Jaahas, toivottakaa onnea: lähden tästä päiväkotiin päiväksi. Ei, kyseessä ei ole se, että vaimo laittaa minut pois jaloista muualle hoidettavaksi, vaan ihan juttukeikasta. Saa nähdä, kuinka sitä jaksaa olla ihan pikkuisten kanssa kokonaisen päivän, vanha ihminen.
Vaan ehkäpä lapsista saa energiaa. Luultavasti edessä on ainakin paljon hassuja tilanteita sekä askartelua.
Eniten odotan kuitenkin päiväuniosiota. Toivottavasti se on pitkä.

Ihmettelen, miksei työelämässä ole laajemminkin siirrytty sen kaltaiseen systeemiin. Olisi mitä mainioin järjestelmä, jos keskijohto patistaisi työntekijät aina ruuan jälkeen puolen tunnin torkuille. 
Taidanpa osallistua kunnallisvaaleihin tätä asiaa ajaen. Kenties perustan jopa oman puolueen. Sen nimeksi tulee Nukkuvien puolue. Arvelen, että äänivyöry tulee olemaan valtava.

Mutta nyt: kaurapuurolautanen jo Raisiossa odottaa!
 

Nyt on pidetty vaalit sitten sekä paikallisessa ala- että yläkoulussa. Ne olivat siis tietenkin leikkivaalit, mutta mielenkiintoiseksi asian tekee se, että esimerkiksi tokaluokkalaisten äänestyskäyttäytyminen on ihan samanlaista kuin aikuisten. Heillä Niinistö voitti ekan kierroksen ja Haavisto sekä Soini saivat ääniä kumpikin (Väyrynen on jäänyt nuorelle polvelle vähän tuntemattomammaksi; tokaluokkalainen ei muistanut edes sitä kuinka Väyrynen yritti maratonpuheillaan jarruttaa Suomen EU-jäsenyyttä).
Yläkoulussa sama juttu: Niinistö voitti ja kakkosena ja kolmantena olivat Soini ja Haavisto.
Tämä herättää pari kysymystä, ennen muuta sen, miksei äänestysikärajaa lasketa kuuteen (eskarilaisuus olisi siis raja), jos kerran lasten näkemykset eivät erityisemmin poikkea aikuisten näkemyksistä.
Toinen tulkinta on, että aikuisiltakin pitäisi ottaa äänestysoikeus pois, koska heidän politiikan ymmärtämisensä ja äänestyskäyttäytymisensä on kuusivuotiaiden tasolla.
Jätän perustuslakivaliokunnan pohdittavaksi, kumpaan päädytään.
 

Kävimme viidesluokkalaisen kanssa eilen nyrkkeilemässä.
Emme siis toisiamme vastaan (sitäkin tehdään päivittäin, mutta enemmän sanallisella tasolla).

Poika on ollut innokas hakkaamaan nyrkkeilysäkkiämme ja toivoi päästä kokeilemaan ihan oikeasti millaista nyrkkeilyn treenaus voisi olla. Itsekään en ole kokeillut ja kiinnosti. Niinpä otimme sitten kahdestaan yksityistunnin, jolla käytiin läpi peruslyönnit ja sitten hakattiin säkkiä tunnin verran niin paljon kuin sielu sieti.
Aika paljon se sieti, mutta hentojen kirjailijanranteiden kanssa oli toisin.
Tänä aamuna kun heräsin, molemmat ranteet olivat sellaisessa kunnossa, ettei kynä ollut pysyä kädessä. Sattui ihan järjettömästi ja sattuu edelleen. Olisi ollut tennistunti tänään kahdelta, mutta ei toivoakaan, että jaksaisi nostaa jotain niin painavaa kuin tennismaila.
Mutta oli se hauskaa, ei voi muuta sanoa. Uudestaan!

PS. Kyl se viidesluokkalainen tykkäs.
 

Luin, tai oikeastaan vieläkin luen, Satu Taskisen kirjaa ”Täydellinen paisti”. Se on hieno. Siitä tulee jotenkin kummallisella tavalla mieleen joku Virginia Woolf tai hänen aikalaisensa: sellaista ihmisen sisäisen puheen, ympäristön havainnoinnin ja mielen kummallisten assosiaatioiden mainiota kuvausta en ole lukenut aikoihin. Oli kuin olisi astunut kivalla tavalla johonkin vanhaan aikaan, vaikka tiukasti nykyajassa siinä liikutaankin. Suosittelen.
Hotkaisin myös uuden Liza Marklundin, eikä sekään petä ikinä: välillä Annikaa itkettää, toisinaan pissattaa ja sitten hän on koko ajan moraalisesti närkästynyt ja hysterian partaalla kuitenkin niin, että viime kädessä hän on tiukan analyyttinen ja hirveän fiksu sekä oikeudentuntoinen.
Pablo Tussetin uutta kirjaa taisin jo kehuakin.
Lisäksi luin uuden Paul Austerin (aika hyvä) sekä Miika Nousiaisen Metsäjätin (loppua kohti hiukan lässähti mutta oli silti ihan mainio).
Seuraavaksi luen… eikun en luekaan,. sillä joulukirjat loppuivat. Suosituksia?
 

Kuunnelkaa! Aah. Hiljaisuus. Syvä hiljaisuus. Sinistäkin syvempi hiljaisuus, sellainen joka hivelee korvia ja on kuin musiikkia ilman sitä musiikkia.
Tätä voisi kuunnella pitkään, ah niin pitkään.
Valitettavasti kahdeltatoista se loppuu kun ensimmäinen pääsee pois koulusta, mutta on tämäkin melkoinen parannus viimeiseen kolmeen viikkoon.
Siunattu olkoon joululoman loppu.
Sama juttu joka loman kohdalla: päivärytmit ovat ihan mitä sattuu (paitsi aikuisilla, jolloin he joutuvat valvomaan sekä illalla että aamulla), jatkuvaa ruuan laittamista sekä – näin talvisaikaan kun on pimeää ja kylmää – erilaisten aktiviteettien keksimistä tai vaihtoehtoisesti nahistelemisen kuuntelemista.
Luulen, että lapsetkin menivät jo ihan kernaasti takaisin sinne arkeen. Varmaan se meidän aikuistenkin naamataulun jatkuva katseleminen alkoi nyppiä.
 

Yksi vuosi taas liki pulkassa, joskaan pulkkaa ei nyt näillä leveysasteilla tarvita, joten metaforisessa pulkassa siis. Ei täällä tarvita kyllä metaforistakaan pulkkaa, ei sillä.
Ja vuoden aikana tapahtui?
Taloprojekti nytkähti eteenpäin: vielä huhtikuussa tuolla talonpäädyssä oli pelkät perustukset odottamassa Puuha Peteä. Nyt on jo melkein kaikki valmista.
Sain valmiiksi kirjoja, hyvä minä. (Ilmestyvät kesällä, tämä on mainos). Luulen, että jos jotain vuoden aikana opin, se liittyi näihin hommiin.
En juurikaan osallistunut kotitöihin (kun olin siellä raksalla koko ajan), sorry vaimo.
En myöskään osallistunut neljäsluokkalaisen läksyjenlukuun tai kokeisiin valmistautumiseen, vaimo hoiti senkin ja voin vakuuttaa, ettei se ollut ihan pieni pieti.
En katsonut juurikaan televisiota enkä käynyt elokuvissa, mutta tutustuin muutamiin itselleni uusiin hyviin kirjailijoihin, kuten Dan Rhodes, Pablo Tusset sekä Miikka Nousiainen.
Kävimme ensimmäisen kerran koko perheen voimin ihan oikeilla ulkomailla, Unkarissa (Tukholma ja Tallinna ovat nk. lähiulkomaita, eikä niitä lasketa; ulkomaaksi lasketaan vain sellainen, mihin mennään lentäen, kuten vaikka Rovaniemi). Oli onnistunut reissu.
Ja sitten oli niitä tavallisia töitä keskimäärin kylliksi mutta ei liikaa.
Yleisarvosanaksi antaisin vuodelle 9+. Kymppiin olisi tarvittu se lottovoitto, jota ei suuresta yrityksestä huolimatta tullut yhtenäkään lauantaina, joskin syyskuussa voitin 8 euroa.

Yhtä hyvää uutta vuotta kaikille toivottaen,

Roope
 

Se alkoi sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Tuuli tunki sisään ja kolisteli kattoa niin että tuntui kuin se lentäisi tiehensä hetkenä minä hyvänsä. Talo tärisi pelosta, kirjaimellisesti: se huojui ja natisi, kun myrsky oikein otti vauhtia pellon yli kiiruhtaessaan.
Sähköt menivät aamuyöstä, eivätkä ole vieläkään palanneet; tätä kirjoitan anoppilassa, jonne lähdin hetkeksi karkuun.
Aamulla ei ollut mitään syytä nousta. Ensimmäisen kerran vuosikausiin nukuin yhdeksään. Alakerrassa kun ei odottanut kuin pimeys. Töitä ei olisi voinut tehdä, eikä mitään muutakaan.
Kun päivä valkeni sen verran, että saattoi mennä ulos, tuhot olivat lohduttomat. Rakennustavarat olivat levällään pitkin maakuntaa. Pellit olivat lennelleet kasasta sinne tänne ja katkoneet giljotiinin tavoin pihalamppuja. Muutama puu oli kaatunut.
Sitten menin takapihalle.
Se oli melkoinen näky. Kaksi lähes taivaaseen saakka yltänyttä kuusta oli kaatunut. Olin rakentanut aikanaan niiden väliin pienen hirsisen varaston. Nyt varaston katolla lötkötti kuusi. Jostain syystä hirsikehikko oli kestänyt rysähdyksen. Ne olivat kauniita kuusia, melkein itku tuli.
Mutta se sähköttömyys on kaikkein kauheinta: pimeys tulee neljän jälkeen, eikä sitten olekaan juuri muuta tekemistä kuin toivoa, että pian jo saisi mennä nukkumaan. On ollut entisaikoina vähän pirun pitkiä ja tylsiä talvia, ei paljon kateeksi käy!
Yksi hyvä puoli sentään: lapset eivät ole päässeet nettiin, mikä on niille ihan oikein.
 

Näin takana on yhdeksäs peruskoulun joulujuhla tällä varttuneemmalla iällä. Yhdeksän niitä oli silloin omassa nuoruudessakin (tosin kolme yläkoulussa).
Alakoulun joulujuhlat ovat hämmästyttäviä tilaisuuksia. Hellyttäviä, tietenkin. Lämminhenkisiä, tottakai. Yhteisöllisiä, totta Mooses. Kuitenkin yksi niissä on aina ylitse kaiken, ja se on 5-6 –luokkalaisten joulunäytelmä. Joka vuosi ne sellaisen tekevät ja joka vuosi se on yhtä tolkuton.
Lars von Trierin elokuvat ovat helppoja seurattavia verrattuna näihin esityksiin, jotka halveksivat kaikkia tunnettuja draaman lakeja. Ranskalaisten 60-luvun taide-elokuvien juonet ovat pikkukakkoskamaa niihin verrattuna. Jouko Turkan ohjaukset ovat ihan salattujaelämiä tässä kontekstissa.
Ilmeisesti esimurrosiässä on joku juttu, joka saa lapset kykenemään tähän vuosi toisensa jälkeen. Merkillepantavaa on esimerkiksi näytelmän pituus. Ne yleensä jatkuvat vielä toisen mokoman sen jälkeen, kun kuka tahansa näkee, että tuo oli nyt se huippukohta johon pitäisi lopettaa. Tässä vaikutteita on selvästi saatu Dostojevskiltä, joka Rikoksessa ja rangaistuksessa jatkaa vielä sata sivua sen jälkeen, kun Raskolnikov menee ja tekee tunnustuksen.
Toinen mielenkiintoa herättävä asia on, että yleisölle ei koskaan kerrota, mitä näytelmässä tapahtuu, sillä artikulaatiosta saa selvää vain pieniltä osin. Etsimättä tulee mieleen se Turkan Seitsemän veljestä.
Lopputulos on tietenkin aivan mahtava, sillä harva esitys kykenee siihen, että vielä seuraavanakin päivänä yleisö miettii sen juonenkäänteitä.

PS. Eka ja tokaluokkalaiset esittivät tonttutanssin, jonka päätteeksi he hakivat toisen vanhemmistaan mukaan tanssimaan. Tokaluokkalainen häpesi tätä asiaa monta päivää etukäteen, eikä auttanut vaikka kuinka koetimme vakuuttaa, kuinka pelkästään mukavaa on päästä itsekin tanssimaan sinne lavalle.

PPS.
Varsinkin, kun tanssijaksi valittiin äiti.
 

Katsoin äsken kalenteriin ja panin merkille erikoisen asian. Käsitättekö te, että jouluaatto on ENSI VIIKONLOPPUNA! Siis alle viikon päästä. Ikimaailmassa se ei ole tullut näin varkain. Asia on sikäli ikävä, että en ole hankkinut vielä yhtään lahjaa (tai yhden, mutta sekin on ilmeisesti hukkunut jonnekin matkalla Englannista tänne, koska tilasin sen jo kaksi viikkoa sitten).

Koetin sitten lietsoa epätoivoa ja hysteriaa tästä joulu-tulee-oletko-valmis -havainnostani vaimonkin suuntaan, mutta hän totesi jo hoitaneensa kaiken, jok’ikisen lahjan.

On kyl hirveen kätevää tuollainen, ei voi muuta sanoa.

Nyt olenkin sitten alentanut omia tuotantotavoitteitani joulun suhteen ja pyrin siihen, että saan siivottua työpöytäni ennen kuin joulupukki tulee.

No, on toinenkin tavoite: pitäisi saada lasten uudet huoneet valmiiksi ennen joulua. Tai se olisi kiva. Saa nähdä onnistuuko. Tänään maalaan joka tapauksessa huoneiden katot ja seinät. Sen jälkeen on enää vähän ikkunapenkin tekoa, lattian asennus ja listoitus.

Kiireeksi vetää, mutta jos onnistuu, se voitaneen laskea joululahjaksi.
 

Meneeköhän tämä nyt ihan järkevästi? Siis tämä, että uudessa Euroopan vakausjärjestelmässä Suomen takaus- ja lainavastuiden määräksi tulisi yli 50 miljardia euroa.
Jokainen 90-luvun laman kokenut oppi siitä kokemuksesta, että takaus tarkoittaa samaa kuin se, että sen toisen lainan saattaa ihan oikeasti joutua maksamaan takaisin. Näin ollen ei pidä taata suurempia summia kuin mitä on valmis maksamaan omasta pussistaan. 50 miljardia kuulostaa aika paljolta, koko kansan vuoden menot.

Mutta se, mikä tässä mättää vielä enemmän (enkä uskoisi, että tällainen talousliberalisti sanoisi moisen) on se, kuinka valtiot ovat täysin aseettomia ”markkinoiden” edessä. Kokonaiset kansakunnat ovat luottolaitosten ja muiden panttivankina, eikä ainakaan lyhyellä tähtäimellä ole oikein mitään tehtävissä.

Tällä hetkellä esimerkiksi tuntuu siltä, että on ihan yhdentekevää, mitä EU päättää, ”markkinat” eivät rauhoitu. Tobinin veron kaltainen maksu pitäisi lätkäistä sellaisille spekuloijille päin naamaa (Tobinin vero on suunnattu valuuttasiirtoihin ja sen ideana on vähentää spekulaatiota eri valuuttojen arvojen suhteen - se ei siis suoraan sovi tähän tilanteeseen, mutta jotain samankaltaista voisi varmaan keksiä ihan vain spekuloijien kiusaksi).

Toisaalta jotain olisi syytä keksiä myös tyhmien ja ahneiden äänestäjien ja poliitikkojen kiusaksi.

Asian kääntöpuoli on nimittäin se, että ”markkinat” pystyy kyllä pitkällä tähtäimelle hyvinkin helposti selättämään: pitämällä suun tiukasti säkkiä myöten ja ottamalla mallia vaikka Ruotsista. Eilen uutisissa heidän valtiovarainministeriönsä kertoi, että maalla on tavoitteena tehdä ylijäämäisiä budjetteja. Kun velkaantuminen on kurissa ja kukkaro tasapainossa, ”markkinat” ovat voimattomia.

Ei se sen ihmeellisempää ole, makrotalous.

Kuitenkaan noin yksinkertaiseen päätelmään ja toimintaan eivät näytä poliitikkomme pystyvän. Kannattaisikin palkata meidän Aksel (8 v) hoitamaan homma.

 Ajoimme nimittäin hänen kanssaan jonnekin ja radiouutisissa kerrottiin, kuinka Suomi nostaa osuuttaan IMF:n rahastossa.

Poika kuunteli, katseli järkyttyneenä minua ja huusi sitten täysillä: ”Eiiiiiiiii…” Piti seuraavaksi pienen taidepaussin ja jatkoi: ”Mä en ainakaan maksa”:

Totuus kuuluu lasten suusta. (Sitä paitsi hän oli kuin olikin oikeassa: hän juuri sen maksaa.)