Kun muutimme tänne Lietoon rapiat kymmenen vuotta sitten, laitoimme kaikenlaista talossa uusiksi, ja muun muassa asensimme aika komeat vanhat pariovet – perät kaksin kappalein – alakerran saliin. Silloin puuseppä joka ne entisöi ei jaksanut laittaa kahvoja paikalleen, koska se oli jotenkin hankalaa, joskin hän selitti asian niin, ettei se ole ollenkaan hankalaa. Tiesin jo tuolloin, että helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi kuin Roopen saada niitä kahvoja ikinä paikalleen.

Muutaman kerran olen vuosien varrella yrittänytkin, mutta epäonnistunut, koska analyysini perusteella ne olivat ikään kuin hiukan liian lyhyet tai ovi liian paksu, niin ettei niitä perkeleitä vaan saanut kiinnitettyä. Asia on hiertänyt sieluani jonkin verran, ja luulen, etten ole perheessä ainoa, jolle niin on käynyt.

Nyt tänään sain jostain syystä energia- ja älykkyyskohtauksen ja lähestyin ongelmaa uudesta suunnasta. Ja ennen kaikkea puukko kädessä. Raaputin koloa hieman suuremmaksi ja käytin väkivaltaa, jota olen oppinut jonottaessani Turun öisillä nakkikioskeilla.

Ja kuulkaapa: nyt ne kahvat ovat sitten paikallaan. Näytin ensin urotyötäni vaimolle, minkä jälkeen soitin hyvälle ystävälleni Pohjois-Korean Suurelle Uudelle Johtajalle ja kehuin hänellekin, kuinka taitava kaveri olen. Kim Jong-un sanoi, että hänen makuuhuoneessaan on sata pariovea, eikä niissä vielä eilen ollut yhdessäkään kahvoja mutta että tänä aamuna hän oli asentanut ne vasemmalla kädellä samalla kun oli oikealla kädellä viimeistellyt huoneen kattolistoja.

Minulle jäi vähän sellainen kuva, että hän on huono häviäjä ja hieman kateellisuuteen kallistuvainen tyyppi.

Joka tapauksessa: täällä Liedossa on nytten syntynyt Pariovien Patriootti ja Kaikkeuden Kahva-asentaja! Ihmeiden aikaa on pääsiäinen, ei muuta voi sanoa.
 

Ylen nettisivuilla oli juttu terveydestä ja siitä, kuinka ihmiset oman kuntonsa kokevat. Työikäisistä (joka määritellään muuten 15 - 64-vuotiaiksi mikä on erikoista, koska 15-vuotiaita ei todellakaan päästetä töihin, kysykään vaikka tyttäreltäni, ja 64-vuotiaat taas ovat olleet jo pitkään eläkkeellä) melko hyväksi tai hyväksi terveytensä arvioi noin 68 prosenttia.

Kolmasosa ihmisistä siis elää enemmän tai vähemmän sairaana tai siltä heistä ainakin tuntuu.

Terveys on jännä juttu. Itse esimerkiksi olen aina ajatellut olevani harvinaisen terve. Jos rouva Gallup kysyisi asiaa, niin vastaisin, etten ole sairastanut vuosiin, eikä minussa ole kerta kaikkiaan mitään vikaa, ellei luonnetta lasketa.

Kuitenkin havahduin taas tällä viikolla, kun vedin sen seitsemää nappia napaan, että on tässä omat murheensa itsellänikin. Närästys vaivaa ja sitä varten pitää käyttää oikein reseptilääkkeitä. Sitten on tuo selkä, joka pitäisi leikata, mutta kun ei ilkiä. Lääkäri ehdotti nikaman vaihtamista, mutta en oikein innostunut asiasta – pelkäsin, että sillä vain sattui olemaan yksi ylimääräinen titaaninikama, eikä se nuukana miehenä halunnut jättää sitä käyttämättä.

Ei kiitos minun selkääni, ellei ole ihan pakko.

Nyt tällä viikolla on taas tuntunut, että kohdakkoin sellainen pakko saattaa tulla. Selkä meni tenniskentällä tiistaina ja siitä lähtien on ollut liikkuminen kovin tuskallista. Siksi se kipulääkearsenaali.

Ja sitten on tietenkin ne normaalit flunssat joista nyt jokainen kärsii silloin tällöin. Köh köh.

Kaikesta huolimatta koen olevani täydellisen terve, mitä toki olenkin, jos mittatikuksi otetaan joku sellainen, jolla on ihan oikeita ongelmia terveytensä kanssa.

Mutta, joka tapauksessa, pöytä on täynnä nappeja. Ajattelen, että niin kauan kuin ollaan täällä kolotus- ja flunssaosastossa, niin terveys onkin aika paljon fiilis- ja asennekysymys. Kuinka paljon painoa antaa sille, että sattuu vähän nenä valumaan? Kuinka paljon sille, että selkään tai olkapäähän tai päähään sattuu? Antaako pienen köhän häiritä iltaansa pahastikin? Jääkö makaamaan sohvalle, kun jalkaa särkee, vai lähteekö pienelle kävelylenkille, edes sen verran kun nyt voi?

Asenteeseensa voi vaikuttaa. Ainakin elämän pienten vastoinkäymisten edessä on varsin helppoa valita positiivinen tie, sellainen, ettei ihan jokaisesta kivenmurusta kengästä nosta itkua. Ja nyt tullaan siihen varsinaiseen pointtiin: ehkä sillä positiivisuuden harjoittelemisella on sellainen vaikutus, että jos sitten joskus tulee vähän suurempia murikoita kenkään niin osaa suhtautua niihinkin paremmin.

Minä en käsitä tätä poliitikkoihin liittyvää kaksinaismoraalia. Tässä maassa ei ole ainuttakaan aikuista oikeustoimikelpoista ihmistä, joka ei olisi koskaan ottanut vastaan tai maksanut jostain asiasta pimeästi. Ei yhtään.
Mutta poliitikoilta kuitenkin odotetaan sellaista moraalista selkärankaa ja pyhimysmäistä käytöstä, että arkkienkeli Gabrielinkin hohde himmenee heidän seurassaan.

Tästä syystä en myöskään käsitä, miksi kukaan haluaa ryhtyä poliitikoksi, koska lähtökohtaisesti heidän oletetaan olevan normaalia suurempia valehtelijoita, yleistä lieroisuutta lieroisempia, selkärangaltaan mätiä ja muuten vain jutuiltaan tylsiä ja itserakkaita omaneduntavoittelijoita, jotka eivät sekuntiakaan yritä ajaa yleistä etua, vaan lappaavat vain rahaa geenitutkimukselle, jotta tiedemiehet voisivat kasvattaa heille lisää käsiä joilla kahmia yhä uusia etuuksia.

Kun ihminen ryhtyy poliitikoksi, hän ilmeisesti samalla käy läpi jonkinlaisen kirurgisen leikkauksen, jossa hänen ihmisarvonsa poistetaan nenäreikien kautta ja siitä tehdään sylkykuppi.

Mutta kaikkein vähiten käsitän sitä kiukkuisuutta, joka näihin asioihin liittyy. Sen voi aistia tietokoneruudun läpi jo ennen kuin on edes laittanut konetta päälle ja avannut nettiä: kiukkua tai pikemmin raivoa, jonka vallassa moni ihminen on, kun poliitikko on tehnyt virheen. Ja sitä riemua, kun potkia erheentekijää ja huutaa, että eroa sika, sillä minä olen äänestäjä, sinun pomosi. Täytyy toivoa, etteivät nämä ihmiset ole oikeasti kenenkään pomoja. Ei olisi mukavaa sellaisten alaisina.

Ja kyllä: osoittaa idioottimaisuutta istua harmaan talouden vastustamisryhmässä ja samaan aikaan maksaa pimeästi jostain työstä. Mutta sellaisia ihmiset ovat, tyhmiä. Siksi niitä ihmisiksi kutsutaankin. Poliitikkojakin.
 

Eilen oli Rempallaan-näytelmän ensi-ilta täällä Turussa, Linnateatterissa. Se on siis minun kirjoittama hassuttelupätkä parisuhteesta, talon rakentamisesta ja sen sellaisesta.

Ja voi pojat, sehän toimi!

Kolme näyttelijää, Tom Petäjä, Anu Sinisalo ja Teemu Aromaa tekivät siitä melkoisen ilotulituksen - rooleja oli yli 20. Oli ihanaa olla yleisössä ja huomata, kuinka se nauroi. Eikä siinä vielä kaikki: vieläpä suurin piirtein oikeissa kohdissa.

Näin esityksen itse ensimmäisen kerran tiistaina, kun oli ensimmäinen läpiveto. Se oli silloinkin jo hyvä, mutta nyt pari päivää myöhemmin se oli vielä paljon, paljon parempi. Tiistaina minua jännitti ihan pirusti – että tuleeko siitä mitään ja muistavatko ne vuorosanansa ja jos se kässäri onkin ihan kuraa ja mitä jos kukaan ei naura ja entä jos meteoriitti tippuu keskelle lavaa ja mitä sitten tehdään, jos yleisön joukkoon eksyy nälkäinen tiikeri.

Eilen ei enää jännittänyt, sen sijaan esityksenä jälkeen oli sellainen olo kuin olisi itse esiintynyt – tai käynyt lenkillä, oli sellainen hengästynyt ja väsynyt mutta myös helpottunut olo.

Että tällainen raportti täältä näytelmäkirjailijan pään sisältä tänään. Huomenna kerron, miltä tuntuu kun lavasteet kaatuu, puvustus repeilee ja Lasse Pöysti ei löydäkään lavalle.
 

Kuudesluokkalainen oli vaihtanut vaimon tietokoneen taustakuvaksi maiseman Teneriffalta ja raapustanut siihen Paintissa tekstin "”Waiting for summer 2013"
Hmm… mitähän hän yrittää sanoa?
Ei silti, olisi joskus kiva käydä etelässä, en ole koskaan itsekään ollut. Toisaalta ajatus rannalla löhöämisestä on melko vastenmielinen ja sitten taas kaikenlainen suurempi aktiviteetti (=kiivetäänks tonne vuorelle) luultavasti ei saisi vastakaikua jälkikasvulta. Kolmaalta tiedän, etteivät hekään siellä rantsulla yli puolta tuntia jaksaisi olla.
Ja, siitä ei pääse mihinkään, kuuden ihmisen viikon etelänloma on ihan pirun kallis. Parempi ehkä satsata kahden ihmisen viikonloppulomaan. Sillä eikös se niin mene, että kun vanhemmat ovat tyytyväisiä, lapsillakin on kivempaa? Voivat sitten itse aikanaan suhata etelään ihan itsekseen, jos vielä aikuisena hotsittaa. (tai vielä parempaa: voivat herätä jossain vaiheessa huomaamaan, kuinka heidän lapsensa on laittanut heidän tietokoneensa taustakuvaksi maiseman Teneriffalta ja tekstin ”Kesä 2026”.)
Siinäpähän sitten pähkäilevät näiden täsmälleen samojen kysymysten kanssa. Ehkä voin jättää jopa tämän tekstin perinnöksi, niin voivat julkaista sen omalla sen aikaisella Facebookin sivullaan niin säästyvät kirjoittamisen vaivalta!

Joka vuosi minulle soittaa aika moni – vähintään kolme – järjestöä, jotka haluavat minun antavan heille rahaa, jotta he voivat ostaa Tyksiin leluja syöpää sairastaville lapsille.
On tietysti vaikea kieltäytyä sellaisesta, koska sehän tarkoittaisi, että minä en välitä syöpää sairastavista lapsista ja hei: millainen ihminen ei välitä syöpää sairastavista lapsista? Paha ja kylmä, sellainen jonka sydän ei värähdä nähdessään kuvia, joissa on kaljuja kärsiviä lapsia ja kuullessaan puhelinmyyjän sydäntäriipivän kertomuksen siitä ilosta, minkä lelu lapselle tuo.
Niin kuin varmaan tuokin.
Mutta sitten se, mikä minua kummastuttaa: onko muka oikeasti niin, että kaikki Suomen syöpää sairastavat lapset ovat niin kurjista ja köyhistä oloista, etteivät heidän vanhempansa, tuttavansa, kumminsa, koulukaverinsa ja sukulaisensa osta siinä kauheassa elämäntilanteessa olevalle lapselle leluja? Ja – voisin kuvitella – ihan mitä tahansa se lapsi keksii toivoa?

Vähän luulen, että ovat aika harvassa ne syöpää sairastavat lapset, joiden murhe sairautensa lisäksi on lelujen ja sympatian puuttuminen.
Ja kuinka pirun paljon niitä leluja tarvitaan? Voiko todella olla niin, että tarvitaan useita organisaatioita käymään läpi kaikkia alueen yrityksiä, jotta lapsille saadaan virikkeitä? Jos on, yhteiskunnassamme ja perheissä ovat asiat paljon pahemmalla tolalla kuin olisi voinut kuvitella.
Jos taas on niin, että syöpää sairastavia lapsia käytetään ikään kuin rahankeräyksen keppihevosina, koska he ovat ehkä se kaikkein eniten sympatiaa herättävä ryhmä, niin se on huolestuttavaa.
Ja mainittakoon, että olen tänä vuonna antanut viisikymppiä, mutta en leluihin, vaan syöpätutkimukseen. Sairaalaklovneille voisin harkita lahjoitusta myös.

Sitä vaan, että kävin äsken haastattelemassa yhtä opea lehteen ja ryhdyin purkamaan muistiinpanojani heti kun pääsin kotiin. Tehtävä osoittautui haasteelliseksi. MInulla ei ole suurtakaan käsitystä mitä olen mahtanut kirjoittaa.

Taustaksi kerrottakoon, että kun siirryin toisella luokalla Lietoon uuteen kouluun, opettaja pyörtyi nähdessään käsialani, eikä käsittääkseni ole herännyt vieläkään. Ja tämä tapahtui siis 1978.

Niin että voisiko joku pliis ryhtyä sihteerikseni ja kirjoittaa puhtaaksi tämän oheisen tekstinpätkän. Ja jos se onnistuu, niin täällä olisi kahdeksan vastaavaa lisää.

Vai pitäisikö suosiolla soittaa Juhani Suomelle?

Kun aamulla herää, jo puoli seitsemän aikaan alkaa olla valoa. Sama juttu illalla: vasta kuuden jälkeen alkaa hämärä. Vaikka on ollut kovin pilvistä ja harmaata, valo on kuitenkin jo pehmeää, kokonaista. Ja tuoksuu keväältä - en tiedä miten se on mahdollista mutta niin on. Äänetkin ovat keväisiä. Linnut puhuvat jo, sanottavasta en ole ihan varma, mutta varmaan se liittyy lisääntyvän valon vuodenaikaan tai sitten niiden eineen seasta on löytynyt hevosenlihaa.

Vuosi vuodelta tämä on minulle yhä tärkeämpi hetki: kun talvi alkaa väistyä ja tietää, että kohta, ihan pian lumet alkavat sulaa, maa tulee näkyviin ja löydän kaikki lasten kadottamat lumilapioni sekä miljoonat pulkat, jotka tuolla jossain hankien sisällä jo kesää niin odottavat.

Lapsena luulin, että kesä on parasta aikaa, nyt tiedän, että parasta aikaa on kevät. Vielä pohdin sitä, kumpi on parempi, maalis- vai huhtikuu. Huhtikuu on sikäli tylsä, että se on varma kevätkuukausi. Maaliskuu sen sijaan on hieman uhkapeliä: se voi tuo kevään tai takatalven, mutta jos se tuo edellisen, se on ikään kuin yhden kuukauden kevätbonus, vähän niin kuin vuodenaikalottovoitto, jonka kernaasti voi jakaa kaikkien kanssa.

Toisin kuin tämän lauantain seitemän oikein (en uskalla edes tarkastaa olenko voittanut 350 000 euroa, koska se tarkoittaisi, että olen hävinnyt miljoonan).
 

Myönnän, että tämä on kiusallista kaikille, mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän pidän Veli Sikiöstä. Erityisesti eilinen musiikkiesitys oli mitä mainioin, kun taas niiden kahden muun jutut perustuivat siihen, että sinne tuotiin ylimääräisiä tylsiä tyyppejä lavalle. Ei oikein toiminut. Kuten ei toiminut myöskään Aliaksen pelaaminen suorassa lähetyksessä.
Mutta Iinan (hän on hyvä ystäväni, siksi ihan vaan etunimellä puhuttelen) laulama kansanedustaja Mauri Pekkarisella on raollaan oleva perna oli mainio.
Kuitenkaan ei ole Yle Leaksin ja Pirjon (hänkin on erittäin läheinen ystäväni, jolle on aina lämmin paikka sydämessäni, joten käytän vain etunimeä) voittanutta.

Näin velvollisuuteni tv-kriitikkona on nyt täytetty, joten voin olla taas loppuviikon katsomatta televisiota ja keskittyä hiihtolomaan. Ajattelin jopa etsiä monot jostain ja mikäli kelit jatkuvat hyvinä, myös sukset. Kukaties sen jälkeen käyn hiihtämässäkin, sillä Lapin hangilla saa kuulemma kaikenlaisia hyviä ideoita, jotka liittyvät eläkeiän nostamiseen sekä työreformiin.

Tosin täällä ei ole Lapin hankia, mutta kai Saukonojan laduillakin voi tulla mieleen jotain vähän maltillisempia ideoita. Työreformin sijaan vaikka Vyöreformi: uudistus joka määrää laittamaan vöihin enemmän reikiä molempiin suuntiin, jotta elämästä tulee joustavampaa.
Tai Yöreformi: järjestely, jonka tarkoituksena on antaa Olli Lindholmille bändistä potkut.

Ei muuta ku monot jalkaan ja menoks!
 

Minua on viime aikoina kutsuttu puhumaan monenlaisiin paikkoihin. Yleensä toimeksianto on jotain sentapaista kuin ”kato ku sul on niin kivoi juttuja siellä lehdessä, nii juttele niit samoi”:

On tietenkin kiva, jos minulla on kivoja juttuja lehdessä, kiitos siitä.

Mutta sitten alkavat ongelmat. Mitä he siis haluavat kuulla? Minun työpäivästäni? Siitä kuinka tapetoin yläkerran seinää? Siitä kuinka katselin miten maali kuivuu? Kuinka keitin spaghettia?

Vaikea uskoa, että ketään sellainen kiinnostaisi. Anteeksi, kinostaisi, kuten nuoriso sanoo (Ei kinosta, huutaa kuudesluokkalainen kaikkeen sellaiseen missä vaaditaan häneltä jonkinlaista panosta joko maailman tai hänen maailmansa ylläpitämiseen).

Kaiken kukkuraksi aika usein pyydetään, että puhu vaikka joku 45 minuuttia.

Haloo! Minulla on ollut vaimolle 20 vuoden avioliiton aikana järkevää sanottavaa ehkä kahden tunnin ajaksi ja siitäkin voisi osan tiivistää.

Näin ollen ilmeisesti ei toivota, että se 45 minuuttia olisi jotenkin painavaa asiaa, vaan jonkinmoista höpötystä. Mutta kun en minä osaa höpöttää paitsi juovuspäissäni.

Sen sijaan voisin ehkä mennä lavalle 45 minuutiksi olemaan hiljaa. Oltaisiin kaikki ihan hiljaa, minä edessä ja ihmiset penkeissään. Siinä ehtisi miettiä kaikenlaista. Harvan päivään varmaan mahtuu liki tunnin hiljaisuutta, jona aikana miettiä itseään, perhettään, työtään, toimiaan, iltaruokaa, harrastuksia – mitä nyt sitten haluaakin miettiä.

Se olisi time well spent.

Vertailun vuoksi: tämän jutun lukemiseen menee noin puoli minuuttia. Tarvitaan siis 80 tällaista jotta saadaan täytettyä 45 minuutin puhetilaisuus. Kenellä voi muka ikimaailmassa olla niin paljon asiaa? (Paitsi Karpolla). SItä paitsi ne jotka osaavat matematiikkaa tarvitsevat 90 tällaista kirjoitusta.

PS. Kaiken kukkuraksi yleensä suostun menemään.