Facebookissa kerätään porukkaa yleislakkoon vastustamaan kansanedustajien palkankorotuksia. Idea on hyvä mutta riittämätön. Protestista saataisiin paljon laajempi, jos kaikki menisivät ensin töihin. SIllä keinoin lakkoilu on helpompaa ja tehokkaampaa. Itse en kerkiä, koska on tänäänkin tennistunti, mutta toivon, että te muut edes uhrautuisitte!

Kampanja lienee enemmän tai vähemmän kieli poskessa tehty, mutta osoittaa jälleen todeksi sen, miksi demokratia ja kansanedustuslaitos on niin tärkeä ja toimiva keksintö. Ellei kansanedustajia olisi, niin ketä täällä sitten halveksittaisiin ja solvattaisiin? Toisiammeko? Siitä seuraisi kaikenlaista mieliharmia ja eripuraa ja työt häiriinityisivät ja tulisi avioeroja ja lapsia itkettäisi.

On paljon kätevämpää, että meillä on 200 pöllöä, joita halveksia ja kadehtia samaan aikaan ja joihin purkaa kaikki se turhautuminen ja typeryys, mitä korvien väliin aina tuppaa sammalen tavoin kasvamaan.

Kun vähän aikaa saa paheksua sitä, kuinka meidän rahoja - sanoisinko peräti minun rahojani! - tuhlataan palkankorotuksiin ainakin kahden ylimääräisen miljoonan edestä vuodesta, tulee paljon keveämpi olo ja sitä hyväksyy sen 13 miljardin lisävelkataakankin helpommin.

 

Jopas oli viikonloppu: olin siis aamusta iltaan Turun Kirjamessuilla. Aika selittyy sillä, että olin siellä töissä. Kohtuullisen hyvin pidin myös lupaukseni olla tuhlaamatta tolkuttomasti. Nämä tarttuivat mukaan:

Petri Tammisen uusin: Muita hyviä ominaisuuksia.

Miina Supisen Apatosauruksen maa

Joku Italo Calvino (en muista mikä, muttei sillä niin väliä)

Uusin Tatu ja Patu

Leena Landerin Liekin lapset

Ja sokerina pohjalla uusin Ilkka Remes, jota ilman ei uni syksyisin tule.

Itse asiassa selvisin siis aika vähällä ottaen huomioon sen tuntimäärän, mitä messuilla jouduin palloilemaan. Ajattelin aloittaa Miina Supisesta. Odotukset ovat korkealla, hänen ensimmäinen, Liha tottelee kuria, kun ainakin oli erinomaisen hauska.

*

Ja lopuksi pari sanaa hyvästä itsetunnosta. Kirjamessujen ohessa oli myös ruokamessut. Joku ukko tarjoili siellä ohrapuuroaan ja mainosti sen olevan maailman toiseksi parasta puuroa. Minä sitten tietenkin kysymään, että mitä se paras on?

- No katsos kun minulla on vielä kymmenen vuotta eläkeikään, niin ajattelin tämän puuron kehitettyäni jättää vielä vähän varaa tuotekehittelyyn, vastasi hän.

*

PS. Se oma kirjakin ehti paikalle!

Tänään alkavat Turun Kirjamessut. Olen siellä sekä haastattelijana että haastateltavana. Nyt jännitystä aiheuttaa se, onko uusi kirjani ilmestynyt vai ei. Siinä kävi niin, että kysyivät ensin WSOY:ltä että sopiihan minun tulla messuille esiintymään, mutta sitten myöhemmin huomasin, että olivat laittaneet kirjan ilmestymään vasta 14.10. eli kahden viikon päähän messuista, mikä suoraan sanoen aavistuksen vaikeuttaa messuvieraiden ostotapahtumaa.

No, asiaa setvittiin ja painoa aikaistettiin niin että kirjan pitäisi olla valmis, mutta en ole kyllä itse moista vielä nähnyt.

Jos siis näette kadonneen kirjani jossain, niin toimittakaa nopeasti Turun messukeskukseen: kirjan nimi on Terveisin Robinson Saarinen ja se on lasten romaani, joskin aiheeltaan ehkä aika ikään sitomaton. Siinä päähenkilö Pekka Saarinen herää eräänä aamuna ja kaikki muut ihmiset ovat kadonneet johonkin. Ja sitten… mutta enpä kerrokaan enempää.

Sen sijaan vannon ja vakuutan, etten tällä kertaa tuhlaa yli satasta uusiin kirjoihin. On tullut vähän tavaksi nimittäin hankkia syksyn uutuudet juuri Turun messuilta ja silloin usein mopo vähän karkaa käsistä… Sitä paitsi tänä vuonna minulla ei oikein ole käsitystä, mitä kirjoja on ylipäänsä ilmestynyt. Täytyy siis mennä avoimin mielin ja fiilispohjalta.

 

Olin pitkästä aikaa opettamassa. Yhtämittaista äänessä olemista kuusi tuntia. Kun vielä sitä ennen tein muutaman tunnin omia hommia ja opetuksen jälkeen oli kokous, niin nyt olo kuin olisi saanut turpiinsa. Perjantaina ja maanantaina uudestaan.

Viikonlopun vietin puolestaan lapion varressa ja senkin jälkeen meinasin kuolla.

Nyt pitäisi ehkä sitten päättää, millainen työ on raskainta: perinteinen duuniduuni vai valkokaulustyö. Olen taipuvainen sanomaan, että se valkokaulustyö – tai yliopistossa opettaminen nyt kumminkin – on pahempaa. Toisin sanoen henkinen rasitus syö enemmän kuin fyysinen. Sitä paitsi fyysisen rasituksen jälkeen lepo on ihanaa, mutta henkisen jälkeen on vain pönttö sekaisin, eikä oikein mistään tule mitään.

*

Vaikka voihan se olla niinkin, että minulle eivät ylipäänsä työt oikein sovi, eivät fyysiset eivätkä henkiset. Rasittuvat hennot kädet ja linnunaivot. Tsirp tsirp.

Joka tapauksessa, niin paljon kuin opiskelijoista pidänkin, taidan pitää taas aika pitkän tauon ennen kuin seuraavaksi suostun moiseen rääkkiin.

 

En ymmärrä, miksi ministeri Lehtomäen lähipiiri on sijoittanut kaivosteollisuuteen. Se on nimittäin täysin epäeettinen ala, jossa työntekijät ovat orjan asemassa ja hoippuvat raskaan työn alla lyuyhistymäisillään.

Tai niin ainakin luulen.

Perustelen asiaa omakohtaisilla kokemuksilla: Meillä alkoi pikkuinen remonttiprojekti eli talonlaajennus. Perustuksia on nyt kaivettu muutaman päivän ajan ja minä olen saanut toimia lapiomiehenä, kun kaivuri ei joka paikkaan pääse. Maa on niin kovaa, että kun siihen iskee lapion, kädet irtoavat, mutta maa ei. Siitä lähtee enintään peukalon kokoinen pikkukivi. Itku siinä tulee.

Ja meidän ei tarvitse päästä kuin parin metrin syvyyteen, mutta kaivoksissa mennään monta sataa metriä alaspäin.

Ministeri Lehtomäen lähipiiri: tehkää eettinen valinta ja myykää kaivosteollisuuden osakkeet. Lahjoittakaa rahat esim. riutuneiden lapiotyöläisten kuntoutukseen ja virkistykseen.

Jään odottamaan maksusiirtoa.

 

Mistä näitä laskuja oikein tulee? – No Saunalahdelta tietenkin!

Kun perheessä on kuusi kännykkää, lankapuhelin ja nettiliittymä, siitä seuraa, että joka viikko tulee kaksi puhelinlaskua (se ikään kuin ”ylimääräinen” puolikas lasku johtuu siitä, että joku maksu on aina myöhässä ja tulee karhu).

Näin ollen jos puhelinta käytetään maltillisestikin, kuukausittainen lasku on lähemmäs kaksisataa euroa. Sama numeroin: 200 €.

Muistatteko vielä 1970-lukua tai 80-lukuakin, jolloin puhelinlaskua yleensä vahdittiin tiukemmin kuin perheen teinin kotiintuloaikoja? Puhelimet alkoivat piristä vasta uutisten jälkeen, koska silloin astui voimaan joku iltahinnasto eli puhelut olivat halvempia (ainakin kaukopuhelut, niin muistelen). Jos silloin olisi kuukausittainen puhelinlasku ollut yli tonnin, perheet olisivat taatusti luopuneet puhelimesta ja siirtyneet takaisin kirjekyyhkyjen aikaan.

Välillä tulee sitten yllätyksiäkin, kuten neljäsluokkalaisen viidenkympin lasku, kun hän ei ymmärtänyt, että numerotiedustelu on maksullinen. Tai esikoisen sama summa, kun hän ei ymmärtänyt, että kavereiden kanssa on mahdollista kommunikoida esimerkiksi kasvotuksin, eikä vain lähettelemällä tyhjänpäiväisiä viestejä yöt läpeensä.

*

No, sovimme sitten hänen kanssaan parinkympin saldorajasta, minkä seurauksena hän on ollut jo viikon ja on vielä toisen viikon tilanteessa, jossa ei pysty soittamaan tai lähettämään viestejä, ainoastaan vastaanottamaan niitä.

Luulen, että sen kasvattavampaa pariviikkoista ei ole kuunaan nähty.

 

Luittekos lehdestä, että liikemies Toivo Sukari haluaa rakentaa Vihtiin "Miesten maailman"?

Nyt tietenkin herää kysymys, millainen miesten maailma on.

No, se on seuraavanlainen: Siellä ei ole mitään. Ei yhtään kauppaa mailla halmeilla, ei kirpputoriakaan, ainoastaan helvetin iso parkkipaikka, jonka keskelle on maalattu yksi maksullinen parkkiruutu. Miehet eivät mene siihen ja säästävät näin joka kauppareissulla pitkän pennin.

Tai onhan muitakin mahdollisuuksia. Kaveri arveli, että siellä on pirusti tehtaanmyymälän ulko-ovia, joiden ulkopuolelle on mukava jäädä autoon odottamaan, kun vaimo on siellä sisällä.

Ihan toimiva Miesten maailma voisi olla myös sellainen, jota ei rakennettaisi ollenkaan. Ensin Sukari maksaisi arkkitehdille, ettei tämä piirrä yhtään mitään. Seuraavaksi sama homma insinööreille ja rakennusmiehille. Sitten vielä muutama miljoona mainostoimistoon, etteivät nekään tekisi mitään ja lopputulos alkaisi olla kelvollinen. Paikan nimeksi tulisi ”No Idea Park” ja se sijaitsisi kyllin kaukana asutuskeskuksista niin ettei sinne vahingossakaan tulisi lähdettyä.

t. nimimerk. ”jouduin eilen lasten kanssa kaupungille”

 

Haastattelin kerran erästä unitutkijaa, joka kertoi, että unet ovat ikään kuin evolutionaalinen jäänne, joissa harjoitellaan valveillaolon vaaroja vastaan. Siis siihen tyyliin, että hiiret näkevät unia kissoista ja sitten niissä unissa harjoittelevat reagointia näihin vaaratilanteisiin.

Ihmisten ei enää noin keskimäärin tarvitse paeta leijonia tai tyrannosauruksia (jälkimmäistä ihmisen ei ole tarvinnut koskaan paeta, mutta joku kaukainen nisäkäs esi-isämme on saattanut joutunut sellaiseenkin ikävähköön tilanteeseen), mutta meillä on sitten nykyään omat vaaramme. Joka tapauksessa erilaiset pakoteemaiset unet lienevät melko yleisiä. Paetaan milloin mitäkin rosvoja, sähkölaskua tai muuta ikävää, mitä arki tuo tullessaan.

Itse jouduin viime yönä armeijaan.

Se oli kuitenkin pikemmin kiusallista kuin pelottavaa. En ymmärtänyt, kuinka siinä niin oli käynyt, enkä myöskään ollut ehtinyt lukea ohjeita alokkaille (ne oli lähetetty meilillä), joten olin melko lailla pihalla kaiken suhteen ja kadotinkin joukko-osastoni jo ennen ruokailua, mikä on melkein sotamies Svejk-tyyppinen saavutus.

Hieman sitä paitsi arveluttaa Suomen armeijan nykytila, sillä myös kaverini, joka käy jo pitkälti viidettäkymmentä oli kutsuttu mukaan. Itse olisin kyllä jo ollut valmis luokittelemaan hänet nostoväkeen. Vaikka kaipa minutkin pitäisi, kun sentään jo olen nelikymppinen.

Vaan mitähän normaalielämän tilannetta siinä unessa harjoiteltiin?

Kenties tämän päivän palaveria, johon en ole kunnolla valmistautunut? Myönteistä palaverin kannalta on, että en ollut unessa paniikissa vaan vain kiusaantunut. Eli eiköhän se siitä suttaannu...

 PS. Unet ovat myös kiittämättömiä. Kaverini Sauli L. teki juuri minulle suuren palveluksen. Kiitokseksi näin hänestä unta (tosin unessa kyseessä oli hänen veljensä Pauli L), jossa kävi ilmi, että viiden identtisen kaksosensa kanssa hän olikin pahamaineinen murhaaja. Kiittämättömyys on maailman palkka, vaikka voihan se olla niinkin, että illalla katsomani dekkari sekä kaverin samoihin aikoihin lähettämä työ sekoittuivat hiukan…

 

Kauhea ihmiskoe on ohi! Neljä päivää puhelin ja sitä myöten netti mykkänä. Tuskin edes heroiiniriippuvaisilla on näin pahoja vieroitusoireita. Eikä kyse ole edes vieroitusoireista, sillä työnteko tällä alalla on käytännössä mahdotonta ilman nettiä. Ei voi kommunikoida kenenkään kanssa, mutta ennen kaikkea ei voi koko ajan tarkastaa asioita Wikipediasta ja hakea tietoa milloin mistäkin.

Se oli kauheaa.

Myönnän: eilen illalla en enää kestänyt, vaan vapisevin käsin avasin R-kioskin oven ja kävin ostamassa nettitikun. Siis sellaisen, joka tungetaan koneeseen ja voilá olet verkossa.

Hah! Kävi ilmi, että nettitikku on itse asiassa aikakone. Se vie takaisin vuoteen 1997.

Muistatteko sen ajan? Nettiyhteydet olivat yhtä hitaita kuin härkävankkureilla matkustaminen. Sivuja joutui lataaman iäisyyden ja juuri kun ne olivat melkein valmiit, yhteys jostain syytä katkesi. Meilillä ei voinut lähettää yli megan liitteitä, koska koko internet olisi kaatunut.

Ihan samanlaista on nykyään nettitikun kanssa. Surkeampaa tuotetta en ole tavannut sitten 70-luvun katsastuskonttorin. Toivottavasti ne eivät kuvittele, että sellaisen kanssa voisi tulla toimeen muuten kuin äärimmäisessä hädässä ivalolaisessa hyyskässä.

Ja kuitenkin: 90-luvulla ne samat nopeudet tuntuivat ihan tolkuttoman nopeilta. Yhtäkkiä alkoi säästyä ihan älyttömästi aikaa, kun niin monet asiat saattoi tehdä sähköpostilla tai hyödyntämällä nettiä.

Tästä näkökulmasta se taas on niiiiiiiin kivikautta; niin nopeasti sitä tottuu luksukseen. Eikä ainoastaan totu, vaan tulee siitä riippuvaiseksi; kaukana ei ole päivä, jolloin ainakaan minä en enää osaa laittaa voileipää suuhuni, ellen ensin voi käydä netissä katsomassa, miten se kuuluu tehdä. Enkä usko olevani ainoa: yhteiskunta ei pysy koossa sinä päivänä, kun tietoliikenneyhteydet katkeavat.

Ei ainakaan, jos sitä yritetään paikata nettitikulla.

Ilmaston lämpeneminen on jälleen saatu pysähtymään syksyn ja talven ajaksi, mistä syystä olen jo parina aamuna laittanut takan päälle. Se on samaan aikaan hauska ja ikävä tehtävä. Tulen rätinä on mukava kuunnella, mutta on siitä oma vaivansa.

Yläkoulun opetussuunnitelmaan sääolot sen sijaan eivät vaikuta. Tänä aamuna mittari näytti kahdeksaa astetta ja esikoisen luokka menee heti aamuste paikalliseen maauimalaan uimaan.

Eipä käy kateeksi, semminkin kun kyllä siellä varmaan pärjäisi jos ihan oikeasti lähtisi rivakasti uimaan vaikka kilsan ja pakenisi sitten takaisin saunaan. Mutta jos jotain koulusta muistan, niin siinä käy niin, että ensin värjötellään puoli tuntia altaanreunalla, kun opettaja yrittää selittää, mitä pitää tehdä ja sen jälkeen kukin vuorollaan räpiköi 25 metriä ellei sitä ennen ole jo muuttunut jääkalikaksi.

Hyi! (sanoi hän ja kääriytyi tiukemmin torkkupeitteeseen.)