Sain päätöksen Antony Beevorin kirjan ”Toinen maailmansota”. Siinä oli noin 30 miljoonaa sivua ja se oli yhtenä niteenä, minkä seurauksena ranteeni kipeytyivät kun luin sitä makuullani ja kirjaa piti pitää ylhäällä. Tästä päättelin, etten olisi pärjännyt toisessa maailmansodassa.

Mutta kirja oli hyvä. Siellä oli myös muutamia huvittavia kohtia.

Kun Saksa valloitti Ranskan hieman alle puolessa tunnissa vuonna –39, monet ranskalaiset odottivat jo valmiina antautumaan, mutta saksalaisilla oli niin kiire Pariisiin, että pyysivät vain ranskalaisia heittämään kiväärit veks ja odottamaan jälkijoukkoja, jotka sitten vangitsisivat heidät. Tämä oli asia, joka sapetti de Gaullea oikein erityisesti – paljon suurempaa nöyryytystä hän ei saattanut keksiä.

Leningradin piirityksen aikaan kaikilla oli kova nälkä, joten ennen kuin siirryttiin kannibalismiin, syötiin varikset, pulut, kissat ja koirat. Siinä sivussa menivät sitten parempiin suihin myös Pavlovin kuuluisat koirat.

Rommel oli kovaa vauhtia tulossa kohti Egyptiä ja brittiläisiä. Nämä olivat kovasti huolissaan asiasta, mutta muistivat paikallisen Shepheard-hotellin ja sen pöyristyttävän hitaan palvelun. Niinpä he toivovat, että Rommel asettuisi sinne. ”Se kyllä viivyttää häntä!”

Rooseveltistä kirjoittajalla ei ollut kovin korkeaa kuvaa: ”Stalin meni tapaamaan Rooseveltiä pukeutuneena marsalkan univormuunsa, jonka housunlahkeet oli tungettu näennäisesti pituutta lisääviin kaukasialaisiin saappaisiin. Valtiomiehet ryhtyivät lumoamaan toisiaan rennolla mutkattomuudella, joka petti vain Rooseveltiä.”

Rautaesirippu oli alkujaan Goebbelsin keksimä termi.

Ja sitten se yksi sodan hirveys: kun kirjan lopussa liittoutuneet lähestyvät Saksaa, kerrotaan, kuinka puolin ja toisin teloitettiin summamutikassa jopa satakin ihmistä kerralla. Vaan lukijalle se ei tuntunut siinä turtumuksen vaiheessa enää missään. Kuka välittää sadasta vainajasta, kun aikaisemmin uhreista on puhuttu tyyliin ”marssilla kuoli 50 000-100 000 sotavankia”?
Niin se lukeminen raaistaa.
 

Näin unta. Koska tunnen vastuuni valtion virallisena unienselittäjänä, kerron sen tässä täten nyt,

Istuimme koko perhe lentokoneessa matkalla johonkin. Kiitotie ei kuitenkaan riittänyt nousuun, sillä se oli pikkutie Liedon Loukinaisissa, se sama joka vie vanhalle koululle ja joka on 50 metriä pitkä. Niinpä jouduimme jarruttamaan ennen kuin tulimme autoristeykseen. Tämän seurauksena kone ajoi ojaan ja matkustajat poistettiin koneesta. Seuraava kone lähtisi puolen tunnin päästä.

Juuri sopivasti aikaa siis ehtiä käymään kotona.

Kotona aikaa turhaantui kovasti, kun minulla oli untuvatakki mukana, vaikka matkakohteessa oli lämmin. Piti vaihtaa takki, mutta uudesta oli vetoketju rikki.

Lopulta jätin takin kokonaan ottamatta kun alkoi tulla kiire. Kävelimme lentokenttää kohti kun muistin, että kaikki matkatavaramme ovat vielä hotellilla. Otimme pakettiauton ja lähdimme Sheratoniin, paitsi että matkanteko oli hidasta, koska auto piti saada käännettyä ja joka helkutin puolella juoksi lapsia eikä niiden päälle saanut jostain käsittämättömästä syystä ajaa.

Lopulta pääsimme hotellille, mutta sitten olikin jo nälkä ja piti tilata ruokaa, vaikka – ja haluan painottaa tätä – meillä oli melkoinen kiire. Juoksin maksamaan tiskille, mutta minua laskutettiin väärin. En ollut syönyt lampaanrintaa, mikä ruokalaji muutenkin asetti kyseenalaiseksi koko ravintolan tason. Lopulta tarjoilija arpoi oikean summan: sata euroa, voitteko kuvitella! Sata euroa lasillisesta maitoa ja pihvistä. (Herää myös kysymys, miksei kukaan muu perheestä syönyt mitään, mutta hyvä niin, noilla hinnoilla)

Kohti lentokenttää siis.

Paitsi että. Vielä piti käydä vielä kaupassa. No hitto. Mutta minkäs teet: kun on pakko niin on pakko. Kassalla vaikeuksia aiheutti se, että ostin tupakkaa, vaikka en edes polta. Tai ei se tupakka sinänsä, mutta kun se piti maksaa sirukorttityyppisesti näpyttelemällä numerokoodi askin kylkeen. Valitettavasti ne numerot olivat niin pieniä, ettei minun nakkisormillani siitä tullut mitään.

Ja se polttavin kysymys: ehdimmekö?

En tiedä. Herätyskello jätti minut arvailemaan. On mahdollista, että juuri nyt olen matkalla jonnekin etelän lämpöön. Mutta sen kyllä sanon, että lapsiperheessä ei tuo lähteminen ole kovin helppoa, vaikka olisivat vähän vanhempiakin.
 

Pikkuveli oli eilen käymässä kahden pikkuisensa kanssa, toinen taitaa olla kaksi ja toinen ehkä neljä tai jotain. Minun piti auttaa heitä ajamalla auto vanhempieni luo. Kun h-hetki tuli ja pikkuveli sanoi, että lähdetään, heitin takin niskaan ja astuin ulos. Hetken siellä ihmettelin yksikseni, kunnes muistin, ettei se lähteminen koko ihmiskunnalle ihan niin helppoa olekaan.

Palasin sisään katsomaan, kuinka vasta oli päästy siihen vaiheeseen, että yritettiin saada lapsia kiinni. Sen jälkeen oli vuorossa vaatteiden etsiminen ja vasta sen jälkeen niiden pukeminen ja riisuminen - koska pitää käydä vessassa - ja uudelleenpukeminen. Olisin tietenkin voinut auttaa, mutta tein sen sijaan tieteellisen kokeen ja istuin tietokoneen ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan romaania. Tarkoituksena oli selvittää, kumpi on hitaampaa: romaanin kirjoittaminen vai kahden pikkulapsen kanssa uloslähteminen.

Kyllä se kirjoittaminen oli hitaampaa, mutta ero ei ollut suuri.

Tarinalla ei ole opetusta, mutta sen se kertoo, kuinka nopeasti sitä unohtaa sellaiset elämän ikävät realiteetit, jotka eivät enää koske itseä. Meillä nykyään lähtemistä hidastaa enintään se, että varhaisnuorison on pakko peilata itsensä kuntoon ennen kuin voivat astua ulos ovesta.
 

Tääl Turun puales on viime viikot oltu vähkä huolissaan paikallisesta telakasta ja vaadittu valtiota apuun sen pelastamiseksi. Jotenkin sympatiat tietenkin ovat vaatimusten puolella, kun ne ovat olleet niin kauhian hienoja ja suuria ne risteilijät joita täällä on tehty. Rahaakin ovat alueelle tuoneet – ja ennen kaikkea uskoa, luottamusta ja keijupölyä arkeen.

Näkökantoja on puolesta ja vastaan: vastustajien mielestä konkurssikypsät alat sietävätkin kuolla pois. Kannattajien mielestä työt on vaan turvattava ja sillä sipuli.

*

Entä jos asiaa ajattelisi toisesta näkökulmasta. Kun Nokialla on nyt mennyt päin seinää jo useamman vuoden ajan, niin pitäisikö valtion ryhtyä tukemaan sitä ja kenties ostaa siitä kelpo siivu ja ryhtyä valmistamaan kännyköitä?

Ei tietenkään pitäisi. Ei niin hullua ihmistä ole SKP:n toimitilojen ulkopuolella syntynytkään, että moista ehdottaisi. Jos kännykät eivät myy niin kurja juttu, mutta tehkää parempia kännyköitä niin ehkä niitä sitten joku ostaa.

Miksi telakkateollisuus olisi eri asia?
 

Talven kylmin yö oli ja meni ja aamulla herätessään kylmän myös aisti. Nykyään talo pitää jo kohtuullisesti lämpöä, mutta kyllä sen silti tuntee, jos ulkona on miinus 27 astetta. Toki jos oikein ollaan realisteja, niin ei kai se mikään ihmekään ole.
Lämpimänä tässä on kuitenkin pysynyt, kun on aamun ensin sytyttänyt ja sitten ylläpitänyt tulta ja käynyt jo hakemassa polttopuutäydennyksiäkin. Meillä on neljä tulipesää ja kun niitä kaikkia lämmittää se käy melkein työstä.

Tosin minä pidän siitä työstä. Tulta on kiva katsoa ja tulen sekä takkakivien lämpö on jotenkin poikkeuksellisen rauhoittavaa lämpöä. Siinä on sellaista ”minä poikapa se hallitsenkin luontoa” –tyyppistä fiilistä, toisin kuin esimerkiksi ilmalämpöpumpuissa, joissa on enempi sellaista ”luonto se hyydytti tuonkin paskan tuosta pörisemästä” –tyyppistä fiilistä.

Myöskään sähkölämmityksessä ei ole oman elämän hallinnan tuntua lainkaan samalla lailla.

*

Ensi kesänä saamme vihdoin keittiöön normihellan lisäksi myös puuhellan, minkä jälkeen sanon kokonaan sopimukseni irti järjestäytyneen induktioliesiyhteiskunnan kanssa, ryhdyn käyttämään päreitä valaistukseen, pukeudun tuohivirsuihin ja syön puulusikalla itse kasvattamani puuron lautaselta.

Kesää odotellessa on vielä selvitettävä, miten puuroa kasvatetaan.
 

Kaveri lähti jonnekin Qatar-tyyppiseen paikkaan kongressiin ja pohdiskelimme mitä pitää kulttuurista ottaa huomioon: pukeutuminen oli yksi, sortsit ovat out of the question. Pikantti yksityiskohta oli se, että naisia ei saa kätellä. Sen sijaan heitä tervehditään nostamalla oikea käsi hetkeksi sydämen päälle.

Naurettavaa tietenkin tuo, että naisia ei saa kätellä, mutta sinänsä sydäntervehdys tuntui aika kauniilta eleeltä. Itse asiassa sellaiselta, jonka voisi ottaa käyttöön ihan yleisestikin. Kättely kun on kumminkin melkein varmin tapa saada toisen tartuntataudit.

Tämä kävi mielessä taas eilen, kun olin parilla juttukeikalla ja niillä tapasin useammankin ihmisen, jotka sitten kättelin aluksi ja lopuksi. Siinä siirtyi norovirusta melko sutjakkaan tahtiin huoneesta toiseen.

Eikö olisi ollut hienompaa, jos olisimme nyökänneet toisillemme ja koskettaneet sydäntämme? Tosin yksi haastateltavissa oli lakimies, joten hänellä ei tietenkään ole sydäntä, mutta hän olisi voinut koskettaa paremman puutteessa vaikka lompakkoaan.

*

Kävin aikanaan haastattelemassa näistä asioista Turussa professori Pentti Huovista, joka on paitsi mainio haastateltava, myös mies joka tietää bakteereista enemmän kuin niiden äidit. Hän on vuosia ollut sitä mieltä, että kättely pitäisi ehdottomasti kieltää ja kun kuunteli häntä hetken, ymmärsi kyllä miksi.

Silloin toisaalta opin myös sen, että bakteerit ja muut pöpöt elävät nimenomaan käsissä, koska kädet ovat lämpimät ja usein kosteat. Sen sijaan ovenkahvoissa ja muissa bakteerit eivät kauan selviä. Eli niitä ei tarvitse pelätä, mikä on hienoa.

Vaikka Huovinen kieltäisikin kernaasti kättelyn, en usko että se häviää kovin äkkiä. Yksi asia nimittäin puhuu kättelyn puolesta: kosketus. Ihminen on sosiaalinen eläin ja kosketus kuuluu siihen olennaisena osana. 

Vaikka kättely ei olekaan kovin intiimi kosketus (luojan kiitos), se on silti merkki siitä, että on päästetty oman reviirin sisään. Ja kun vielä kylkiäisenä suostuu ottamaan toisen lintuinfluenssan, niin siinähän ollaan suorastaan melko läheisiä. Luulisi kaupanteonkin luistavan sen jälkeen paremmin - jos vain kykenee kuumeelta ja nuhalta kaupantekoon.

Silti: se sydänjuttu on jotenkin symppis. Taidan ottaa sen käyttöön ainakin kokeiluluontoisesti.

Täytyy kuitenkin olla tarkkana, ettei sekoita asioita. Ideana on siis koskettaa omaa sydäntä, ei sen vieraan naisen. Jälkimmäisessä tapauksessa joutuu nimittäin äkkiä poliisikammarille selvittämään tekosiaan: että ei se mitään häirintää ollut, vaan ihan normi tervehdys, jolla pyritään välttämään flunssa.
 

Jatkan vielä joulukuusiasiasta, kun loppiainenkaan ei vielä ole saanut...

Heitimme nimittäin oman kuusen veks uudenvuodensiivouksen yhteydessä. Siinä vaiheessa kun yleensä alkaa olla korviaan myöten täynnä joulua ja kaipaa lähinnä sitä, että arki ja koulu alkaisivat. Minulla tänään arki alkoikin ja koululaisetkin myönsivät, että ihan kernaasti menisivät jo kouluun.

Mutta se kuusiasia.

Vaimo ehdotti - ja olen hänen kanssaan samaa mieltä - että nykysysteemiä pitäisi muuttaa etupainotteisemmaksi. Siis niin, että kuusi koristeltaisiin vaikka viikkoa ennen aattoa. SIlloin se toisi joulun tunnelmaa juuri sopivasti ennen h-hetkeä. SItä katsellessa muistaisi, että kohta, ihan kohta, se joulu on. 

Kun sitten Tapaninpäivä on vietetty - tai viimeistään kun ryhdytään ottamaan vastaan uutta vuotta - ja korvista tulee suklaata, kinkkua ja punaviiniä, paikat ovat täynnä lahjoja ja kaikki vain lorvivat telkkarin edessä, niin heittämällä kuusen mäkeen saa heitettyä samalla myös joulun mäkeen ja voi palata ihanaan arkeen, aloittaa uuden mukavasti harmaan vuoden. 

Ehdotan, että tästä tehdään lakisääteinen tapa toimia. Pitää myös perustaa kuusipartioita, jotka valvovat, että ihmiset ryhtyvät toimimaan tämän uuden, järkevämmän kuusipolitiikan mukaisesti. Saattaa olla, että perustan jopa puolueen tätä asiaa ajamaan. Kuusijytky on nurkan takana.

Ja tässä lopputulos - ei sillä lopulta niin väliä ole, millainen risu siellä alla on, kun koristeet peittävät!

Nyt se sitten on tehty, nimittäin maailmanennätys. Jotkut tekevät maailmanennätyksiä juoksussa, toiset jääkiekossa, yhdet viisaudessa, toiset typeryydessä, mutta meidän perhepä teki maailmanennätyksen kuusen rumuudessa.

Meillä on niin ruma kuusi, että Liedon julkisivulautakunta lähetti uhkasakon jo ennen kuin sitä oli edes saatu sisään.

SIinä kävi näin: Olemme perinteisesti aina hakeneet pihalta kuusen ja sen hakeminen on samalla ollut ainoa metsänhoidollinen toimenpide, jonka olemme tehneet. Toisin sanoen olemme nypänneet aina sen kuusen, joka on sattunut kasvamaan jotenkin väärässä paikassa. Tänä vuonna sitten oli vuorossa hirvitys, jonka rinnalla Taru sormusten herrasta -kirjan Sauronkin on kuin kukkanen kedolla.

Kuusessa ei ole toisella puolella oksia lainkaan (onneksi keksimme kääntää sen puolen seinään päin, eikös olla fiksuja!) ja silla puolella missä oksia on, ne ovat, hmm... epämuodostuneita.

Mainittakoon, että kuusen latva osoittaa kohti lattiaa. Alla kuva kuusesta. Lapset rähähtivät epäuskoiseen nauruun nähdessään sen. Mutta vähänpä he tiesivät: kyllä siitä ihan jees tuli, kun se sai valot ja muut krumeluurit ylleen.

Siinä mielessä siis muistuttaa meitä keski-ikäisiä.

Tähän ei taida saada kuin yhden kuvan kerrallaan, joten julkaisen nyt vain sen ennen koristelua -version varoittaakseni lapsia siitä mitä seuraa, ellei ole kiltti...

Joululoma ja kotiin neljä erilaista todistusta, jotka kertovat kohtuullisen todellista kieltä saajiensa kiinnostuksen kohteista ja kiinnostumattomuuden kohteista. Myös siitä, kuinka epäreilua on, että joillekin jotkut asiat vain ovat helpompia kuin toisille.

Ihan kohtuullisesti kaikki kuitenkin taas pärjäsivät ja on mahdollista etteivät joudu katuojaan ainakaan koulumenestyksen tähden. Nuorin ei vielä saanut numerotodistuksia, mutta kirjainarviot kyllä vaikuttivat totuudenmukaisilta: esimerkiksi kohdassa ”antaa työrauhan muille” oli ”K”, jonka kuopus väitti tarkoittavat ”Kohtuullisesti” mutta jonka uskon oikeasti tarkoittavan ”Keskiviikkoisin, jos silloinkaan”. On se meinaan sen verran eläväinen sählääjä.

Nostimme loman kunniaksi pepsimax-maljan, luovutimme juhlallisesti pienet stipendimuistamiset kaikille kiitokseksi siitä, että ovat taas puoli vuotta lähempänä sitä, ettei tarvitse enää koskaan kysellä kokeisiin sellaisista aihealueista joita joko (i) ei itse ymmärrä (matematiikka) tai (ii) joita oppikirjojen tekijät ilmeisesti eivät ymmärrä (uskonto ja historia; ainakaan niissä ei ole peruskoulun missään vaiheessa ollut yhtään järjellistä kappaletta).

Näihin kuviin ja tunnelmiin: kaunista joululomaa kaikille, ja ellei lomaa, niin joulun aikaa kuitenkin.