Perheen lahjainventaario on tehty ja kaikki on hyvällä mallilla. Paitsi, että vaimolle ostamani laukku (tarkennus: hän valitsi, minä ostin) on kadoksissa. Ei ollutkaan siellä kaapissa, missä sen pitäisi olla. Kysyin neuvoa häneltä, koska hän yleensä tietää, missä asiat ovat. Hän kuitenkin kertoi minun kertoneen joskus lokakuussa, että olen piilottanut ao. lahjan niin hyvin, ettei hänkään sitä varmalla löydä.

Nyt vaikuttaa siis siltä, että olen onnistunut tässä piilottamisprojektissani yli odotusten!

Olisiko kellään ideoita, mistä kannattaisi katsoa? Oli meinaan aika kallis laukku... Puhumattakaan siitä, että jos sitä ei löydy, pitää varmaan hankkia joku uusi lahja ja se vasta onkin vaikeaa. 

Ei silti: melkein joka joulu käy jonkin lahjan kanssa niin, että se löytyy vasta tammikuussa. Ensi jouluksi toivonkin itselleni muistipillereitä. Ja sitten sellaisia pillereitä, joiden avulla muistan ottaa ne muistipillerini...

Palaan raportoimaan täältä amnesiasta heti kun muistan jotain raportoitavaa!
 

Olemme lukeneet kolmasluokkalaisen kanssa ensimmäistä Kolme etsivää –kirjaamme. Se on sarja, jonka itse luin pienenä kokonaan ja osin pariinkin otteeseen – niille jotka eivät tunne moista etsiväsarja kerrottakoon, että siinä on yli 50 osaa, ellen väärin muista.

Edelleen se kolahti minuun, mutta se herättää uudessa sukupolvessa myös kysymyksiä, kuten että mikä helkutti on radiopuhelin? Ja mikä se juttu on, että kun yksi etsivistä, Pete, on kiikissä ja lähettää radiopuhelimella viestiä, niin miten ihmeessä siihen linjoille tulee pari rekkakuskia? Ja miksei se vaan soita kännykällä?

Mutta muuten sarja on kestänyt aikaa hyvin. Ja mikä parasta, kyseisen kirjan kohdalla tapahtui se ihana asia, joka toisinaan lasten kanssa tapahtuu: että kirja on niin kiinnostava, että lapsi haluaa jatkaa lukemista itse, kun isukki lopettaa. Se on hieno tunne näin iltasadun lukijan näkökulmasta.

Siitä se lähtee, lukemisen maailma, uusien maailmojen maailma, ja sitä kautta tämän ihan oikean maailman parempi hahmottaminen.

Ei ihan vähäistä Kolmelta etsivältä!
 

Hyvä päivä: sain hankittua kuusi (6) joululahjaa sekä viimeiset tarvikkeet seitsemänteen; kuudesluokkalaisen yksi ”joululahja” on muutto uuteen huoneeseen. Se oli luvattu jouluksi, mutta valmistuukin jo viikonloppuna.
Hänelle se ei ole ensimmäinen oma huone, mutta kuitenkin selkeästi isompi kuin se harrypotterkoppi, jossa hän on viimeisen vuoden punkannut.

Muistan ikuisesti sen tunteen kun sain oman huoneen. Sitä edelsi aika monta vuotta jaetussa residenssissä. Ihan pienenä asuimme yhdessä huoneessa kaikki neljä lasta. Olin vanhin ja menin kouluun, joten sain olohuoneen nurkasta itselleni koulukulmion (ei ollut kolmio, oli kulmio). Sekin oli aika kiva, omaa tilaa joka tapauksessa. Sitten muutimme omakotitaloon ja puolet lapsista hävisivät (eivät ihan kokonaan, mutta heidät sijoitettiin toiseen huoneeseen ja kun tuli vielä pari lisää, niin se neljän ongelma ei poistunut, vaan siirtyi.

Ja sitten. Eräänä päivänä. Sain oman huoneen.

Hetkeksi. Pikkuveli muutti aika pian perässä, mutta huoneessa oli sentään väliverho.

Lukiossa vihdoin sain ihan oman huoneen ja jopa pitää sitä kaksi vuotta kunnes nykyinen vaimoni muutti sinne. Sittemmin ei omaa huonetta olekaan ollut. Ei sillä, ettenkö viihtyisi jaetussakin.

Joka tapauksessa: siinäpä se miehen elämä pähkinänkuoressa.
 

Okei, tätä ei pitäisi ajatella näin. Ei saisi. Mutta ajattelen kumminkin. Jutta Urpilainen vahvisti tänään, että Suomi menettää uusimman Kreikka-päätöksen vuoksi kymmenen miljoonaa vuodessa korkotuloja. Ei siinä mitään, sillä jossain toisenlaisessa skenaariossa menetykset voisivat olla vielä suurempia.

Mutta nyt se itse asia: viime viikolla kävi ilmi, että valtio ei halua olla mukana kaivoshankkeissa, kun ne ovat niin kalliita (ja juu, Talvivaara ja kamalaa, mutta jos nyt ajatellaan, että joku osaisi kaivaa maata suuremmin saastuttamatta, kuten aina tähän saakka, niin…). Se kalleus tarkoitti sitä, että malmin etsintään täytyisi laittaa vuodessa noin 80 miljoonaa.

Lupaavia esiintymiä on kymmenittäin ellei sadoittain ja yksi hyvä kaivos tuottaa heittämällä vuodessa sen 80 miljoonaa kun se on kunnolla käynnissä (jopa Talvivaara tuotti viime vuoden viimeisellä kvartaalilla yli kymmenen miljoonaa ja tuotanto on vasta alussa – jos siis osaavat jatkaa pahemmin jätettä spillailematta).

Vastaavasti uutinen alkuviikosta: Nigerian (oliko se Nigeria? Zaire? Maire? Afrikassa kumminkin) kuparikaivokset eivät tuota maalle käytännössä mitään muuta kuin saastetta. Ulkomaiset yhtiöt vievät voitot. Suomi ei ole Nigeria, mutta silti sopii ihmetellä, miksei valtiolla ole tämän kummempaa intressiä olla mukana, vaan kernaammin antavat rahat kv-yrityksille ja siivovat sitten omilla rahoillaan jäljet?

Kun rahaa kerran tuntuu olevan kaikenlaiseen kreikkailuun, niin investointi omaan teollisuuteen tuntuisi järkevältä, vaikka kuinka väitetään että valtio on huono omistaja. Huono tai ei, kai se parempi olisi kuin sellainen virma, joka vie voitot kauas meren taa? Valtio sentään voi käyttää voiton vaikka mielipuolisen byrokratian pyörittämiseen niin saadaan töitä kaikille yhteiskuntatieteilijöillemme, kun ei niistä lapion varteen kumminkaan ole.

Itse sen sijaan voisin kyllä tulla sinne kaivoksellekin, koska olen treenannut kaivamista. Parahiksi eilen ehdin kaivaa viemäriputken auki ennen kuin lumi peittää maan: meille on tänne syrjäkylille tulossa oikein oikea viemäri kohtsilleen ja kaivureita varten kaiken pitää olla valmiina.

PS. Keksin jo nimen ja mannekiininkin näille valtion kaivoksille. Niitä kutsuttaisiin Malmivaaroiksi. Ja mainosnaamana olisi tietty se näyttelijä-Laura.
 

Olen kirjoittamassa näytelmää Turun Linnateatterille. Komedia: remonttihäröilyä ja sen sellaista. Samalla on tullut muisteltua kaikenlaisia kommelluksia, joihin itse on törmännyt, kun on koettanut saada asioita tehdyksi. Niistä ihan ensimmäinen - josta olen aikanaan raportoinutkin - sattui kirvesmiesurani alkupäivinä vuonna 1997 ensimmäisessä omassa asunnossamme. Avasin seinää, jotta portaiden alla oleva tyhjä tila saataisiin käyttöön ja siinä oli yksi puu pystyssä, joten ryhdyin sahaamaan sitä poikki. Kun olin melkein valmis, saha jäi kiinni, kun puu olikin kantava. Siellä se saha sitten roikkui aika monta viikkoa katonrajassa ennen kuin sain sen pois. Oli pirun tiukalla.

Mitä tästä opittiin? Ei paljon mitään. Sittemmin on kyllä käynyt selväksi, että suurimmaksi osaksi pystyssä olevat puut seinässä eivät ole kantavia ja jos ovatkin, niin vaikea sitä on tietää ellei kokeile.

Mutta toisaalta: juuri rohkea sekä ennakkoluuloton kokeilu on nimenomaan se juttu, mikä erottaa ihmisen norsusta (ja paino tietenkin myös ja kärsä ja hampaat ja korvat).

No joo: on ihossakin joitain eroavuuksia paitsi jalanpohjien suhteen.
 

Ja tässä suora raporttini jääkiekko-ottelusta.
Mukana olivat serkukset Aksel ja Alvar, jotka pitivät huolen siitä, ettei tunnelma päässyt missään vaiheessa lässähtämään. He huusivat kuin hullut ja kommentoivat sekä selostivat koko pelin. On kansanrunousarkiston näkökulmasta menetys, ettei selostusta saatu valtakunnankanaville ja siis tallennetuksi jälkipolville: ”Koivu syötti, näiksä Koivu syötti, hyvä Koivuuu!!!!!”
Lisäksi he kieltämättä melko asiantuntevasti tunsivat jokaisen tepsiläisen nimen ja numeron. Aina kun Tepsi teki maalin, Alvar heilutti Tepsin lippua, jossa oli Koivun nimmari, mikä varmasti myös lämmitti edessä istuneen miehen päätä, hänellä kun oli vain aika vähän tukkaa enää jäljellä.

Tuossa iässä, tai fanaattisuuden vaiheessa, ei myöskään näköjään ole väliä sillä, että itse peli oli aavistuksen murskaava Tepsille – asia joka on tavallaan kivaa, mutta pelillisesti hiukan tylsää. TPS voitti Kalpan peräti 7-3 ja jo toisen erän kohdalla oli selvää, miten siinä käy.

Jääkiekko-ottelussa tärkeintä ei kuitenkaan ole peli vaan se, että saa syödä lihapiirakan nakilla ja se olikin ihan hyvää. Myös nätit tanssitytöt olivat hyviä, vaikka poikia naurattikin heidän takapuolen ketkutuksensa niin että olivat revetä ja esittivät siitä myös oman mukaelmansa. Sekin on sääli, ettei sitäkään saatu valtakunnanlevitykseen.

Summa summarum: on tunnustettava, että ellei nuorisolla – tai lapsustolla on kai parempi termi senikäisistä - olisi ollut niin hauskaa, niin luulenpa, että olisin häipynyt jo kolmannen erän alussa kotiin. Ja saattaapi olla, etten olisi alun alkaen lähtenytkään. Katsokaas kun nukutti niin vietävästi.
 

Illalla joudun TPS:n matsiin ensimmäisen kerran vuosiin - kuopukselle kun jääkiekosta on tullut oikein sydämen asia.

Itse taas... Sanotaan vaikka niin, että jos osaisin kutoa, ottaisin kutimet mukaan. Myös jonkinlainen poikkeuksellisen korkeakulttuurinen romaani voisi tulla kyseeseen muuten, paitsi että kuopus varmaan loukkaantuisi moisesta välinpitämättömyydestä huonotasoista kiekkoilua kohtaan.

Ehkä jo aavistattekin, että en suhtaudu aivan yhtä suurella sydämellä tulevaan spektaakkeliin kuin poika.

Vaikka toisaalta, onhan siellä sentään Mikko Koivu, joka ehkä siinä porukassa pystyy yksinäänkin esittämään taitavaa kiekkoilua.
Muuten olen sitä mieltä, että siedettävään jääkiekkokokemukseen tarvitaan seuraavat elementit: 
- Kotisohva ja suuri televisio
- Sohvapöydällä juomaa ja jotain mussutettavaa
- Kisojen pitää olla joko Olympialaiset tai MM-kisat
- Vähintään välierät

Toisaalta muistan kyllä lapsuudesta sen fiiliksen, joka jäähallissa oli. Isä katsoi matsin, me pojat katsoimme jonkin verran alkua ja lopun, mutta muuten lähinnä seikkailimme hallissa, etsimme aarteita (tyhjiä pulloja) ja haistelimme tunnelmaa (ja söimme lihapiirakoita). Parhaat matsit olivat TPS-Kärpät ja yleensä TPS hävisi.  Siihen aikaan Suomessa oli nimittäin  vain yksi hyvä pelaaja ja hänkin ruotsalainen. Nimittäin Reijo Ruotsalainen, joka pelasi Kärpissä.

Niin että tästä näkökulmasta ehkä tästäkin illasta jää hyviä muistoja ainakin jollekin. Aika kalliita olivat muuten liput: kolmekymppiä! Sillähän pääsisi jo melkein oopperaan, ainakin maakuntaoopperaan.
 

Hesarin esikoiskirjakisa ratkesi ja Aki Ollikainen voitti teoksellaan Nälkävuosi, onnea! Minutkin mainittiin juhlapuheessa, mutta valitettavasti väärässä paikassa palkinnon näkökulmasta. Kemut olivat onnistuneet ja ilmeisesti jatkot ovat perinteisesti myös, mutta sitä en nyt tällä kertaa päässyt todistamaan. Ne jatkot pidetään Sanomatalon viereisessä baarissa, jonne arvioni mukaan mahtuu noin 40 ihmistä, mutta jonne - niinikään arvioni mukaan - oli menossa noin 150 ihmistä. Yksi niistä taisi tosin olla Anna-Leena Härkönen, joka on sen verran sirokokoinen, että parantaa tilannetta osaltaan hieman.

Niin kuin tietenkin myös se, että omat jatkoni ovat junassa. Tämä juna eroaa Hesari-baarista siten, että tänne mahtuu satoja ihmisiä, mutta täällä on vain kymmeniä ihmisiä. Elämässä on kyse juuri tämäntyyppisistä ahtautumisvalinnoista.

Luulen, että tein oikean ratkaisun palatessani hyvissä ajoin varsinaiseen Suomeen pääkaupungin humusta. Huomenna aamulla on sentään työpäivä ja siihen on hyvä herätä moraalisesti ylevänä.
 

16. isänpäivä juhlan kohteena oli ja meni. Normaalit kalsarit ja suklaat saatu. Tytär ymmärsi hankkia Adelen sen vanhemman levyn, sekin on muuten hyvä.

Mutta sitten sain ehkä hienoimman lahjan, mitä olen ikinä saanut. Lapset olivat tehneet kolme parodista leffatraileria kolmesta eri kirjastani. Terveisin Robinson Saarisesta, Vilhelmiina ja Juustopään tapauksesta ja Rajanaapurista.

Ne olivat hienoja. Ja niissä osattiin tölviä juuri oikealla tavalla kirjailijan herkkää hipiää. Tuossa pari linkkiä, toivottavasti toimivat.

www.youtube.com/watch

www.youtube.com/watch

Kuten varmasti tiedätte, nykyään kannattavassa liiketoiminnassa olennaista on ulkoistaa kaikki mahdolliset toiminnot. Minä olen vienyt tämän nyt niin pitkälle, ettei edes Antti Herlin kykene vastaavaan. Olen nimittäin ensimmäisenä kansain- ja planeettainvälisenä mediajättinä ulkoistanut ydintoimintoni eli tekstintuottamisen.

Ulkoistin ydintoimintoni sinne, mistä sain halvimman tarjouksen. Tällä kertaa tarjous tuli melko läheltä, tarkkaan sanoen viereisestä lastenhuoneesta. Ulkoistin tekstintuotannon kolmasluokkalaisellemme. Tässä hänen ensimmäinen päivityksensä. Ensi viikolla luultavasti palkkaan jonkun intialaisen, joka tekee saman homman nopeammin.

Tällaisen jutun hän kirjoitti, kun valittelin ideoiden puutetta ja hänellä taas oli niitä liikaakin:

"Minusta tulee isona.

Koitan ensin päästä liigasarjaan.Liigasarja joukkue on sama missä aloitin tänä vuotena 2012.Eli Kakipo(kaarinan kiekko pojat).En nyt sano liikoja mutta Tps on ykkös tavoitteeni.Jos pääsen tps:ään koitan näyttää syöttö maali puolustus tekniikkaani.Että sitä kautta suomen maajoukkueeseen sitten vaan.En nyt toivo liikoja mutta kapun paikka se parhain paikka.Ja sitä kautta ensin Khl sitten Nhl tai toisin päin ilman Khl:ää."

Näin ollen jossain vaiheessa - ei vielä aivan ensi kvartaalilla - tulen menettämään halpatyöblogistini NHL:ään, mutta kyllä ne kuulemma sielläkin ihan hyvin maksavat!