Piti lähteä jo eilen juhannuksen viettoon, mutta sade ei oikein moiseen houkutellut. Tähän mennessä ollut melko liioiteltu kesä: ensin hellettä niin että heikotti, eikä voinut nukkua, sitten onkin satanut käytännössä koko ajan.

Huokaus. Mikä tässä nyt niin vaikeaa muka on? Siis: halutaan kauniita ilmoja, max 25 astetta lämpöä, kuitenkin vähintään 20. Sateen voi ajoittaa yöhön. Tätä pitää jatkua kolme kuukautta kesäkuusta elokuun loppuun. Syyskuuhun viileneviä ilmoja, kaunis ruska ja kesänhäivähdyksiä. Loka ja marraskuussa saa sataa. Joulukuuhun hiukan lunta. Tammi-helmikuu selkeää talvea, ei kuitenkaan pakkasta yli 15 astetta. Maaliskuu lisääntyvää valoa ja kevään tuloa. Huhti-toukokuu kaunista kevätsäätä, aurinko paistaa ja pikku hiljaa lämpenee.

Yksi tuollainen vuosi, por favor!

Sitä odotellessa, hauskaa juhannusta itse kullekin!
 

Noin sitä on sitten ensimmäiset rippijuhlat vietetty, niisk. Voikohan tästä päätellä, että lapset eivät enää ole ihan pieniä? Toinen kysymys, joka kulminoituu tämänkaltaisiin juhliin on se, että minkä helkutin takia aina jää pari kakkua yli? Ja mitä niille sitten pitäisi tehdä?

Pitäisi ymmärtää ja jo pikku hiljaa uskoa, että kun koettaa laskea, kuinka paljon tarjottavaa pitää olla, niin ottamalla 30 prosenttia laskelmista pois ollaan melko lähellä totuutta. Mutta kun ei sitä voi niin tehdä: tulee pelko perssiiseen että mitä jos pullat loppuvatkin kesken?

Vaan entä sitten? Kuolevatko vieraat nälkään, jos niiltä jää yksi ylimääräinen keksi saamatta ja joutuvatkin syömään toista laatua?

Mutta sellaista se on juhlien järjestäminen. Ja meillä sentään oli vain pari naapuria ja lähisuku. Eihän niistä tullut kuin 50 ihmistä...
 

Nyt oli aika hyvä otsikko Hesarin nettisivuilla: ”Ruotsalaisnainen yrittää saada lapsen äitinsä kohdussa”.

Sitä minä vaan, että aika iso kohtu. Pitääkö sinne mahtua vielä kätilönkin? 

Asiaan: olin eilen pelaamassa, kenttä oli vähän sateen jäljiltä liukas ja kaaduin. Selästä kuului kaksi kertaa ruts ja sitten meni jalat alta. Nyt olen kuitenkin pystyssä, mutta tietyssä asennossa tulee sellaista sähköiskua, että sähkömiehen koulutus olisi eduksi. Aika surullista: olisi niin pirusti kaikenlaista, mitä pitäisi saada tehtyä, kuten talonlaajennus ennen kuin tulee syksy ja kylmä.

Vaan ei auta kuin toivoa, että tämä menee nopeasti ohi. Jos vaikka sen aikaa tekisi ihan työtöitä?
 

Tein Hesarin kuukausiliitteen testin ”Kuinka sinun kävisi jatkosodassa” Siinä kone arpoo todellisten kuolin- ja haavoittumistilastojen perusteella, kuinka olisi todennäköisesti minulle turkulaiselle käynyt, kun olisin lähtenyt jatkosotaan.

Säilyin hengissä, mutta haavoituin ainakin kerran.

Edellisen kerran tein vastaavan testin niin ikään Kuukausiliitteessä, jossa kone arpoi, mihin maailmankolkkaan syntyisi, jos syntyisi uudestaan. Kävi tuuri siinäkin: minusta tuli amerikkalainen ja väistin siis maailman suuret slummit, joissa kuitenkin asuu suurin osa ihmisistä.

Sitä minä vaan, että taidanpa laittaa loton vetämään. Ja kun sen teen, kenenkään muun on turha enää rahojaan siihen tuhlkata, kun tulos on etukäteen selvä. Sorry. Tarjoan kyllä kakkukahvit sitten päävoiton jälkeen täällä meidän pihalla, tervetuloa.

Näin oli koulun kevätjuhla. Kaikki lapset pääsivät luokaltaan ja veiläpä oikein hyvin numeroin – se keskimmäinenkin jonka mielestä koulukirjat ovat suoraan saatanasta, pärjäsi lopulta ihan kohtuullisesti. Tytär sai hymytyttöpatsaan, mutta oli selvästi laiskotellut, koska keskiarvo laski ja oli enää 9.65.
Surkeaa. Mitä siitäkin mahtaa tulla? Katuojaan päätyy, sieltä hulevesien mukana Saaristomerelle, joka on niin saastunut, ettei siellä kauan pysy hengissä...

Me vanhemmat sen sijaan olemme hiukan kiusaantuneita tästä lomasta. Lukukauden aikana on kivempaa, kun ei tarvitse tehdä lounasta, ja lapset ovat edes sen neljä tuntia päivässä muualla. Itse olen ratkaissut asian heräämällä kukonlaulun aikaan. Silloin saa olla rauhassa.

Kolikon kääntöpuoli: iltauutistenkin katsominen on vaikeaa, kun haukottelee niin kovasti.

Mutta ehkäpä lomaa tarvitaan siihenkin, että se muistuttaa meille aikuisille vuoden rytmittämisen tärkeydestä. Että pitää olla myös toisenlaisia jaksoja.

Siis sellaisia, jotka eivät ole ihan niin leppoisia kuin normaalisti…

Ei vaiskaan: tänään polkupyöräretkelle paikalliseen käsityöpajaan kymmenen kilsan päähän!
 

PS. Olivat yhdeksännet kevätjuhlat, ja rutiini on selvästi kovettanut sydämiä: kyynelet eivät vuotaneet edes siinä vaiheessa, kun ekaluokkalaiset pyörittivät lavalla kymmenen minuuttia hulavannetta tiukan keskittyneesti.

Kyllä ennen oli paremmin kaikki, oli. Työtä tehtiin, eikä laiskoteltu. Ja nyt puhun koulunkäynnistä. Päättäjäiset ovat nimittäin lauantaina täällä meillä päin, mutta ainakaan yläkoulussa ei ole enää kahteen viikkoon tehty yhtään mitään. He katselevat leffoja tunnit pitkät ja syövät karkkia. Ellei ole karkinsyöntiä, niin sitten on frisbeenheittoa.
Kun koulu päättyy 14.30, niin tänään se näköjään päättyi 12.30.
Alakoulussa on sentään hiukan tiukempi kuri, mutta kyllä sielläkin melkoista löysäilyä on.
Ei siinä muuten mitään, mutta minua ainakin sieppaisi moinen toimettomuus. Tarkoitan, että mitä järkeä sinne kouluun on mennä, ellei siellä tehdä mitään? Sehän on ihan sama kuin että kävisi työpaikalla vain, koska on sovittu että siellä ollaan tietyt tunnit.
Jaa mutta niinhän monet tekevätkin...
Silti: pitäisi joko (i) päästää lapset suosiolla kaksi viikkoa aikaisemmin lomalle tai (ii) pitäisi opiskella ihan oikeasti loppuun saakka. Näin sanoo sisäinen marttilutherini.
 

Olipa päivä. Piti muurata väliseinä talonlaajennukseen, ja pikkuveljelle sattui sopimaan juuri eilinen. Satoi tietenkin koko päivän. Seinän ylle saimme viritettyä pressun niin että itse muuraaminen onnistui, mutta meillä huoltojoukoilla oli hankalampaa (minulla siis). Minä työskentelin siinä sen pressun räystään kohdalla eli kaikki vesi minkä parinkymmenen neliön pressu keräsi, valui suoraan niskaani.
Tätä jatkui kymmenen tuntia.
Mutta: saimme seinän valmiiksi, jos kohta se ei varmaan näillä keleillä kuivu ennen joulua. Kelpo saavutus kuitenkin, semminkin kun ei se pikkuveli mikään muurari ole, vaikka joskus on sitä vähän kokeillut. Minä sen sijaan olin ehta apumies: märkä, mutainen, viluinen ja väsynyt.

Ja kun koko päivän kantoi laastia ja tiiliä, tiesi jotain tehneensä. Yöllä heräsin moneen otteeseen, kun jokaista paikkaa särki. Ei tule vanhuus yksin, ei tule: tulee säryn kanssa.
 

Kävin viikonloppuna magneettikuvassa. Selkä kun on niin kovin huono ja jo nyt, kymmenen vuotta asiasta eri lääkäreille maristuani, lopulta he kyllästyivät ja lähettivät tutkimukseen.

Pari huomiota liittyen teeveesarjaan House sekä Suomen terveydenhoitojärjestelmään.

Ensinnäkin: Housessa pääsee magneettikuvaan monta kertaa/jakso, eikä sinne ole ikinä jonoa.

Toiseksi: Housessa ne samat lääkärit hoitavat myös magneettikuvaushärveliä, kun taas Suomessa on ihan oma porukkansa sitä varten.

Kolmanneksi, Housessa setvitään aina kuvauksen aikana lääkäreiden seksielämää, mutta epäilenpä että oikeasssa elämässä niin ei tehdä. 

Neljänneksi: Housessa kuvaus kestää yleensä puolisen minuuttia, kun taas minua kuvattiin kokonainen tunti.

Se ei muuten ollut mikään ihan hirveän miellyttävä tunti. Piti olla ihan liikkumatta, mutta pahempaa oli vielä se kuvausputki, jossa se tunti vietettiin. Se on niin pieni kapseli, että sinne juuri ja juuri mahtuu. Siellä on myös aika kuuma. Onneksi sai sentään luurit päähän ja saattoi kuunnella musiikkia silmät kiinni. Muuten olisi voinut tulla ahtaanpaikan hermostus.

Itse en kovasti moisesta kärsi, mutta silti minullekin tuli hiukan epämiellyttävä olo ja voin vain kuvitella, millaista on ihmisillä, jotka oikeasti kärsivät ahtaanpaikan kammosta. Heidät varmaan pumpataan täyteen jotain rauhoittavia.
 

Viimeinenkin lapsi menee aina aamulla yhdeksäksi kouluun, minkä jälkeen taloon laskeutuu ihana rauha. Valitettavasti Suomen koulujärjestelmä ei pidä ekaluokkalaisia kovin pitkään tunneilla, joten puolen päivän aikoihin ensimmäinen tulee jo takaisin.
Hyvästi rauha. Pulputus alkaa jo kauan ennen kuin hän edes avaa ulko-ovea. Jos ikkuna on auki, sen kuulee parinkymmenen metrin päästä, eikä hänellä suinkaan tarvitse olla ketään, kenen kanssa jutella. Tulee hyvin juttuun ihan itsekseenkin. Siitä se pölinä sitten jatkuu katkeamatta ainakin tunnin verran, jolloin hän vähän rauhoittuu (ei paljon).
Ei hänellä mitään varsinaista asiaa ole, tänään esimerkiksi luki ääneen Simpsonit-sarjakuvaa ja varmistaakseen, että varmaan joku kuunteli, huuteli aina välillä, että hei kuunnelkaa, nyt Bart sanoo näin…
Työtehoseuran mittausten mukaan kyseessä on kansantaloudellinen ongelma, mutta toisaalta kun toinen on niin aseistariisuvan iloinen, eikä tahdo kenellekään mitään pahaa, kunhan tahtoo pölistä, niin vaikea sitä on kieltääkään.
Täytyy vain ajatella, että pihallamme on sellainen lähde, joka ei pulputa vettä vaan puhetta ja sitäkin vain osa-aikaisesti, sillä toisinaan yöllä hän on hiljaa (ei aina).
 

No miltä nyt tuntuu? 6-1. Aika hurjaa kyytiä.
Ilmeisesti juhlinta oli kovaa kaupunkien keskustoissa, täällä pellolla yksi jänis hyppi ikkunan ohi, kun loppusummeri soi. Ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta suomalaisen jääkiekon riemuhetkestä.
Ja minä itse?
Ainakin asetelma oli muuttunut sitten viime mestaruuden. Vuonna 1995 olin kavereiden kanssa baarissa katsomassa matsia ja tunnelma oli korkealla. Siinä oli paitsi baarin ja nuoruuden tunnelmaa, myös historiallisuutta, tietenkin, kun kerran oli eka kerta.
Tällä kertaa katsoin kotona, mutta ensimmäisen kerran olivat myös lapset katsomassa (vaimo sen sijaan ei ollut, petturi). Ekaluokkalainen hyytyi ekan erän jälkeen, kuudesluokkalainen niin ikään. Neljäsluokkalainen katsoi loppuun saakka ja kasiluokkalainen kävi aina välillä vähän vilkuilemassa, vaikkei tainnut sinänsä moisesta lajista perustaa.
Kun matsi sitten loppui, laitettiin telkku kiinni ja mentiin nukkumaan.
Vaimolle kerroin tuloksen ja hän sanoi että ohhoh ja käänsi kylkeä.
Sellaista se on keski-ikäisenä. Toisaalta kuudelta oltiin kyllä sitten taas ylhäällä, toisin kuin ne, jotka viettivät yönsä Turun Kauppatorilla huutamassa.