Noin. Ulkona on seitsemän boforin myrsky ja ne kaksi puuta, jotka säästyivät viime myrskyssä luultavasti kaatuvat kohta, vessa ei toimi ja kellarin lattia lainehtii. Ainoa myönteinen asia on, ettei näillä asioilla ole yhteyttä toisiinsa, eli kellarin lattialla ei lainehdi myrskyn levittämää vessavettä.
Tällaisina hetkinä, kun kaiken kukkuraksi vielä ymmärtää, ettei ole ketään, kenen puoleen kääntyä, vaan asia on tavalla tai toisella hoidettava itse, sitä väkisin ymmärtää olevansa aikuinen.
Lapsuuden hienous: aina joku muu korjaa jäljet.
 

Kevät. Jippidappijuppiduu! Aurinko lämmittää ja valaisee ja sen valokin on ihan erilaista kuin parina viime kuukautena. Kun menee pihalle, siellä tuoksuu erilaiselta ja tuntuu niin kuin yltä putoaisi jonkinlainen pölykerros, joka on hidastanut liikkumista ja ajatuksenkulkua.
Yksi kohta pihastamme on jo paljastunut, kun jää on väistynyt. Sen sijaan meidän mäkemme, joka on kohtuullisen pitkä ja jyrkkä, on edelleen paha kyllä jääkauden vallassa. Lisäksi tämä pakkasen ja lämmön yhdistelmä on tehnyt sen, että siinä on syvät ja jäiset ajourat niin että joka kerta kun ajaa ylös, on tultava melkoisella vauhdilla ja silmät kiinni kun muuten ei uskalla. Vaan ei sillle mitään oikein voi tehdäkään, juhannukseen mennessä on luultavasti jo parempi.

*

Ja minä… Minä ainakin olen jo nyt paljon parempi. Tästä alkaa vuoden paras aika. Maaliskuu on hieno,. Huhtikuu on ehkä se kaikkein paras ja sitten vielä toukokuukin on mahtava. Kesä sinänsä on jees, mutta siihen ei liity sitä kevääseen sisältyvää odotuksen huumaa. Odotus kuitenkin on se elämän suola: se että saa jonkin asian – kesän vaikka – on sitten lopulta vähemmän säväyttävää.
 

Nyt on sitten tämäkin ihme nähty: Suomen Merimies-Unionin johtaja Simo Zitting vaikutti älyköltä eilisissä uutisissa, joissa käsiteltiin AKT:n tilannetta. Meinaan vaan, että kun tuo Merimies-Unioni nyt ei kumminkaan ole varsinaisesti tunnettu sympaattisuudestaan ja vastuullisuudestaan.
Voin hyvin kuvitella, että jos siellä olisi haastateltu Paperiliiton puheenjohtajaa, Paperiliitto olisi voitu muuttaa Helsingin yliopiston tiedekunnaksi, kun siellä olisi näyttänyt olevan niin fiksuja tyyppejä johdossa.
Vaan niin se on, että sokeiden valtakunnassa silmäpuoli on kuningas.
Jos vertailukohtana on AKT:n käyttäytyminen Hilkka Ahde –asiassa, niin muut perinteiset rettelöintiorganisaatiot näyttäytyvät käytöskoulun priimuksilta.
Sitä minä tosin ihmettelen, että mistä näitä timorätyjä oikein sikiää ja miten he pääsevät johtotehtäviin, kun ovat niin elämästä vieraantuneita ja kaikkivoipia, että kuvittelevat voivansa tuosta vain erottaa kiusaamissyytöksen esittäneen tyypin kesken kiusaamista selvittävän prosessin.
Huhhuh.
 

PS. Itselläni ei ole koskaan ollut ihan täysin hullua pomoa, mutta yhden kerran yksi pikkupomo sanoi minulle epäreilusti ja pahasti ja muistan sen vieläkin, 15 vuoden jälkeen. Tästä voisi äkkiseltään vetää sellaisen johtopäätöksen, että pomojen kannattaa olla tarkkana miten alaisiaan kohtelevat. Huonoista fiiliksistä ja epäreiluuden kokemuksesta ei synny hyvää työpanosta. Päinvastaisesta tilanteesta taas hyötyy koko firma. Juuri siksi johtajavalinnat ovat niin tärkeitä.

Nyt on ihan pakko laittaa linkki, kun olemme esikoisen (15 v) kanssa jo pidemmän aikaa piirtäneet sellaista Kimmo Kotka -sarjakuvaa täällä Turussa ilmestyvään paikalliseen Mobile-lehteen. Neljä kertaa vuodessa on vähän pidempi pläjäys ja tällä kertaa onnistuimme käsittelemään hyvin ajankohtaista aihetta, nimittäin Guggenheimia.

Se rakennetaankin Turkuun!

Tämä mainio kaksisivuinen spektaakkeli löytyy täältä:
mobilekustannus.fi/kevat2012/kimmokotka

Meille tuli Fortumilta kirje, jossa he kertoivat palauttavansa vähän rahaa, siis maksavansa korvauksia siitä tapaninpäivän myrskystä. Me olimme vähän alle kolme päivää ilman sähköä. Korvaus oli tonnin.
Jos ajattelee, että sen joutuisi tienaamaan, se tarkoittaisi, että pitäisi tienata ainakin 1500, että moinen summa jäisi käteen.
En juuri koskaan tienaa noin hyvin.
VAADIN LISÄÄ SÄHKÖKATKOKSIA HETI!!!!!!!!!

Kummallista, luulin kirjoittaneeni tänne perjantaina yhden jutun, mutta nyt se ei olekaan täällä. Ettei olisi nyt Kiinan hallitus saanut vihiä kirjoituksistani, sen verran arkaluonteista materiaalia kun se oli…
No ei vaiskaan, kerroin siinä, että kirjani ilmestyi, onneksi olkoon, Roope.
Olen juhlistanut asiaa rakentamalla saunaa. Se on melkein viimeinen homma tässä puolitoista vuotta kestäneessä remontissa. Sen jälkeen on lähinnä jotain pientä maalaamista (ja yläkerrassa yhden huoneen rakentaminen, mutta sitä en uskalla edes ajatella).
Mutta: uskokaa tai älkää, saunasta tuli ihan saunan näköinen ja muistin jopa laittaa sinne sen jutun missä poltetaan puita ja joka tuottaa lämpöä. Lauteista puuttuu vielä yksi, mutta saanen sen kohta valmiiksi, joten tänään pääsisi sitten löylyihin!
Siis sikäli jos muistin rakentaa sinne myös savupiipun (tämä remppa on kestänyt niin kauan, etten enää oikein muista kaikkia pikku yksityiskohtia, mitä on tehty tai mahdollisesti unohdettu tehdä). No, ellei, sitten meillä on savusauna.

Tilannekatsaus: Ulkona on yön aikana tullut puoli metriä lunta. Ei siinä muuten mitään, mutta kun lapset ovat hukanneet kaikki (2) lumilapiota sekä lumikolan jonnekin hangen alle. Kenelläkään ei ole minkäänlaista muistikuvaa, missä niitä mahdollisesti on tarvittu ja mistä siis kannnattaisi alkaa kaivaa.
Tosin ei ole mitään millä kaivaa.
Mutta hätä keinot keksii! Keittiöstä löytyisi sellaisia isoja lusikoita, joilla yleensä lapataan ruokaa lautaselle, mutta ehkä ne sopivat paremmin vankilapakoihin.
Kihveli voisi toimia. Se on kuitenkin suurin piirtein sellaisen lasten leikkilumilapion kokoinen. Sen kanssa pääsisi ehkä autolle ja jahka naapuri avaa tuon päätien, kukaties selviytyisi ostamaan uuden kolan.
Vai odottaisiko sittenkin vain kevättä? Aurinko tekisi työn, eikä tarvitsisi vaivautua. Kissa selkeästi valitsi tämän vaihtoehdon, kun se aamulla halusi ulos, katseli kauhistuneena ovenraosta ja juoksi äkkiä takaisin kylppärin matolle, jossa nauttii lattialämmityksen suomista etuisuuksista.
Toisaalta nyt on hiihtoloma täälläpäin Suomea, joten sisään ei saisi oikein jäädä. Vaan ei sinne suksienkaan luo pääse, ellei ensin anna kihvelin viuhua.
Nyt kun asiaa oikein ajattelen, myös tuollainen muovinen aanelosten matala arkistointilokero saattaisi toimia. Ja kosksa koko homma on lasten syytä, voisin ehkä varustaa heidät kattilankansilla, joiden avulla voisi kukaties koettaa huiskia lumeen jonkinnäköistä polkua.
Niin että ei tässä itse asiassa taida sittenkään mikään suuri hätä olla. Päätän siis raporttini täältä lumen alta tähän.
 

Olen ollut lauantaista lähtien Berliinin elokuvajuhlilla, jonne parin viikon päästä ilmestyvä kirjani "Rajanaapuri" pääsi esiteltäväksi sellaiseen Books to Films -tapahtumaan. Siellä on siis paikalla elokuvatuottajia ja sitten heille sanotaan että täst vois niinku tehdä leffan niinku.

Se on huomenna se tärkein hetki mutta tätä ennenkin on jo käyty palavereja eri ihmisten kanssa, Tämä on tosi kummallinen maailma tällä. Kaikki yrittävät myydä jotain tai hakevat jotain mitä voisivat myydä.  Siitä on kyllä glamour ja hauskanpito kaukana kun katsoo kuinka tiukat aikataulut ihmisillä on ja kuinka paljon he yrittävät avata mahdollisia rahoittajia/kirjoittajia/ohjaajia/ketänytsitten yrittävätkintavata.

Mutta kokkareita on paljon ja sellaiselle, jolla ei ole ihan niin paljon niitä palavereja (minä) ne ovat mielenkiintoisia paikkoja: ihan vain katsella kuinka ihmiset ympäri maailmaa parveilevat toistensa kimpussa kuni sillit suolassa.

Itse kaupunki on vähän kummallinen. Kaikki on suurta ja välimatkat aika pitkiä, joskin metroverkko toimii hyvin. Kaikkein oudointa kaikesta: olen kävellyt täälä kaksi päivää, eikä vastaan ole tullut käytännössä yhtään perinteistä saksalaista kneipea elikäs pubia. Myös kiinnostavannäköiset ravintolat loistavat poissaolollaan.

Näin päätän raporttini täältä tähän. Pitäkää minulle peukkuja huomisen varalle!

PS. PIkkuisen lisätietoa hankkeesta ja kirjasta löytyy Facebookista nimelläni kun hakee.

PPS. Pitäkään peukkuja myös sen varalle, koska joudun nyt kaupoille hakemaan tuliaisia lapsille. Se on paljon vaikeampaa kuin elokuvaoikeuksien myyminen!

Löysin naulaisten, mätien ja märkien polttopuitteni seasta kuivan ja kauniin koivuhalon. Jos joku tietää kadottaneensa, palautetaan tuntomerkkejä vastaan, minun se ei ainakaan ole!
Mutta on niille lämpöarvoltaan huonommillekin puille ollut käyttöä: tänä aamuna oli 27 astetta pakkasta. Kolmella takalla kun lämmittää, elämä alkaa olla siedettävää. Lämpöä tulee myös siitä kun hakee niitä puita ja ennen kaikkea siitä kun sahaa niitä. Joulumyrskyn jäljiltä on vielä piha täynnä pilkottavaa.

Mutta ne auttavat vasta ensi talvena.  Pelkäänpä, että taas käy niin että maaliskuun puoliväliin mennessä kuivat puut ovat loppu.
Joka vuosi sitä paitsi sama virsi. Pitäisi olla joku tosi iso lato tai vastaava, johon saisi kuivaan polttopuita niin paljon että kerrankin riittäisivät. Vaan kun ei ole. Tästä syystä olen tosin jo katsonut paikan sellaiselle. Jos vaikka parin vuoden päästä olisi valmis…

Ajatelkaa nyt, oma lato! Kuulostaa komealta.
 

Noin tuli koottua pari seinällistä kirjahyllyjä, kun remontti on edennyt vaiheeseen, jossa saa jo alkaa miettiä sisustuksellisia asioita. Kirjat siirtyivät yläkerrasta alakertaan, kun olohuoneesta siirtyi ruokapöytä pois suurentuneeseen keittiöön. Näin olohuoneesta tuli ikään kuin kirjasto, jossa voi takkatulen ääressä lukea niitä kaikenlaisia kummallisia kirjoja joita elämän aikana on tullut hankittua tai saatua.
Kirjahylly onkin melkoinen arkeologinen kulttuurisedimenttien keskittymä. Meinaan että eri elämänvaiheissa on tullut hankittua kovin erilaisia kirjoja. Ja vieläpä niin, että ei voisi vähempää kiinnostaa ne kirjat, joita on ilmeisesti pitänyt jossain määrin arvokkaina joskus opiskeluaikoina. Toinen toistaan pitkäpiimäisempiä ja tyhjänpäiväisempiä tietokirjoja, joista ei koskaan voi olla edes kirjoittajalleen mitään iloa. Pois pitäisi heittää, hylättyjen humanististen teosten Keskuskuoppaan.
Järkeväksi ostokseksi sen sijaan on osoittautunut Agatha Christien tuotanto, josta on iloa yhä uudelleen.