikaan tai sitten niiden eineen seasta on löytynyt hevosenlihaa.

Vuosi vuodelta tämä on minulle yhä tärkeämpi hetki: kun talvi alkaa väistyä ja tietää, että kohta, ihan pian lumet alkavat sulaa, maa tulee näkyviin ja löydän kaikki lasten kadottamat lumilapioni sekä miljoonat pulkat, jotka tuolla jossain hankien sisällä jo kesää niin odottavat.

Lapsena luulin, että kesä on parasta aikaa, nyt tiedän, että parasta aikaa on kevät. Vielä pohdin sitä, kumpi on parempi, maalis- vai huhtikuu. Huhtikuu on sikäli tylsä, että se on varma kevätkuukausi. Maaliskuu sen sijaan on hieman uhkapeliä: se voi tuo kevään tai takatalven, mutta jos se tuo edellisen, se on ikään kuin yhden kuukauden kevätbonus, vähän niin kuin vuodenaikalottovoitto, jonka kernaasti voi jakaa kaikkien kanssa.

Toisin kuin tämän lauantain seitemän oikein (en uskalla edes tarkastaa olenko voittanut 350 000 euroa, koska se tarkoittaisi, että olen hävinnyt miljoonan).
 

Myönnän, että tämä on kiusallista kaikille, mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän pidän Veli Sikiöstä. Erityisesti eilinen musiikkiesitys oli mitä mainioin, kun taas niiden kahden muun jutut perustuivat siihen, että sinne tuotiin ylimääräisiä tylsiä tyyppejä lavalle. Ei oikein toiminut. Kuten ei toiminut myöskään Aliaksen pelaaminen suorassa lähetyksessä.
Mutta Iinan (hän on hyvä ystäväni, siksi ihan vaan etunimellä puhuttelen) laulama kansanedustaja Mauri Pekkarisella on raollaan oleva perna oli mainio.
Kuitenkaan ei ole Yle Leaksin ja Pirjon (hänkin on erittäin läheinen ystäväni, jolle on aina lämmin paikka sydämessäni, joten käytän vain etunimeä) voittanutta.

Näin velvollisuuteni tv-kriitikkona on nyt täytetty, joten voin olla taas loppuviikon katsomatta televisiota ja keskittyä hiihtolomaan. Ajattelin jopa etsiä monot jostain ja mikäli kelit jatkuvat hyvinä, myös sukset. Kukaties sen jälkeen käyn hiihtämässäkin, sillä Lapin hangilla saa kuulemma kaikenlaisia hyviä ideoita, jotka liittyvät eläkeiän nostamiseen sekä työreformiin.

Tosin täällä ei ole Lapin hankia, mutta kai Saukonojan laduillakin voi tulla mieleen jotain vähän maltillisempia ideoita. Työreformin sijaan vaikka Vyöreformi: uudistus joka määrää laittamaan vöihin enemmän reikiä molempiin suuntiin, jotta elämästä tulee joustavampaa.
Tai Yöreformi: järjestely, jonka tarkoituksena on antaa Olli Lindholmille bändistä potkut.

Ei muuta ku monot jalkaan ja menoks!
 

Minua on viime aikoina kutsuttu puhumaan monenlaisiin paikkoihin. Yleensä toimeksianto on jotain sentapaista kuin ”kato ku sul on niin kivoi juttuja siellä lehdessä, nii juttele niit samoi”:

On tietenkin kiva, jos minulla on kivoja juttuja lehdessä, kiitos siitä.

Mutta sitten alkavat ongelmat. Mitä he siis haluavat kuulla? Minun työpäivästäni? Siitä kuinka tapetoin yläkerran seinää? Siitä kuinka katselin miten maali kuivuu? Kuinka keitin spaghettia?

Vaikea uskoa, että ketään sellainen kiinnostaisi. Anteeksi, kinostaisi, kuten nuoriso sanoo (Ei kinosta, huutaa kuudesluokkalainen kaikkeen sellaiseen missä vaaditaan häneltä jonkinlaista panosta joko maailman tai hänen maailmansa ylläpitämiseen).

Kaiken kukkuraksi aika usein pyydetään, että puhu vaikka joku 45 minuuttia.

Haloo! Minulla on ollut vaimolle 20 vuoden avioliiton aikana järkevää sanottavaa ehkä kahden tunnin ajaksi ja siitäkin voisi osan tiivistää.

Näin ollen ilmeisesti ei toivota, että se 45 minuuttia olisi jotenkin painavaa asiaa, vaan jonkinmoista höpötystä. Mutta kun en minä osaa höpöttää paitsi juovuspäissäni.

Sen sijaan voisin ehkä mennä lavalle 45 minuutiksi olemaan hiljaa. Oltaisiin kaikki ihan hiljaa, minä edessä ja ihmiset penkeissään. Siinä ehtisi miettiä kaikenlaista. Harvan päivään varmaan mahtuu liki tunnin hiljaisuutta, jona aikana miettiä itseään, perhettään, työtään, toimiaan, iltaruokaa, harrastuksia – mitä nyt sitten haluaakin miettiä.

Se olisi time well spent.

Vertailun vuoksi: tämän jutun lukemiseen menee noin puoli minuuttia. Tarvitaan siis 80 tällaista jotta saadaan täytettyä 45 minuutin puhetilaisuus. Kenellä voi muka ikimaailmassa olla niin paljon asiaa? (Paitsi Karpolla). SItä paitsi ne jotka osaavat matematiikkaa tarvitsevat 90 tällaista kirjoitusta.

PS. Kaiken kukkuraksi yleensä suostun menemään.
 

Sain päätöksen Antony Beevorin kirjan ”Toinen maailmansota”. Siinä oli noin 30 miljoonaa sivua ja se oli yhtenä niteenä, minkä seurauksena ranteeni kipeytyivät kun luin sitä makuullani ja kirjaa piti pitää ylhäällä. Tästä päättelin, etten olisi pärjännyt toisessa maailmansodassa.

Mutta kirja oli hyvä. Siellä oli myös muutamia huvittavia kohtia.

Kun Saksa valloitti Ranskan hieman alle puolessa tunnissa vuonna –39, monet ranskalaiset odottivat jo valmiina antautumaan, mutta saksalaisilla oli niin kiire Pariisiin, että pyysivät vain ranskalaisia heittämään kiväärit veks ja odottamaan jälkijoukkoja, jotka sitten vangitsisivat heidät. Tämä oli asia, joka sapetti de Gaullea oikein erityisesti – paljon suurempaa nöyryytystä hän ei saattanut keksiä.

Leningradin piirityksen aikaan kaikilla oli kova nälkä, joten ennen kuin siirryttiin kannibalismiin, syötiin varikset, pulut, kissat ja koirat. Siinä sivussa menivät sitten parempiin suihin myös Pavlovin kuuluisat koirat.

Rommel oli kovaa vauhtia tulossa kohti Egyptiä ja brittiläisiä. Nämä olivat kovasti huolissaan asiasta, mutta muistivat paikallisen Shepheard-hotellin ja sen pöyristyttävän hitaan palvelun. Niinpä he toivovat, että Rommel asettuisi sinne. ”Se kyllä viivyttää häntä!”

Rooseveltistä kirjoittajalla ei ollut kovin korkeaa kuvaa: ”Stalin meni tapaamaan Rooseveltiä pukeutuneena marsalkan univormuunsa, jonka housunlahkeet oli tungettu näennäisesti pituutta lisääviin kaukasialaisiin saappaisiin. Valtiomiehet ryhtyivät lumoamaan toisiaan rennolla mutkattomuudella, joka petti vain Rooseveltiä.”

Rautaesirippu oli alkujaan Goebbelsin keksimä termi.

Ja sitten se yksi sodan hirveys: kun kirjan lopussa liittoutuneet lähestyvät Saksaa, kerrotaan, kuinka puolin ja toisin teloitettiin summamutikassa jopa satakin ihmistä kerralla. Vaan lukijalle se ei tuntunut siinä turtumuksen vaiheessa enää missään. Kuka välittää sadasta vainajasta, kun aikaisemmin uhreista on puhuttu tyyliin ”marssilla kuoli 50 000-100 000 sotavankia”?
Niin se lukeminen raaistaa.
 

Näin unta. Koska tunnen vastuuni valtion virallisena unienselittäjänä, kerron sen tässä täten nyt,

Istuimme koko perhe lentokoneessa matkalla johonkin. Kiitotie ei kuitenkaan riittänyt nousuun, sillä se oli pikkutie Liedon Loukinaisissa, se sama joka vie vanhalle koululle ja joka on 50 metriä pitkä. Niinpä jouduimme jarruttamaan ennen kuin tulimme autoristeykseen. Tämän seurauksena kone ajoi ojaan ja matkustajat poistettiin koneesta. Seuraava kone lähtisi puolen tunnin päästä.

Juuri sopivasti aikaa siis ehtiä käymään kotona.

Kotona aikaa turhaantui kovasti, kun minulla oli untuvatakki mukana, vaikka matkakohteessa oli lämmin. Piti vaihtaa takki, mutta uudesta oli vetoketju rikki.

Lopulta jätin takin kokonaan ottamatta kun alkoi tulla kiire. Kävelimme lentokenttää kohti kun muistin, että kaikki matkatavaramme ovat vielä hotellilla. Otimme pakettiauton ja lähdimme Sheratoniin, paitsi että matkanteko oli hidasta, koska auto piti saada käännettyä ja joka helkutin puolella juoksi lapsia eikä niiden päälle saanut jostain käsittämättömästä syystä ajaa.

Lopulta pääsimme hotellille, mutta sitten olikin jo nälkä ja piti tilata ruokaa, vaikka – ja haluan painottaa tätä – meillä oli melkoinen kiire. Juoksin maksamaan tiskille, mutta minua laskutettiin väärin. En ollut syönyt lampaanrintaa, mikä ruokalaji muutenkin asetti kyseenalaiseksi koko ravintolan tason. Lopulta tarjoilija arpoi oikean summan: sata euroa, voitteko kuvitella! Sata euroa lasillisesta maitoa ja pihvistä. (Herää myös kysymys, miksei kukaan muu perheestä syönyt mitään, mutta hyvä niin, noilla hinnoilla)

Kohti lentokenttää siis.

Paitsi että. Vielä piti käydä vielä kaupassa. No hitto. Mutta minkäs teet: kun on pakko niin on pakko. Kassalla vaikeuksia aiheutti se, että ostin tupakkaa, vaikka en edes polta. Tai ei se tupakka sinänsä, mutta kun se piti maksaa sirukorttityyppisesti näpyttelemällä numerokoodi askin kylkeen. Valitettavasti ne numerot olivat niin pieniä, ettei minun nakkisormillani siitä tullut mitään.

Ja se polttavin kysymys: ehdimmekö?

En tiedä. Herätyskello jätti minut arvailemaan. On mahdollista, että juuri nyt olen matkalla jonnekin etelän lämpöön. Mutta sen kyllä sanon, että lapsiperheessä ei tuo lähteminen ole kovin helppoa, vaikka olisivat vähän vanhempiakin.
 

Pikkuveli oli eilen käymässä kahden pikkuisensa kanssa, toinen taitaa olla kaksi ja toinen ehkä neljä tai jotain. Minun piti auttaa heitä ajamalla auto vanhempieni luo. Kun h-hetki tuli ja pikkuveli sanoi, että lähdetään, heitin takin niskaan ja astuin ulos. Hetken siellä ihmettelin yksikseni, kunnes muistin, ettei se lähteminen koko ihmiskunnalle ihan niin helppoa olekaan.

Palasin sisään katsomaan, kuinka vasta oli päästy siihen vaiheeseen, että yritettiin saada lapsia kiinni. Sen jälkeen oli vuorossa vaatteiden etsiminen ja vasta sen jälkeen niiden pukeminen ja riisuminen - koska pitää käydä vessassa - ja uudelleenpukeminen. Olisin tietenkin voinut auttaa, mutta tein sen sijaan tieteellisen kokeen ja istuin tietokoneen ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan romaania. Tarkoituksena oli selvittää, kumpi on hitaampaa: romaanin kirjoittaminen vai kahden pikkulapsen kanssa uloslähteminen.

Kyllä se kirjoittaminen oli hitaampaa, mutta ero ei ollut suuri.

Tarinalla ei ole opetusta, mutta sen se kertoo, kuinka nopeasti sitä unohtaa sellaiset elämän ikävät realiteetit, jotka eivät enää koske itseä. Meillä nykyään lähtemistä hidastaa enintään se, että varhaisnuorison on pakko peilata itsensä kuntoon ennen kuin voivat astua ulos ovesta.
 

Tääl Turun puales on viime viikot oltu vähkä huolissaan paikallisesta telakasta ja vaadittu valtiota apuun sen pelastamiseksi. Jotenkin sympatiat tietenkin ovat vaatimusten puolella, kun ne ovat olleet niin kauhian hienoja ja suuria ne risteilijät joita täällä on tehty. Rahaakin ovat alueelle tuoneet – ja ennen kaikkea uskoa, luottamusta ja keijupölyä arkeen.

Näkökantoja on puolesta ja vastaan: vastustajien mielestä konkurssikypsät alat sietävätkin kuolla pois. Kannattajien mielestä työt on vaan turvattava ja sillä sipuli.

*

Entä jos asiaa ajattelisi toisesta näkökulmasta. Kun Nokialla on nyt mennyt päin seinää jo useamman vuoden ajan, niin pitäisikö valtion ryhtyä tukemaan sitä ja kenties ostaa siitä kelpo siivu ja ryhtyä valmistamaan kännyköitä?

Ei tietenkään pitäisi. Ei niin hullua ihmistä ole SKP:n toimitilojen ulkopuolella syntynytkään, että moista ehdottaisi. Jos kännykät eivät myy niin kurja juttu, mutta tehkää parempia kännyköitä niin ehkä niitä sitten joku ostaa.

Miksi telakkateollisuus olisi eri asia?
 

Talven kylmin yö oli ja meni ja aamulla herätessään kylmän myös aisti. Nykyään talo pitää jo kohtuullisesti lämpöä, mutta kyllä sen silti tuntee, jos ulkona on miinus 27 astetta. Toki jos oikein ollaan realisteja, niin ei kai se mikään ihmekään ole.
Lämpimänä tässä on kuitenkin pysynyt, kun on aamun ensin sytyttänyt ja sitten ylläpitänyt tulta ja käynyt jo hakemassa polttopuutäydennyksiäkin. Meillä on neljä tulipesää ja kun niitä kaikkia lämmittää se käy melkein työstä.

Tosin minä pidän siitä työstä. Tulta on kiva katsoa ja tulen sekä takkakivien lämpö on jotenkin poikkeuksellisen rauhoittavaa lämpöä. Siinä on sellaista ”minä poikapa se hallitsenkin luontoa” –tyyppistä fiilistä, toisin kuin esimerkiksi ilmalämpöpumpuissa, joissa on enempi sellaista ”luonto se hyydytti tuonkin paskan tuosta pörisemästä” –tyyppistä fiilistä.

Myöskään sähkölämmityksessä ei ole oman elämän hallinnan tuntua lainkaan samalla lailla.

*

Ensi kesänä saamme vihdoin keittiöön normihellan lisäksi myös puuhellan, minkä jälkeen sanon kokonaan sopimukseni irti järjestäytyneen induktioliesiyhteiskunnan kanssa, ryhdyn käyttämään päreitä valaistukseen, pukeudun tuohivirsuihin ja syön puulusikalla itse kasvattamani puuron lautaselta.

Kesää odotellessa on vielä selvitettävä, miten puuroa kasvatetaan.