Laitetaan nyt tähänkin, kun tuo äskeinen ketju oli niin pitkä:

Se on kärpänen!

Kärpänen, jota vain on lähdetty piirtämään hyvin läheltä, eikä sellaisena lentävänä surisijana kuten yleensä.

Ettäs tiedätte!

Aksel kiittää kaikkia osallistujia ja kävi juuri hyppäämässä kisan kunniaksi voltteja tuosta terassin reunalta hankeen. Nyt on aika märkä kaveri.

Pelattiin Piirrä ja arvaa –peliä. Se on sellainen, jossa yllätys yllätys, pitää piirtää annettu sana tai käsite ja sitten muut koettavat keksiä, mikä se tuherrus on.

Ekaluokkalainen oli myös mukana ja aika hienosti parhaansa yritti. Peli kuitenkin osoittaa melko nopsaan, mistä on kyse: ei niinkään piirustustaidosta kuin siitä, että ymmärtää, mikä missäkin asiassa on olennaista. Toisin sanoen se vaatii ajattelulta aika abstraktia ja symboleille avointa meininkiä, jota ekaluokkalaisilta ei ihan kauheasti vielä löydy.

Mutta hauskaa oli. Ennen kaikkea sen seuraaminen, mistä pikkukoululainen lähtee asioita piirtämään (yleensä hahmottamisen kannalta täysin väärästä päästä) ja toisaalta se, kuinka pikkutarkkaa hän pyrki tekemään, vaikka aika kului tiimalasissa kovaa vauhtia.

Tuo ylläoleva kuva on kuitenkin paras. Arvatkaas mikä se on? Sen tekemiseen meni kaksi tiimalasillisista.

Olin äsken puhumassa eräässä koulutustilaisuudessa. Aiheena oli tuotteistaminen. Piti kertoa vähän omiin kokemuksiin nojaten, miten samat teemat taipuvat eri muotoihin: lehtijuttuihin, kirjoihin, sarjakuvaan, oopperaankin.
No mikäs siinä. Minähän menen kun pyydetään.

En ole pitkään aikaan puhunut, joten ei ollut oikein tarkkaa näkemystä, kuinka paljon tarvitaan materiaalia tunnin esitykseen. Kävi ilmi, että puolet vähemmän kuin mitä minulla oli.

Tavallaan se on tietenkin hyvä niin päin, noloa sekin olisi, että puolen tunnin jälkeen sanoisi että loppupuolituntia käytetään kysymyksiin, anyone?

Mutta ei se oikein juhlaa ole sekään, että kamaa on puolet liikaa ja sitä pitää siinä lennossa miettiä, mitä jättää pois. Tulee esityksestä töksähtelevä ja epälooginen ja esittäjästä myös.

***

Mutta esiintyminen on oma taiteenlajinsa. Sitä pitäisi tehdä aika paljon, että menisi rutiinilla, eikä tarvitsisi kiinnittää huomiota ajankäyttöön tai papereihin, vaan kaikki loksahtaisi tuosta vain kohdilleen.

No, oppia ikä kaikki. Pitää mennä myös nyt lauantaina puhumaan: nyt tiedän sitten ainakin tehdä sopivan mittaisen jutun.

Vaan on se kauhea tunne, kun huomaa, ettei homma olekaan ihan hanskassa ja että yleisö on paikalla vain siksi, etteivät poiskaan pääse, kun ovi josta pääsisi vapauteen on luennoitsijan takana…

No, pää pystyyn ja kohti uusia vastoinkäymisiä: seuraavaksi pitäisi asentaa lapsen pyörään sellainen eväskori, mutta kaikki kiinnitystarpeet ovat talven aikana kadonneet johonkin.

Teippiä?

- Isi, kumpi on vaarallisempi, maanjäristys vai tsunami? kysyi neljäsluokkalainen.
- Jaa… se riippuu tsunamista ja maanjäristyksestä, vastasin.
Keskustelu jatkui, eikä sen sisältö oikeastaan ollut lainkaan niin kiinnostava kuin ne ääneen lausumattomat asiat, oletukset, jotka sisältyivät sekä aikuisen että lapsen puheeseen: se että ne tsunamit ja punamit ja muut ovat jossain muualla, jollain toisella planeetalla, sellaisessa maailmassa, johon meillä on kosketus television välityksellä, mutta jotka eivät kosketa meitä.
Suomessahan tuollaisia ei voi tapahtua, eihän?
Kieltämättä meille ei voi tulla maanjäristyksiä, ei tulivuorenpurkauksia eikä edes tsunameja. Airistolla voi joskus, kun ruotsinlaivat menevät ohi, tulla puolimetrisiä aaltoja.
Ja tästä kai sitten seuraa, ettei meille myöskään voi tulla ydinonnettomuuksia, terroristi-iskuja, sotia, öljytuhoja, hallitsemattomia pakolaistilanteita, myrkkypäästöjä, ilmastonmuutosta eikä mitään muutakaan inhaa.

Toisaalta tämä lapsenuskoinen optimismi ja toivorikkaus juuri on ihmisenä olemisen paras puoli: uskomattomalla ketteryydellä sitä pystyy sulkemaan silmänsä kaikelta ikävältä ja jatkamaan elämäänsä lintukodossa niin kuin sinne ei hallin hammas eikä metsämiehen ansa ikinä voisi ylettyä.

Se on hyvä, sillä ei elämä murehtimalla parane. Tarkennetaan: hyvä niin kauan kuin ei sulje silmiään muiden hädältä, vaikka itse kuvittelisikin elävänsä onnettomuuksien ulottumattomissa.
 

Poimintoja viikon uutisista:

Del Monte on kehittänyt ameriikanmarkkinoille yksittäispakatun banaanin.
- Ööö. Eivätkös ne ole yksittäispakattuja jo puussa?

Varkaat veivät 1,5 miljoonaa euroa nunnien vaatekaapista
- No kai sitä nyt vähän jää sukanvarteen, kun aina kulkee siinä samassa mustavalkoisessa mekkulissa!

Sisäasiainministeri Holmlund on sukua sarjamurhaajalle
- Tämä uutinen ei kaipaa kommentointia

Vanhoillinen Kani syrjäytti Rafsanjanin Iranin asiantuntijoiden neuvostossa
- Hienoa, jos tulevan ydinasevaltion johtotehtävissä on vanhoillinen asiantuntijakani!

Ja sokerina pohjalla Iltapäivälehden kannessa luki: Munamies leimattiin ahneeksi. Paljastui syyttömäksi
- Kun oikein muistelee, niin eikös se ollut Iltapäivälehti, joka leimasi Munamiehen ahneeksi?

Hesarin Kuukausiliitteessä oli hauska pieni juttu, jossa oli tehty uudelleensyntymiskone. Se on myös lehden nettisivuilla ja kuka tahansa voi käydä sitä kokeilemassa. Idea oli, että koska on lottovoitto syntyä Suomeen, niin kuinka kävisi uusinta-arvonnassa?

Uudelleensyntymiskoneessa maailma on jaettu tuhanteen palaan, joissa kaikissa asuu yhtä paljon ihmisiä. Voitte arvata, että niitä paloja on eniten Aasiassa ja Afrikassa. Todennäköisyys sille, että syntyisi rikkaaseen ja tasa-arvoiseen Suomeen tai edes länsimaihin, on pieni.

Minäpä kokeilin. Ja kuinkas sitten kävikään?

Olin jälleen onnekas ja synnyin Yhdysvaltoihin, Illinoisiin. Se sijaitsee Yhdysvaltain pohjoisosassa ja sen tunnetuin kaupunki on Chicago.
Silti, maailma on sillä lailla puolessa vuosisadassa muuttunut, että laskin arvontatuloksen kuitenkin parhaimmillaankin hyväksi torjuntavoitoksi. En minä Suomea, tai laajemmin Pohjois-Eurooppaa, vaihtaisi mihinkään. Ei missään ole näin hyvin.

Ja mistä tämä hyvinvointi johtuu - Yhdysvallathan nimenomaan markkinoi itseään loputtomien mahdollisuuksien maana? Mutta kun se ei sitä ole: siellä kun syntyy väärään perheeseen väärän osavaltion väärässä kaupungissa, niin voi olla varma, ettei sieltä asuntovaunusta nouse ikinä kovin korkealle.

Suomessakin voi syntyä hankaliin lähtökohtiin ja jopa niin hankaliin, että tulevaisuus ei ole häävi. Mutta meillä on sentään koulutus, joka on kaikille tasavertainen tai joka ei ainakaan ole kiinni lompakon paksuudesta. Siinä on se suurin ero ja siitä pitää pitää kiinni. Yritteliäisyydessä voisi kyllä ottaa vähän mallia sieltä Yhdysvalloista.

Uudelleensyntymiskone on sikälikin mainio keksintö, että se konkretisoi hyvän yhteiskunnan problematiikan, jonka filosofi nimeltä John Rawls parhaiten on ratkaissut. Hän ehdotti, että paras yhteiskunta syntyy sellaisen ajatusleikin tuloksena, että ensin mietitään, millainen yhteiskunta tehdään ja sen jälkeen arvotaan, kuka pääsee tai joutuu mihinkin asemaan siinä yhteiskunnassa. Ennen arvontaa jokaisella on melkoinen intressi huolehtia kaikkein vähäosaisimmista, koska voi olla yksi heistä. Vastaavasti heillä on  myös intressi antaa menestyvien menestyä.

Maapallon mittakaavassa sellaista hyvän yhteiskunnan rakentamisleikkiä  ei todellakaan ole tehty. Siksi kukaan täysijärkinen suomalainen ei osallistuisi uudelleensyntymiskoneen arvontaan, jos sen tulokset olisivat pysyviä.

Käykääpä kokeilemassa noin niin kuin leikisti!
 

Olin tänään alakoulussa kertomassa syksyllä ilmestyneestä Terveisin Robinson Saarinen –kirjastani. Paikalla oli viides- ja kuudesluokkalaisia. Tilanne eteni niin, että he kyselivät ja minä vastailin. Puhuttiin ihan pelkästään kirjasta, ei niinkään kirjailijuudesta, kuten usein.

Lapsilla oli fiksuja kysymyksiä ja useaan otteeseen myös pysähdyimme pohtimaan kirjan henkilöitä ja heidän motiivejaan. Miksi päähenkilö ei tehnyt niin tai näin? Miksi loppu oli sellainen kuin oli? Mitä niille tapahtui kirjan jälkeen? Miksi kaikkiin kysymyksiin ei saatu vastausta?

Ne ovat suureksi osaksi kysymyksiä, joihin minulla ei ole sen parempaa vastausta kuin heillä itselläänkään.

Mutta ensimmäisen kerran lyhyen kirjailijanurani aikana minusta tuntui, että aloin vähän käsittää, mistä kirjallisuudessa on kyse (ja minä sentään olen valmistunutkin kirjallisuustieteestä!). Kyse on siitä, että luodaan sellaisia henkilöhahmoja, jotka jäävät kutittamaan lukijaa ja joiden edesottamuksia jää pohtimaan ja ihmettelemään ja analysoimaan niin kuin kyse olisi jostain lähisukulaisesta, ystävästä, lapsesta, puolisosta. Että miksi se nyt meni tekemään tuolla lailla, ja että jaa jaa, millaiseksi mahtaa elämä muodostua jos noin käyttäytyy.

Ja he puhuivat ja ihmettelivät siis minun kirjaani (toki opettajan käskystä, mutta kuitenkin)! Olin siis onnistunut siinä kaikkein tärkeimmässä: kirja jätti jonkinlaisen jäljen, eikä se ollut pelkkää painomustetta paperilla.

Se oli paras kokemus tältä uralta.

 

Nyt se sitten alkoi. Nimittäin keppihevosleiri, lajissaan toinen maailmassa. Sen järjestävät rakas tyttäreni sekä hänen kaverinsa. Leiri alkoi tänään klo 9. Yötä ollaan siellä naapurissa ja sitten huomenna leireillään meillä. Leiriläisiä on kaikkiaan kuusi tyttöä. Ohjelmassa on askartelua, kilpailuja, keppihevosten tekemistä sekä tietenkin keppihevosilla ratsastusta. Kuutamoratsastuskin on kuulemma tulossa.

Lapset ovat itse järjestäneet kaiken, käsittääkseni osin jopa rahoittaneet. Vanhemmat auttavat lämpimien ruokien tekemisessä, mutta muuten leiri menee ihan heidän suunnitelmansa mukaan, eikä vanhemmilla ole siihen osaa eikä arpaa. On vaikea kuvailla sitä arvostuksen määrää, jota tunnen tuollaista omatoimisuutta kohtaan. Puhumattakaan siitä, että heillä on varmaan hauskaa.

Jos minä olisin lastenkirjailija, voisin nähdä tuossa aiheen pieneen kirjaan. Muistattehan esimerkiksi Astrid Lindgrenin Melukylän lapset? Mikä siitä tekee niin hienon kirjan? No se lasten mielikuvituksellisuus ja se, kuinka he keksivät koko ajan kivoja leikkejä ihan vaan keskenään.

Keppihevosleiri on niin melukylää ettei mikään!

 

Näin alkoi hiihtoloma täälläpäin maailmaa. Näillä keleillä ei tosin voi mennä hiihtämään, on liian kylmä on miun makkuun. Liian kylmä siinäkin mielessä, että polttopuita on mennyt enemmän kuin lääkäri määrää ja ne alkavat olla totaalisen loppu. Hätävarana oli sentään yksi pieni tukkipino peltien alla, jonka sain kaivettua metrisestä hangesta. Sahasin ne (ovat kyllä kuivia) ja nyt pitäisi mennä hakkaamaan klapeiksi. Niillä pärjätään arviolta kaksi viikkoa.

Kesä, oi kesä, missä olet?

Kun en ole ulos tarjennut, olen tutustunut Bachin Matteus Passioon, joka esitetään täällä kulttuuripääkaupungissa maaliskuussa. Olen nyt kuunnellut sitä pari päivää edestakaisin Youtubesta.

Täytyy myöntää, että yhdyn niihin kommentteihin, joita ihmiset ao. teoksesta sinne ovat kirjoitelleet. Niiden keskeinen sanoma on, että mikäli taivas on olemassa, siellä soitetaan pelkästään Bachia. Erityisesti vaikutuin ”Erbarme Dich, Mein Gott” –osasta, jonka esitti joku Magdalena Kozena –niminen nainen. Itku meinasi tulla puolessa välissä, niin kaunista se oli. En ole koskaan, ikinä kuullut vastaavaa.

Kävin eilen hiihtämässä. Tuosta läheltä menee aika mukava rapian kymmenen kilometrin latu. Ja nyt tulee se huikea juttu: siellä ladun varressa on pöytä, jolla on kori jossa on kuumaa mehua ja kertakäyttömukeja. Joskus on ollut keksejäkin. En ole ihan varma, kuka sen järkkää, mutta ehkä kyläyhdistys tai sitten vain joku joka asuu siinä lähellä. Itse latu on yhden paikallisen urheiluseura-aktiivin tekemä.

Ja se mehu on siis sitä varten, että vassoguu, ottakaa siitä jos maistuu.

Sellaisina hetkinä ei voi kuin ihailla ihmisiä. Samalla tulee hiukan huono omatunto: miksi minä en koskaan viitsi nähdä tuollaista vaivaa? Onko minussa jotain vikana, kun en jaksa tuolla lailla tehdä vapaaehtoista työtä kanssaihmisten iloksi?

Onko?

Ei. Syyllisyys ei saisi kuulua vapaaehtoistyöhön. Vapaaehtoistyön idea on sen nimessä: se on vapaaehtoista. Joku tykkää moista tehdä, mutta siitä ei seuraa, että myös niiden täytyisi, jotka eivät halua. Silloinhan se ei olisi vapaaehtoista. Jos esimerkki sen sijaan innostaa jotakuta lähtemään mukaan, niin hieno juttu, ei siinä mitään.

*

Mehun tuominen ladulle on aivan käsittämättömän hienoa ja luo uskoa ihmiskuntaan. Sen sijaan yhä useammin vapaaehtoistyö on kaikkea muuta kuin vapaaehtoista. Urheiluseurat ja erilaiset vanhempainyhdistykset ovat tästä paraatiesimerkkejä: jos lapsi harrastaa tai käy koulua, vanhemmankin on pakko harrastaa ja käydä koulua. On myytävä vessapaperia, keksejä, pullaa ja arpoja. Ellei pidä varaansa, joutuu valmentajaksi.

Siitä on vapaaehtoisuus ja suoraan sydämestä tuleva halu auttaa kaukana, kun osallistuu lähinnä siksi, ettei lapsi saa kenkää tai ettei itse joudu häpeäpaaluun.

Ei sillä, että se minua haittaisi.

Minä vain en käsitä tätä nykytouhua, jossa vapaaehtoisuudesta on tullut pakko. Joku tykkää vetää pikkuisten futisharkkareita, toinen tykkää järjestää puffetin, mutta me kolmannet, jotka emme tykkää kummastakaan… miksi pitäisi?

*

Nyt kuulen vasta-argumentin: koska jos kukaan ei suostu valmentajaksi, ei saada aikaiseksi joukkuetta ja sarjaliigaa. Ja jos ei kukaan pidä puffettia, ei saada uusia pelipaitoja ja päästä kesällä kahden päivän leirille.

Mutta hei: miksi pitäisi olla sarjaliiga ja pelejä joka julmetun viikko? Mihin tarvitaan pelipaitoja, kun samaan riittää se, että tuntee pelikaverit ja tietää kuka on milläkin puollella. Tai ellei tunne, niin kietoo yksille punaisen ja toisille valkoisen rätin käsivarteen (toimi vuonna 1918, miksei nykyään?). Mihin katosi se, että lapset vain kokoontuivat keskenään pelailemaan?

*

Ai mistä tämä marina nyt taas lähti? Siitä, kun kuulin viime viikolla päiväkodista, jonka vanhemmat myivät keksejä päästäkseen kolmevuotiaidensa kanssa retkelle.

Haloo! Menkää kesällä uimarannalle. Siinä on ihan kylliksi retkeä sen ikäisille.

*

Toisaalta hyviä uutisia: Liedosta on löytynyt yksi jalkapallojoukkue, joka tuntuu toimivan ilman, että kaikkien on osallistuttava, jossa valmentajat vaikuttavat innostuneilta ja lapset tykkäävät olla. Kolmen viikon kesäleiriä Barcelonaankaan ei olla suunnittelemassa. Kiitos siitä!