Kummallista, eilinen kirjoitukseni itsenäisyyspäivänjuhlista on jonnekin kadonnut. No, sotiemme veteraanit kiittävät etenkin siitä ja lupaavat uhrautua vielä kerran isänmaan eteen, jotta seuraavatkin kirjoitukseni mystisesti katoaisivat!

Nyt on kuitenkin juhlat juhlittu ja aika ryhtyä taas töihin. Uusi keittiömme saapui Ikeasta ja nyt se odottaa kellarissa noin seitsemässä sadassa pahvilaatikossa. Ensi viikolla täytyy ryhtyä kokoamaan sitä. Ajattelin loppuviikon valmistautua asiaan henkisesti.

Meinaan vaan, että itse kukin on varmaan joskus koonnut Ikean huonekaluja ja kokenut sen tuskan, mikä jo yhdestä pahvilaatikosta syntyy.Ja nyt niitä  on siis 700. En usko selviäväni tehtävästä ilman hermoromahdusta. Mutta kun kerran isänmaa etu vaatii, niin minkäs teet!

Muuten olen sitä mieltä, että Jenni Vartiainen oli ihanin ja sit se jääkiekkoilijan sussu kaunein.
 

Kohta lähden Impivaaran tennishallille pelaamaan ja siinä viereisellä kentällä pelaa Jarkko Nieminen, tai treenaa, jos ollaan ihan tarkkoja. Saas nähdä kumpaa vasuria yleisö siellä lehtereillä seuraa tarkemmin! Oma pelini joka tapauksessa on vivahteikkaampaa, kun ei voi koskaan olla varma, mihin pallo lähtee. Juuri siinä piilee pelin yllätysmomentti.
Jarkko pelaa oman valmentajani kanssa (no, vähän suuri sana, ei minulla tietenkään mitään valmentajaa ole, mutta käyn samaisen kaverin kanssa aina joskus pelaamassa), joten tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, pystymmekö me meidän kentällä lainkaan keskittymään omaan peliin.
Kuka ties käy niin, että lyömme koko ajan pallon heidän kentälleen silkkaa hermostuneisuuttamme.
Mutta jos niin käy ja Jarkko lyö sen pallon sitten takaisin, niin eikö silloin voida teknisesti ottaen sanoa, että olen pallotellut hänen kanssaan?
Niin kuin vaikka lauseessa ”Kyllä, viime aikoina olen todellakin käynyt Jarkon kanssa normaalia useammin pallotelemassa”?
 

Olipa viikko! Aamusta iltaan juoksemista erilaisissa palavereissa ja sitten takaisin kotiin tekemään niitä varsinaisia töitä ja kun niistäkin selvisi, piti mennä raksalle tekemään taloa eteenpäin. Mutta pisinkin viikko loppuu joskus ja jollain kumman tavalla kaikki asiatkin yleensä saa enemmän tai vähemmän valmiiksi.
Se on lohduttava ajatus niinä hetkinä, kun tuntuu, että maailma kaatuu päälle; että työt tulevat tehdyksi, kunhan vain ryhtyy tekemään niitä. Pisinkin matka alkaa ensimmäisestä askeleesta, kuten sanotaan.
*
Olen huomannut, että seuraava tapa koordinoida töitä on hyvä silloin, jos töitä on todella paljon: kirjoitan lapulle ranskalaisin viivoin mitä tulee tehdä. Sen jälkeen katson sieltä ne kaikkein vähätöisimmät ja teen pois, jolloin lista kutistuu edes hieman. Ja kun se näin on hiukan hahmotettavampi, kykenen priorisoimaan loput hommat tärkeys/kiireellisyysjärjestykseen.
*
Tänään tärkeysjärjestyksen ykkösenä on tulevan keittiön lautalattian loppuunsaattaminen. Tähän on tultu: kymmenen vuotta sitten en olisi uneksinutkaan itse tekeväni sellaista, mutta nyt se on jo puolessa välissä, eikä puhettakaan, ettenkö muka osaisi.

Kummallista, mihin kaikkeen kirjallisuustieteilijän koulutuksella pystyykään, kunhan vain visusti pitää huolen, ettei yritä hyödyntää mitään, mitä yliopistossa on lukenut tai luennoilla kuullut!
 

Olin eilen eräässä Liedon Säästöpankin tilaisuudessa ja siellä esitettiin hauska tai ainakin mielenkiintoinen tapa kuvata valtion velkaantumista. Tässä tapauksessa oli kyse Yhdysvaltojen velkaantumisesta. Vitsi oli siinä, että Yhdysvaltain talousluvuista oli otettu kahdeksan nollaa pois, jolloin päästiin tilanteeseen, jossa luvut alkoivat olla normaaliperheelle ymmärrettäviä. Samalla ne olivat aika karmivia.

Jos Amerikan talousluvuista siis otetaan kahdeksan nollaa pois ja kuvitellaan, että kyseessä onkin ihan tavallinen perhe, sen vuosibudjetti on seuraavanlainen:

Perheen tulot: 21 000 dollaria
Perheen menot: 38 000 dollaria
Perhe ottaa lainaa: 16 000 dollaria
Perheellä ennestään lainaa: 450 000 dollaria
Perhe aikoo tänä vuonna tasapainottaa budjettiaan eli säästää: 380 dollaria

Repikää siitä! Luvut ovat niin huvittavia, että kävin kaivamassa samat luvut myös Suomelle. Nollia piti poistaa vähemmän, mutta idea on sama:

Suomi-perheen tulot: 45 000 euroa
Perheen menot: 53 000 euroa
Perhe ottaa uutta lainaa: 7 000 euroa
Perheellä on entistä lainaa: 83 000 euroa
Perhe aikoo säästää: 2 000 euroa.

Myönnettäköön, ettei Suomi-perhe ole lainkaan niin huonossa jamassa kuin amerikkalainen veljeskansa, mutta AC/DC:n sanoin kyllä tässä yksi Highway to Hell on tätä menoa edessä.
 

Tämä on nyt 15. sellainen isänpäivä, kun itse olen juhlinnan kohteena. Nykyään en enää viitsi edes teeskennellä nukkuvani pitkään, jotta minut voisi herättää – olemme sopineet, kuten muidenkin juhlien kohdalla (paitsi lasten synttäreiden), että syödään sitten yhdessä aamiainen ja annetaan lahjat siinä vaiheessa. Käy kätevämmin, kun ei tarvitse toisaalta itse vääntelehtiä tuntikausia sängyssä odottamassa, että saisi jo nousta, ja toisaalta ei tarvitse ajaa lapsia ylös sunnuntaiaamuna liian aikaisin.
Tämä seuraava tarina on nyt kuitenkin viime äitienpäivältä, mutta sen verran hellyttävä, että sopii jaettavaksi näin isänpäivänäkin.
Viidesluokkalaisemme on nimittäin vähän sellainen, että kun muut ovat tehneet kortteja tai hankkineet lahjan, hän yleensä ei ole. Sitten ihan viime sekunneilla hänelle tulee asiasta huono omatunto ja hän saattaa jotain asian eteen tehdä, mutta yleensä se on sitten hiukan myöhäistä.
Viime äitienpäivänä hän kuitenkin kysyi jo etukäteen, mitä äiti toivoo. Vaimo heitti siihen, että pieni äitienpäivälaulu olisi kiva – poika kun on ollut kovasti innokas soittelemaan viime aikoina, rumpuja, kitaraa ja nyt viimeksi bassoa. Poika sanoi että ok.
Juhlapäivänä mitään laulua ei kuitenkaan kuulunut. 
Kului muutama päivä. Vaimo imuroi lapsen huoneessa ja löysi sängyn alta  rutatun paperitollon. Hän avasi sen ja katsoi ettei heitä mitään tärkeää koulupaperia pois (niitä säilytetään useimmiten meillä sillä lailla).

Paperissa ei ollut koetta, sen sijaan siihen oli kirjoitettu se biisi, tai ensimmäinen säkeistö nyt kumminkin.
Sanotaan, että ajatus on tärkein, ja siinä kohtaa se toden totta piti paikkansa.

Saa nähdä mitä minä saan. Raportoin heti, kun nuo vätykset heräävät (saattaa mennä vielä tovi)!

Vihdoinkin järkevä ehdotus: asiantuntijat kannattavat alakoulujen koulupäivän pidentämistä. Jo oli aikakin! Kaikkein nuorimmat kun yleensä tulevat koulusta takaisin pari tuntia ennen kuin ovat sinne lähteneetkään. Näin perjantaisin esimerkiksi meidän tokaluokkalaisella on toooosi pitkä päivä: yhdeksästä yhteen. Näihin neljään tuntiin mahtuu ruokatunti sekä viisi oppituntia, joista yksi on liikuntaa ja yksi kuvaamataitoa.
Ja tämä oli siis se viikon kamalin päivä.
Myönnetään, minulla on lehmä omassa ojassa.
Näin kotona työskentelevälle liian lyhyet koulupäivät ovat ongelmallisia; ei jää oikein työrauhaa, kun lapsi tulee saman tien takaisin sieltä koulusta. Mutta on se älytöntä niidenkin perheiden/lasten näkökulmasta, joiden vanhemmat ovat nk. normaaleissa töissä. Heidän lapsensa ovat sitten enisn kymmenen minuuttia koulussa ja sen jälkeen viisi tuntia iltapäiväkerhossa. Eikö senkin ajan voisi siis tehdä jotain järkevää, kuten tutustua alkio-oppiin matematiikassa tai opetella kerran kuussa uuden tavan tekstata ja kirjoittaa kaunoa.

t. Nimimerk. ”Tätä mieltä”

PS. Luittekos eilisestä Iltalehdestä, että Helsingissä on t apahtunut ihan kauheita? Näin:
”Perheenisä joutui hengenvaaraan kauppakeskuksessa - tuntematon pelasti”
Kauheaa. Ettei vaan olisi joutunut johonkin käsilaukkukauppaan vaimonsa kanssa tai vielä pahempaa, alennusmyyntiin. On se hienoa, että joku pelasti poloisen!
 

Taas on SE aika vuodesta. Nimittäin kun verotiedot julkaistaan. Joka vuosi niiden julkaisua paheksutaan ja perusteena on, että ne ovat vain viihdettä kateellisille, eikä edes viihdettä, vaan polttoainetta.

Tunnustan: minua kiinnostavat ne suuresti. Eivät niinkään Kallasvuon tyyppisten ihmisten miljoonat tai laulajien ja muiden julkimoiden tulot. Sen sijaan minua kiinnostavat oman kotiseutuni rahallisesti menestyneet. Että löytyykö sieltä luokkatovereita tai muuten vaan tuttuja. Kuinka moni on syntynyt samoihin aikoihin kuin minä tai on peräti nuorempi. Minkä alan ihmisiä he ovat – sitä ei tosin kerrota, mutta pienillä paikkakunnilla kyllä suurin piirtein tietää.

Ja miksi se kiinnostaa? Huomaan amerikkalaistuneeni: kun näen ihmisiä, jotka tienaavat vuodessa vaikka 200 000 euroa, en tule kateelliseksi, vaan tulee mieleen, että miten se onnistuisi minulta? Ja että jos se ylipäänsä onnistuisi edes teoriassa, niin haluaisinko lähteä yrittämään, kun kauhean rahasumman tienaaminen kumminkin aika usein tarkoittaa myös melkoista työntekoa.

Ehkä sittenkin kannattaa tyytyä vähän vähempään ja vastaavasti nauttia elämästä vähän enemmän? Luulen, että se on viisasta.

Silti, on mukava nähdä, ettei siellä hyvin tienaavissa mitään kovin kummallisia tyyppejä ole. Samanlaisia ihmisiä, usein yrittäjiä, mutta paljon myös niitä, jotka koulutuksensa ja pitkän uransa ansiosta ovat äityneet suurille palkoille jopa ihan valtionkin palveluksessa.

Ei siinä ole mitään kadehdittavaa. Mutta mallia voisi ottaa. Siis jos haluaisi niin rikkaaksi.
 

Vaimo osti kirpparilta vanhan numeropuhelimen, siis sellaisen, jossa oikein väännetään ne numerot.
Voi millaisen huomionherättäjän hän hankkikaan! Kaikki lapset olivat jonossa asti ihmettelemässä tätä hehkulampun aikakauden keksintöä.
Miten ne numerot sit laitetaan, oli tärkein kysymys.
Eikä muuten ollutkaan ihan helppoa niiden numeroiden pyörittäminen. Ensinnäkin se on aika pitkä matka vääntää sitä nollaa, minkä lisäksi pitää muistaa ottaa sormi pois siinä vaiheessa, kun levy lähtee pyörimään takaisinpäin.
Sitä paitsi jos tekee virheen (ja tekee), joutuu aloittamaan alusta. Jostain syystä tokaluokkalaisella oli myös vaikeuksia nelosen ja kuutosen hahmottamisessa.
Ja kyllä, se luuri pitää ensin nostaa. Ei. Ei tarvitse painaa mitään sen jälkeen kun numerot on saanut pyöritettyä.

Oli se vaan ihmeellinen se maailma silloin viime vuosisadalla! Nettikin oli vissiin joku veivattava?
 

Että minä sitten rakastan tätä karppaamista!
Siis minä en tietenkään karppaa, mutta vaimo on karpannut alkukesästä lähtien. Hän on ollut hyvin tyytyväinen näkyviin tuloksiin, mikä on tietenkin mukavaa, mutta ennen kaikkea mukavaa on se, että kun asuu karppaajan kanssa, saa itsekin syödä sellaista, mistä ennen saattoi vain yksin pimeässä haaveilla. Siis voita ja oikeaa kermaa.
Tulee meinaan ruuasta melkoisesti parempaa kun laittaa sinne ihan oikeaa kermaa, eikä mitään 0.1 prosenttista litkua. Voi (no, ei nyt sentään ihan oikea voi, mutta Oivariini) puolestaan on melkoisesti parempaa leivän päällä kuin margariini. Lisäksi kananmunat kuuluvat karppaajan perusruokavalioon, joten pitkästä aikaa on saanut sellaisiakin.
Tässä saa siis niin sanotusti rusinat pullasta (tosin karppaajan perheessä ei ole pullaa). Tosin voi kyllä käydä niinkin, että ne karistetut kilot vain siirtyvät minuun. Mutta silloinhan pysyy ikään kuin läski perheessä, mikä on tavallaan, ööö, hienoa! Läskihän nyt joka tapauksessa on ikuista.
Ehdotankin, että karppaaminen määrätään pakolliseksi siten että jokaisessa perheessä edes joku karppaa niin että niillä muilla on sitten kivempi ja täyteläisemmän makuinen elämä.
Tähän asti ainoaksi ongelmaksi on muodostunut se, että karkit on ostettava itse, jos sellaisia haluaa, mutta se on pieni hinta siitä, että saa syödä kaikkea sitä, mitä ei saa syödä.
 

Kävimme eilen syömässä oikein ulkona (siis ei etupihalla, vaan ihan ravintolassa). Astelimme turkulaiseen pizzeriaan ja siellä oli yksi vapaa pöytä. Siihen siis. Valitettavasti viereisessä pöydässä istui joku tyyppi ja söi keskittyneesti alkusalaattiaan. Pyysin kohteliaasti, että hän vähän väistäisi, ja kun mies ei reagoinut mitenkään, pyysin anteeksi ja sujahdin ohi. Tästähän se veti herneen nenään. Kaveri nousi ylös ja rupesi huutamaan, että onko minulla joku ongelma.
Huomasin, että jonkinlaisen pilleripään kanssa tässä nyt oltiin tekemisissä, joten ärähdin, että rauhoitu nyt ja syö ruokasi (se toimii meidän kuopuksen kanssa aika hyvin).
Kaveri jatkoi hetken vielä ärhentelyään, mutta istui viimein.
Valitettavasti sitten minun piti päästä käymään vessassa. Oli kaksi vaihtoehtoa, joko mennä samaa kautta sen hörhön ohi tai sitten kiertää toista kautta, jolloin joutuisin hyppäämään yhden tämän kaverin pöydässä olevan tuolin yli. Valitsin jälkimmäisen. Kun palasin, tyypi oli taas seisaallaan ja uhkaili nyt vaimolle jotain. Lapset olivat tietysti mukana myös ja katselivat suu auki, minkälainen ihmisestä tulee, ellei lue läksyjään.
Jälleen tilanne rauhoittui. Pilleripään tyttöystäväkin oli tullut paikalla ja rauhoitteli kunnioitettavan uutterasti tätä potentiaalista aviomieskandidaattiaan ja mahdollisten tulevien lastensa pullantuoksuista isää.
Pizzat tulivat. Siinä me sitten söimme ateriamme ja koko ajan takapöydästä kuului jupinaa, jossa pilleripää kertoi, kuinka ärsyttävä minä olen, mihin tyttöystävä koetti sanoa, että ole nyt kunnolla, lapsiakin tuossa.
Oijjoi! Kylläpä oli mukavaa syödä, kun koko ajan piti sivusilmällä katsella ja olla varuillaan, että koska se hullu saa päähänsä hyökätä. Ihan koko pizzaa ei viitsinyt syödä, kun täydellä mahalla on niin paha tapella.
Luonnollisesti söimme nopeammin kuin pilleripää, joka ei ole tottunut tunkemaan suuhunsa kuin pyöreänmuotoisia tabletteja sekä nestemäistä ravintoa, mistä syystä haarukankäyttö oli vaikeaa ja hidasti hänen ateriointiaan. Näin ollen lopulta oltiin tilanteessa, että piti päästä pois sieltä pöydänloukosta ja jälleen hra hörhön ohi.
No, onnistui sekin, kun vähän siirrettiin pöytiä. Näin pääsimme onnellisesti ja elossa pois sunnuntaiperhepäivälliseltämme, mikä on asia, jota kehotan ao. ravintolan käyttävän jatkossa markkinoinnissaan: "Meillä rettelöt useimmiten päätyvät onnellisesti!"

Sen pituinen se.
Paitsi että siihen ravintolaan ei toiste mennä, vaikkei se ravintolan vika ollutkaan.