Lapset, tarkemmin sanottuna 50 % lapsista eli kaksi, ovat olleet nyt vuorokauden leirikoulussa ja vielä viipyvät toisen. En ole koskaan käsittänytkään, kuinka rauhallista, suorastaan pysähtynyttä, on kahden lapsen perheissä. Ei juurikaan kuljetuksia, kaupasta ei tarvitse ostaa paljon mitään, koko ajan ei ole joku sähläämässä ja kinaamassa, kuluu pitkiä aikoja, ettei edes näe ketään, kun jokainen puuhailee omiaan.

Melkein tässä alkaa ymmärtää englantilaista sisäoppilaitosjärjestelmää.

No, aika aikaa kutakin, kiva kun tulevat huomenna takaisin, mutta otetaan nyt tämä päivä vielä ikään kuin lomana.
 

PS. SIsäoppilaitoksesta vielä: senhän me tunnemme ennen kaikkea Viisikko-kirjojen kautta. Vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt ryhtyä hieman ihmettelemään Viisikon lasten vanhempia: ensin lapset olivat koko lukuvuoden poissa ja kun heillä sitte oli kesäloma, he joutuivat menemään nummille, etteivät olisi häirinneet Peter-setää.

Voi olla, että Peter-setä ja vaimonsa eivät ihan MLL:n mitalia saisi...

Sain apurahan, jee! Raha on tarkoitettu kahden kirjan kirjoittamista varten, toinen on lastenkirja ja toinen aikuisten. Parasta on se, että kun laitoin apurahahakemuksen menemään alkuvuodesta, ryhdyin saman tien myös hommiin, joten se lastenkirja on jo valmis ja nyt olen jo hetken sitä toistakin puurtanut.
Näin ollen kun ei ollut mitään odotuksia apurahan suhteen, se tuntuu entistäkin kivemmalta!
Lastenkirja kuuluu Vilhelmiina-sarjaan, jota olen kaksi kirjoittanut jo aiemmin. Aikuisten kirjan nimi on Naapuri ja siitä on jo alustavasti sovittu yhden kustantajan kanssa, mutta lopullisestihan nämä asiat tietää vasta sitten kun kirja on valmis.

Tämän kirjailijamatkan aikana on tullut monta pettymystä, joten täytyy vain toivoa, että nyt vihdoin osaisi tehdä ihan oikean, hyvän aikuisten kirjan.

Siinä on monta mutkaa matkassa, kuten esim. ne lauseet joita siihen kirjaan tunkee.
Itse asiassa ei siinä paljon muuta vaikeaa olekaan!

t. nimimerk. ”Kolmekymmentä sivua valmiina”

Nyt tuli keksittyä hauska leikki. Lueskelin eilen illalla nykyistä ainoaa intohimoani, Economist-lehteä, kun ekaluokkalainen könysi siihen viereen ja halusi lukea myös. Kyseessähän on siis äärimmäisen kuiva, joskin asiantunteva englanninkielinen aikakauslehti, jossa on toki kuvia, mutta ne ovat yleensä hyvin pieniä ja teksti on se juttu, toisin kuin kaikissa muissa maailman lehdissä Frankfurter Allgemeine pois lukien.
Ekaluokkalainen ryhtyi lukemaan, muttei siitä tietenkään mitään tullut, joten ryhdyin kertomaan hänelle kuvasta, joka sattui olemaan sivulla. Siinä oli photoshopattu Arabian Lawrence-elokuvasta (ainakin veikkaan, että se oli siitä leffasta) valokuva, jossa kolme miestä on kamelien selässä. Tällä kertaa nämä kolme miestä olivat Barack Obama, David Cameron sekä Nicolas Sarkozy.
Ryhdyin sitten satuilemaan, mitä he siellä kamelin selässä puhuvat. Tarinasta tuli oikein ratkiriemukas, kun laitoin ne pohtimaan, pitäisikö Libyaa pommittaa vielä enemmän ja mitä sille hullulle koiralle pitäisi tehdä, soppa-ainekset voisi saada.
Seuraavaksi oli ekaluokkalaisen vuoro ja hän kertoi mainion pikku tarinan kellomainoksesta, jossa oli jotain jalkapalloilijoita mannekiineinä. Siinä ne kyselivät toisiltaan aikaa ja ihmettelivät, mistä olivatkin saaneet niin hienon kellon ja oliko se mahdollisesti Tarjoustalosta.

Enpä olisi uskonut, mihin kaikkeen Economist taipuu!
 

Ostin eilen peräkärryn, kun jouduin taannoin luopumaan pakettiautosta. Siinä on oikein kuomu ja kaikki. Sain sen käytettynä ja ihan siedettävään hintaan.
Tarina meni kuitenkin näin: alkuviikosta huomasin Rautian mainoksen, jossa he tarjosivat kahtakin erilaista peräkärryä, joten lähdin katsomaan niitä. Olin ihan aidoissa ostoaikeissa ja rahaakin oli mukana. Vähän kyllä aavistelin, kuinka siinä kävisi: samalla lailla kuin aina kun siellä käy. Eli joko (i) tuotetta ei ole heti saatavana tai (ii) kukaan ei suostu myymään sitä. Tästä on meinaan entuudestaan monta kokemusta.
Tällä kertaa vaihtoehto (ii) realisoitui. Menin sinne ulkopihalle, eikä kukaan ollut kiinnostunut minusta. Lisäksi ne peräkärryt oli kasattu korkeisiin pinoihin niin että toisaalla oli kärrypino ja toisaalla kuomupino. Ei siis ollut yhtään sellaista, jota olisi päässyt hipelöimään, mikä on melko olennainen osa ostoprosessia kun sentään yli tonnin hankinnasta on kyse.
Kohautin sitten aikani siellä seistyäni olkapäitäni ja lähdin pois. Kotona katsastin Keltaisesta pörssistä, josko sieltä jotain löytyisi. Ja löytyihän sieltä. Puolta halvemmalla ihan siisti vehje, valmiiksi koottuna ja rekisterissä.

Haloo!
Mikä siinä voi olla, että rautakaupat – tai ainakin jotkut rautakaupat – yhä edelleen kokevat sen myymisen jotenkin niin kovin hankalaksi? Vastaus lienee, että ei voi pitää henkilökuntaa paljon, kun hintakilpailu on niin kovaa. Tästä tosin seuraa, ettei sellaiseen paikkaan viitsi mennä, kun tietää, ettei siellä kumminkaan kukaan tule myymään. Sitä paitsi on myös liikkeitä, joista on mahdollista ostaa tarvikkeita.
Ovat yleensä vähän niitä pienempiä ketjuja.
 

PS. Nyt tuli kesä! Lapset harkitsevat jo shortseihin pukeutumista, itse pitäydyn varmuuden vuoksi vielä talvitakissa.

Lähdemme tänään päivän retkelle ulkomaille eli Ahvenanmaalle (siis päiväristeilylle). Tytär mursi välitunnilla hiukan polvensa ja kulkee kepeillä, joten pitkästä aikaa päästään liikkumaan hiukan samalla tavalla kuin aikanaan kun oli pikkulapsia: siis hitaasti ja niin että aina täytyy käydä hakemassa ruoka yms. ensin jollekin muulle ja vasta sitten itselle.
Tällaisina hetkinä itse asiassa huomaa kuinka mukavaa on, kun lapset ovat jo niin isoja, että suureksi osaksi huolehtivat itse itsestään (paitsi tietenkään pipoistaan, hanskoistaan ja koulurepuistaan). PItäisi varmaan saada joku vauvakin silloin tällöin lainaan, niin pysyisi poissa turhat kuvittelut vauvojen hoitamisen autuudesta.
*

Tämän mahtavan pääsiäislomamatkan jälkeen onkin sitten neljä päivää ilman mitään ohjelmaa. Ajattelin nauttia pihan siivoamisesta, auringosta sekä polttopuiden tekemisestä.
Yksi porukka sukulaisia sen sijaan lähti Lappiin: täytyy sanoa, etten ole yhtään kateellinen. Tällaisen talven jälkeen, kun vihdoin on päässyt lumesta eroon, ei todellakaan huvittaisi ehdoin tahdoin lähteä sitä lisää katselemaan.
 

Nyt sattuu. Enkä tarkoita sitä, että Suomi joutuu elämään seuraavat neljä vuotta ilman Paavo Väyrystä. Tarkoitan sitä, että tein eilen halkoja muutaman tunnin, eikä ollut keho oikein tottunut ajatukseen. Mutta talven jäljiltä on noin kaksi sylillistä laudanpätkiä jäljellä, eikä niillä lämmitetä edes saunaa.
Ei tosin lämmitetä näillä uusillakaan vielä pitkään aikaan, sen verran märkiä ovat, että jos puristaa oikein lujaa, niistä tihkuu vettä.
Tai ehkä nekin vain itkevät Keskustan veret seisauttavaa murskatappiota? Tai sitten Persujen veret jähmettävää voittoa.

Niin tai näin, täytyy sanoa, että eilinen oli harvinaisen mielenkiintoinen tositeeveeohjelma. Ja tämä siitäkin huolimatta, ettei siinä oikeastaan tapahtunut yhtään mitään ennakkoäänien julkistuksen jälkeen.Se on vähän sama kuin linnanjuhlissa: niissäkään ei tapahdu mitään, mutta silti katsotaan.

Itse joka tapauksessa onnistuin taas olemaan kuoleman enkeli: jos kuka minulta saa äänen, voi olla varma, ettei pääse läpi. Ei ole vissiin vielä koskaan päässyt. Että sorry vaan, Martti.
 

Nyt kolme vinkkiä sinkkumiehille: kuorot, kuorot, kuorot.

Ei, tällä en tahdo sanoa, että kuorot olisivat täynnä naisia, jotka etsisivät sinkkumiehiä, mutta sitä kyllä, että kuorot ovat täynnä naisia ja niillä (siis kuoroilla, ei välttis naisilla) on kova pula laulavista miehistä. Lisäksi lauluharrastus tuskin on sieltä mänteimmästä päästä maisten arvoasteikolla.

Olen nimittäin nyt muutaman kuukauden aikana tehnyt useammankin jutun erilaisista kuoroista ja sama juttu tulee aina ilmi: miehiä kaivattaisiin lisää (paitsi naiskuoroihin). Mikä olisikaan siis luontevampi keino tavata uusia ihmisiä mukavassa ympäristössä?

Lisäksi laulaminen on aika hauskaa. Eilen olin kuuntelemassa kun turkulainen Verbum Sonans –kuoro harjoitteli. Oli ihan pakko siellä takarivissä hyräillä ja miettiä, että olisi aika mukavaa olla mukana.

Vaan kun se ei käy. Tennisammattilaisuus kärsisi.
 

Huhhuh mikä viikonloppu. Lauantaina oli vanhan suomenkielen ainejärjestöni 50-vuotisjuhlat, johon olin kutsuttu oikein juhlapuhujaksi. Ihan kivat oli kekkerit, kiitoksia vain.

Mutta siellä tarjottiin snapseja.

Eikö voitaisi sopia, että viina kokonaisuudessaan kiellettäisiin ja juotaisiin vain oluita, viinejä ja sen sellaisia? Ei ole nimittäin vuosikausiin käynyt näin, että koko seuraava päivä, eilinen siis, meni ihan sängynpohjalla maaten. Pöyristyttävää.

Toki on niinkin, että kuka käskee sellaisia juomaan? No ne käskivät.

Sinänsä lienee myönteistä, että noita väkeviä viinoja juodaan enää nykyään aika harvassa paikassa. En ole oikein koskaan käsittänyt niiden ideaa: niistähän tulee kauheaan kekkuliin heti, eikä se ole lainkaan kivaa. Paljon hauskempaa on tissutella miedompia juomia, joissa se suurin pointti on siinä, että niitä juodaan pitkin iltaa hallitusti. Viinan kanssa se on paljon vaikeampaa.

Samasta syystä en ole koskaan ymmärtänyt huumeidenkäyttöä: mitä järkeä on ottaa joku pilleri ja olla sen jälkeen sekaisin, kun se koko päänsekoittamisen hauskuus ei suinkaan ole lopputuloksessa vaan prosessissa. Siinä vaiheessa kun se pää on sekaisin, on nimittäin aika lähteä kotiin.

No, kuten Waltarin kirjassa Antti Tykinvalaja sanoo: ”Surkeassa olotilassani minua lohdutti vain tietoisuus siitä, etten enää koskaan koskisi päihdyttäviin juomiin.”

Tai en ainakaan vähään aikaan.
 

Jaahas, eilen tuli seitsemän oikein! Toisessa rivissä oli neljä oikein ja toisessa kolme. Se ei ole aivan huono saavutus. Tiedä vaikka sillä neljällä oikein saisi jotain – vaikka ehkä se vaatisi vielä lisänumeron kaveriksi.
Tosin tässä iloitsemisessa on hiukan sitä samaa kuin aikoinaan pikkupoikana kun kaveri osti Ässä-arvan ja oli raaputtanut itselleen kaksi samaa ja oli vielä yksi raaputtamatta. Kun sitten ei tullut kolmatta, hän kuitenkin totesi päävoiton olleen ”tosi lähellä”.
Isoisäni lottosi kerran niin, että jokainen numero oli vierestä, siis ihan vierestä eli kun tuli kymppi niin hänellä oli yksitoista. Kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että päävoitto oli harvinaisen lähellä. Kukaan ei sanonut ääneen, ettei rivissä ollut varsinaisesti yhtään oikein.
Mutta lotto on hieno keksintö. Ennen kaikkea se on hieno keksintö siksi, että se on niin kovin paljastava ihmisluonnon hyvien ja huonojen ominaisuuksien suhteen. Minä ainakaan en voinut olla tuntematta kateutta tänä aamuna kun luin lehdestä, että joku yksittäinen tyyppi (olisi edes porukka, oi antakaa sen olla kahdenkymmenen hengen porukka!) sai koko potin. Itse asiassa en saattanut edes lukea niitä uutisia, niin paljon korpesi.
Se oli se ihmisluonnon ikävä puoli.
Mutta lotto tuo esiin myös ihmisten hyvän puolen: toiveikkuuden ja valmiuden aloittaa alusta, jos tällä kertaa menikin mönkään. Se on pienessä muodossa sama asenne, joka laajassa mittakaavassa nähdään sotien ja maanjäristysten jälkeen, kun ei mene kuin hetki ja kaikki on rakennettu uudestaan ja ihmiset jatkavat elämäänsä.

*
Myönnettäköön, lotto nostaa esiin vielä yhden luonteenpiirteen: epärationaalisuuden. Ei ole järjen häivää laittaa niitä euroja niin epätodennäköiseen hankkeeseen.
Paitsi jos…
…pointti ei syvimmiltään olekaan voittamisessa vaan siinä viiden minuutin viihteessä ja sitä edeltäneessä haaveilussa, mitä kaikkea rahoilla voisi tehdä. Siitä se on aika pieni hinta.

Näin sitä siirryttiin kesäaikaan kymmenen sentin lumimyräkän saattelemana! Henkilökohtaisesti olen päättänyt, etten enää tänä talvena tee lumitöitä, en vaikka mikä olisi. Mieluummin jään jumiin tänne pihalle ja kuolen nälkään.

Tiedoksesi luontoäiti: voit viedä vapauteni, mutta et arvokkuuttani!

Vai oliko se irvokkuuttani?