Sekä minulla että Nelson Mandelalla on tänään synttärit. Sama päivä ei ole sattumaa, sillä meillä on ollut hyvin samanlainen elämä.

Mandela syntyi eteläafrikkalaiseen savimajaan 1918, itse taas kävin syntymässä Helsingissä ja sielläkin oli vuonna 1970 ankeaa etenkin tällaiselle perusturkulaiselle, joka ei osannut paikallista murretta. Onneksi jo kahden viikon jälkeen muutimme takaisin Turkuun.

Mandelan perhekin muutti, sillä se oli menettänyt koko omaisuutensa niskoiteltuaan tuomarille. Minä taas niskoittelin kätilöille ja muulle hoitohenkilökunnalla ja paruin.

Kuudentoista vanhana Mandela ympärileikattiin ja hän meni sisäoppilaitokseen. Itse taas sain kerran puukosta haavan sormeeni ja siitä lähti pala nahkaa. Loukinaisten ala-aste oli hyvin lähellä sisäoppilaitosta, sillä siellä oli kerran viikossa yksi kuuden tunnin päivä.

Mandelaa ja muita mustia sorrettiin koko ajan, eikä meillä turkulaisillakaan helppoa ollut, pilkkaa saimme kuulla tamperelaisten ja helsinkiläisten suusta. 1944 Mandela sorrosta suivaantuneena liittyi ANC:hen. Itsekin aktivoiduin ja liityin Hassisen Koneen fan-clubiiin.

Vuonna 1956 Mandela joutui ensimmäisen kerran vankilaan. Itse muistan elävästi, kuinka kerran jäin lukkojen taakse pienenä, kun en osannut avata vessan ovea.

Seuraavana vuosikymmenenä ANC aktivoitui ja ryhtyi käyttämään kovia otteita. Itsekin muistan kurmuuttaneeni pikkuveljiä niin kuin vain ilkeä isoveli voi.

Vuosina 1964-1982 Mandela istui Robben Islandilla vankilassa. Melkein yhtä kauhealta kuulostaa kuin oma tuomioni yliopistolla, jossa jouduin istumaan kantasuomen luennoilla.

Mandela istui vielä muutaman vuoden, kunnes 1989 hänet vapautettiin, voittajana, niin kai voi sanoa. Itsekin olen useasti voittanut pieniä summia lotossa.

1994 Mandelasta tehtiin presidentti ja se tuntui varmaan vähän samalta kuin minusta, kun olin ainejärjestömme puheenjohtajana ja käytössäni oli lähes äärettömästi valtaa.

Oikeastaan meidän kahden elämä eroaa vain kahdella pienellä tavalla: Mandela sai rauhanpalkinnon vuonna 1993, kun taas minulta jäi hymypoikapatsaskin saamatta.

Ja sitten on vielä se pikkujuttu, että oikeasti Mandela on syntynyt 18.7. ja minä 19.7.; hän on siis hiukan vanhempi.

 

Olen jotenkin äidinmaidosta imenyt asenteen, että jos jollain ei ole väliä, niin autoilla ei ole väliä. Auto on kulkuväline ja siinä se. On ihan sama minkä näköinen se on ja kaikkein hulluinta on laittaa siihen suuria summia rahaa, sillä vielä nopeammin rahansa saa menemään ainoastaan lapioimalla setelinsä ojaan (siinäkin tapauksessa, lapioijasta riippuen, saattaa olla että auto menettää arvonsa ennen kuin saa kaikki rahat ojan pohjalle.

Tästä voinee päätellä, että minun autoni ei ole mikään varsinainen James Bond –harvinaisuus.

Ei. Autoni on vanha ja ruosteinen Ford Transit, jolla vaimo ei kehtaa ajaa. Nyt kuitenkin tapahtui niin, että tulevan oopperamme (olen tehnyt sen libreton, oopperan nimi on Putkiremonttiooppera; www.putkiremonttiooppera.fi, tämä oli mainos!) mainostarrat tulivat ja niitä pitäisi sitten jaella kaikkiin maailman autoihin.

Ongelmaksi muodostui, että autonromussani mikä tahansa, paitsi ehkä ruostumista mainostava mainos, muuttuu omaksi irvikuvakseen eli antimainokseksi.

Siksi tein jotain aivan käsittämätöntä: hioin pahimmat ruosteet pois, suttasin ruosteenestomaalilla ja maalasin vielä päälle valkoisen kerroksen. Ja voila: autosta tuli ainakin pieneksi hetkeksi siisti! Samalla ymmärsin aivan pikkuisen niitä ihmisiä, joille on henki ja elämä puunata autoa.

Ehkä puunaaminen ei olekaan sairaus?

Ehkä. Tutkimukseni jatkuvat: huomenna ajattelin siivota auton sisältä ja jos sekin saa aikaiseksi myönteisiä vibraatioita, harkitsen uuden auton ostamista heti kun tulen miljonääriksi.

 

Talossamme on kaksi ilmalämpöpumppua, eikä niiden kanssa eläminen ole aina ollut ihan täydellistä, mutta nyt annan anteeksi niiden kaikki talviset pahat teot.

Kun ulkona auringossa on vähän päälle 40 astetta, niin talon yläkerrassakin on lähemmäs 30 astetta. Sen sijaan alhaalla, jossa ne ilmalämpöpumput vaikuttavat, on miellyttävät 18 astetta. Koko perhe onkin muuttanut alakertaan nukkumaan. Yöt ovat nimittäin pahimpia, päivällä sentään voi käydä uimassa tai suihkussa viilentämässä itseään, mutta yöllä on vain kärsittävä.

Tai siis ei ole, kun on se kylmennyskone.

Sen sijaan pihatöiden tekemisestä ei tule mitään. Viidessä minuutissa on hiestä märkä ja paarmojen määrä on sen verran infernaalinen, että sääliksi käy lähitilojen hevosia.

Siksi olenkin päätynyt siihen, että hellekauden ollessa kuumimmillaan, istun suosiolla koneen ääressä tekemässä töitä. Vasta kun helle hellittää, menen ulos nauttimaan kesästä.

Vapaus: katsoa ikkunasta, kuinka ruoho palaa itsekseen keltaiseksi auringonpaahteessa, eikä sitä tarvitse leikata pitkään aikaan.

 

Kaksivuotias pikkulapsi löytyi terveenä oltuaan kadoksissa miltei vuorokauden.

Sellaisen uutisen kun lukee, tulee melkein tippa silmään. Sen lähemmäs kuolleista heräämistä ei nimittäin oikein pääse.

Sitä voi niin helpolla kuvitella sen tuskan ja hädän määrän, jossa vanhemmat ovat sen vuorokauden eläneet. Toisaalta mieli kuiskii, että lapsi on hukkunut. Että vedestä kannattaisi hakea. Toisaalta pieni ääni  jossain taustalla hokee, että jos kumminkin… Että jos kaikki onkin pahaa unta vain.

Ja sitten käy niin epätodennäköisesti, että juuri niin on. Pahaa unta vain. Kaikki on hyvin, tässä lapsenne takaisin, olkaa hyvä!

Sitä on varmaan vaikea ymmärtää... siis että saa uuden mahdollisuuden. Että elämä ei mennytkään viemäristä alas, vaan kaikki jatkuu ihan niin kuin ennenkin (paitsi, että lapsi laitetaan liekaan, ettei katoa toista kertaa).

Toimittajan on myönnettävä: joskus pysähdyttävimpiä ovat hyvät uutiset.

 

Terveisiä Korkeasaaresta. Tavoitteenamme oli jättää lapset sinne apinalinnaan (ei kukaan olisi huomannut eroa), mutta hanke tyssäsi, kun kuopus oli vielä vitsikkäämpi ja yritti jättää minut aasi-aitaukseen.

Koko reissu oli seuraavanlainen: ajoimme maanantai-aamuna Helsinkiin, kävimme kirjoittautumassa hotelliin (Torni-hotelli, olemme käyneet nyt siellä kaksi kertaa ja molemmilla kerroilla huoneet ovat yllättäneet positiivisesti) ja lähdimme raitiovaunulla kohti satamaa. Raitiovaunuajelu oli matkan kohokohta.

Sen jälkeen hyppäsimme laivaan ja kävimme Tallinnassa. Illaksi tulimme Helsinkiin, jossa siis yövyimme. Seuraavan päivän sitten vietimme Helsingissä.

*

Me turkulaiset yleensä väitämme, että Turku on kesäkaupunki, mutta kyllä Suomen virallinen kesäkaupunki on ehdottomasti Helsinki. Se on kaunis, vehreä, kansainvälinen ja siellä on tekemistä vaikka kuinka paljon. Ainoa ongelma on, että akkaväki haluaa hyppiä kaupoissa, mikä vaikeuttaa myös meidän miesten viihtymistä. Teimme siis niin, että vaimo ja tytär lähtivät omille teilleen ja me loput menimme murjottamaan puistoon.

Mutta puisto oli kaunis ja sieltä sai jäätelöä.

Sen jälkeen sitten Korkeasaareen, joka yllätti positiivisesti sekin. Teoriani on nimittäin ollut, että siellä ei ole ollenkaan kissapetoja, vaan vain tyhjiä häkkejä, joissa muka on kissapetoja. Niin ikään olen luullut, että suurin osa näkyvillä olevista eläimistä on täytettyjä koska ne eivät liiku. Nyt kuitenkin kävi tuuri ja esimerkiksi kaikki isot kissat olivat menopäällä. Tiikerikin tuli ihan siihen sentin päähän lasin toiselle puolelle pällistelemään. Ja Ilves. Molemmat olivat hienoja eläimiä, eikä jäänyt epäselväksi, kuka väistäisi, jos polulla kohdattaisiin.

Tiikeri tietenkin.

Kaiken kaikkiaan arvosana 9+ koko reissusta ja nyt kipin kapin kaikki Helsinkiin.

Eilinen pääuutislähetys viimeistään teki selväksi, miksi ydinvoimaa pitää kannattaa. Siksi, että ainakaan sen vastustajien joukkoon ei kannata kuulua. He ovat sen verran kuutamolla.

Ensin siellä haastateltiin naista, joka päivitteli miksi ihmiset eivät saavu niin tärkeään tilaisuuteen kuin ydinvoiman vastustaminen eduskuntatalon portailla. Ei tullut vissiin mieleen, että siksi, koska he eivät vastusta ydinvoimaa. Hänelle taisi olla ylivoimaisen vaikeaa ymmärtää, että on olemassa muitakin näkemyksiä kuin hänen omansa.

Seuraavaksi haastateltiin naista, joka kertoi olevansa syvästi pettynyt edustukselliseen demokratiaan, mikä olikin jo kaikkien lausuntojen äiti. Kyseessähän päinvastoin oli edustuksellisen demokratian voitto. Ydinvoiman lisärakentamisesta päättivät ilman ryhmäpäätöksiä kansan sinne äänestämät edustajat. Kaikki meni siis täysin niin kuin pitikin. Se on sitten kansan vika, jos äänestää eduskuntaan sellaisia ihmisiä, joilla on moisia mielipiteitä. Joka tapauksessa tämä kyseinen haastateltu oli siis sitä mieltä, että demokratia on hyvä juttu vain silloin kun tehdään niin kuin hän haluaa.

Kolmanneksi (ja neljänneksi) sanaisen arkkunsa avasi kansanedustaja, joka pahoitteli sitä, että ydinvoimapäätöksen myötä menetetään mahdollisuus kehittää Suomeen uusi Nokia.

Hah!

Uusi Nokia? Mihin ihmeeseen noin järjetön väite perustuu? Että Suomessa muka asuisi niin nerokas viiden miljoonan ihmisen kansa, että samaan aikaan kun kaikki maailman kansat (yhteensä liki seitsemän miljardia) kehittävät aurinkopaneeleja, fissioenergiaa, tuulivoimaa, aaltoenergiaa ja mitä niitä nyt on, niin suomalaiset sen parhaan härvelin sitten keksisivät ja vielä niin, että kaikki haluaisivat ostaa aurinkopaneelinsa meiltä.

Kansanedustaja, joka väittää tuollaista ei ole tehtäviensä tasalla. Toisaalta hän on juuri sopiva edustamaan noita kahta edellä mainittua. Niin että siinäkin mielessä edustuksellinen demokratia toteutui mitä parhaimmalla tavalla.

Ei silti: ei siellä kannatuspuolellakaan kaikki ruusut kasva laaksossa. Arviot sähkönkulutuksen kasvusta on heitetty ihan hatusta ja ylipäänsä tämä ratsastus ilmastonmuutoksella on aavistuksen vastenmielistä ikään kuin ydinvoima muka olisi ympäristöystävällistä.

 

Viime kesänä Turussa oli jossain torilla Nord Streamin porukkaa markkinoimassa kaasuputkeaan ja sen turvallisuutta. Kysyin, että mitä sitten, kun aikanaan joskus, jossain, se putki menee rikki. Että mitä siitä seuraa?

Vastasivat, ettei se voi mennä rikki, kun se on niin hirmu hyvä. Nauroin ja sanoin, että kaikki menee rikki, kyse on vain siitä, kuinka monta vuotta siihen menee. Vastasivat sinnikkäästi, että tämä putkipa ei mene.

Meksikonlahdella on nyt sitten käynyt niin kuin ei olisi mahdollista käydä – ei niin, että kyse olisi samasta putkesta, mutta eivätköhän nekin ole suunnitelleet juttunsa niin, ettei ikinä voi käydä mitään.

Juuri nyt ovat poliitikot rakentamassa ydinvoimaa parin voimalan verran ja sekin on tietty turvallista, eikä siellä voi mitään käydä. Siitäkään huolimatta, että ne ranskalaispellet eivät osaa suunnitella edes rakentamista, joka on edellisen reaktorin osalta pari vuotta myöhässä. Mitä se kertoo hankkeen toteutuksesta laajemmin? Ei ainakaan mitään hyvää. Sitä paitsi ranskalaisilta ei kannata ostaa mitään muuta kuin punaviiniä, eikä lähemmässä katsannossa edes sitä, sillä chileläiset punkut ovat parempia.

Asiaan: kuta vanhemmaksi kasvaa sitä vahvemmin huomaa, että maailma on sellainen, jossa voi väittää ihan mitä tahansa ja kun sitten myöhemmin käy ilmi, että väitteet olivat kukkua, riittää että pyörittelee silmiään ja sanoo sori.

Se pätee ydinvoimaloiden ohella myös kaikessa pienessä: kodinkonekauppias sanoo, että tässä sulle hyvä ja kestävä tuote. Pankkiiri kertoo, että nyt kuule kannattaisi sijoittaa tähän meidän rahastoon ja poliitikko vakuuttaa, että työttömyys saadaan laskuun.

Ongelma tulee siinä vaiheessa, kun asiat eivät mene väitetyllä tavalla. Vastuullisia ei löydy, koska tulevaisuutta ei voi ennustaa. Sitä paitsi, Tuntematonta sotilasta lainaten: Ei täsä mittä syyllissi kaivata vaa Määttää ja konekivärii.

Toisin sanoen siinä vaiheessa, kun mehu on kaatunut, tilanne on menetetty, eikä se paljon auta, jos joku tunnustautuu syylliseksi. Ja samasta syystä voi väittää ihan mitä tahansa. Ei siitä kukaan tule myöhemmin perään huutelemaan.

 

Juhannus on aikuisten joulu. Siihen kiteytyy, aivan samoin lapsilla joulunodotukseen, kaikki se ihana mitä elämällä voi olla tarjottavana. Enkä nyt tarkoita mitään örveltämistä vaan sitä, että juhannus symboloi täiden (eikun töiden; kumma, miten tuon sanan kohdalla aina tulee lyöntivirhe) loppumista ja loman alkamista.

Juhannus on se hetki vuodesta, jolloin hanskat tippuvat maahan ja on virallisin leimoin varustettu lupa olla vapaalla. Tämä pätee ihan siitä riippumatta alkaako se loma oikeasti vai ei. Juhannus on haavekuva, jota odotetaan ja johon asetetaan kaikki mahdolliset dead linet: tee se juhannukseksi, saanhan sen juhannukseksi, sovitaanko, että juhannukseen mennessä laitat valmiin homman tänne!

Tästä syystä juhannus on itse asiassa melkoinen stressitekijä, sillä kuten tunnettua, työelämässä ei mikään ole koskaan valmis ja aina tulee uutta, joten de facto työt eivät ole valmiina juhannuksena vaikka ponnistelisi kuinka.

Tästä seuraa, että useimmat jatkavat työtä vielä seuraavan viikon ja epätoivoisimmat sitäkin seuraavan. Itse taidan kuulua näihin.

Mutta tärkeää onkin juhannuksen ajatus: että edes kerran vuodessa on kuvitteellinen kaksi päivää, jolloin työelämän vaatimukset hiljenevät ja voidaan ihan vain olla. Se on tietysti sikäli tyhmää, että oikeastaan sellaista pitäisi kutsua viikonlopuksi, mutta onhan sekin parempi kuin ei mitään.

Hyvää juhannusta siis kaikille!

Raportti kodin tilasta: viikon verran on ensin purettu olohuoneen lattiaa ja nyt sitten rakennettu sitä. Se on viimeinen vanhan talon lattioista, jota ei ole tehty uusiksi ja sen yksi kulma oli sellainen, että jos sinne talvella laittoi yöksi vesilasin, aamulla se oli jäässä.

Mutta nyt ollaan siis loppusuoralla ja mikä parasta, minä pääsen työmaalta karkuun, koska lähdemme pienimuotoiselle kesämatkalle isoäitini luo Mänttään.

Raportti maailman tilasta: prinsessa sai prinssin ja me kaikki olimme oikein liikuttuneita. Suomeenkin pitäisi ehdottomasti saada kuninkaallisia, joiden mennessä naimisiin muut murheet, kuten Pohjois-Korean mahdollinen putoaminen MM-kisojen jatkosta, jäävät unholaan.

Eikös siellä Ruotsissa sitä paitsi vielä ole se yksi prinsessa, se nätimpi? Ehkä se voisi tulla tänne Lietoon vähän hallitsemaan? Minä voisin olla vaikka kamarineiti tai hovinarri. 

Olipa kerran eilinen, jolloin tapahtui kummallinen juttu. Olin junassa matkalla Helsinkiin ja Ilkka Kanerva istui siinä vieressä. En sitten voinut välttyä näkemästä, mitä hän luki: Ilta-Sanomien sekä Iltalehden juttuja Ilkka Kanervasta, jossa häntä kiiteltiin hoitoon menemisestä.

Siinä oli jotain absurdia. Ei oikein tiennyt, että pitäisikö itsekin mennä kiittelemään. Sanoa vaikka, että tsemppiä hoitoon ja muista muuttua oikein kunnolla!

Mutta oikeastaan minun teki mieleni kysyä, että miltä se tuntuu olla sillä lailla lehdessä viiden miljoonan suomalaisen arvioitavana asioista, joista takuulla ei kernaasti lehdessä olisi?

Että osaako sitä ajatella asiaa ikään kuin ulkopuolisena – että tuossa lehdessä nyt pällistelee tämä Ilkka Kanerva, mutta minä olen ihan eri tyyppi? Ei kai kukaan voi olla niin parkkiintunut?

Poliittinen huomio: Kanerva sai kriisissään tukea hallituskumppanilta mutta ei oppositiolta. Keskustan entinen ministeri Liisa Hyssälä kävi nimittäin oikein halaamassa Ikeä tuenosoitukseksi. Sen sijaan Vasemmiston Annika Lapintie ei niin tehnyt.

Nojaa: Keskustan on tehtävä kaikkensa että se pääsisi hallitukseen jatkossakin, Vasemmisto ei pääse vaikka tekisi mitä.

PS. Kanervan kaksi kännykkää piippasivat tekstiviestejä koko matkan ajan, mutta piippauksen äänestä päätellen mitään valiokuntatyöskentelyä kiihkeämpää  ei ollut menossa.