Tänään lähdemme Barcelonaan koko perhe!

Tai melkein: esikoinen ei suostunut moiseen potkupallomaahan lähtemään ja jää kotimieheksi.

Se laittoi ajattelemaan, ettei tässä enää monta vuotta ole, kun kukaan lapsista ei lähde mukaan. Hyvät puolet: säästää ihan pirusti matkakuluissa. Huonot puolet:  se on samalla tärkeän ja mukavan aikakauden loppu. Lapset eivät enää olekaan lapsia ja itsestä tulee... no jos ei vanha niin ei nyt ihan hirveän nuorikaan.
Siihen on vielä onneksi hiukan aikaa. Nyt tarkoitus olisi keskittyä löytämään joka päivä joku uimala ja sitten uimisen väleissä katsella Gaudin ihmeellistä kirkkoa ja Barcelonan muuten hienoa kaupunkia.
Ilmeisesti pitää myös shoppailla.
Mutta mikä parasta, apartementomme on ainakin paperilla varsin mukavanoloinen ja tilava kuin mikä. Se on ensiarvoisen tärkeää kun porukalla matkustetaan – siis että pääsee illaksi järkevään, ilmastoituun ja kodinomaiseen paikkaan, jossa voi tehdä ruokaa ja katsoa telkkua ja istua omalla terassilla palautumassa päivän kävelyistä ja vilinästä.
Valmistautuakseni härkätaistelijoiden maan epäilemättä huonoon englanninkielen tasoon, olen opiskellut jonkin verran espanjaa tällä viikolla. Osaan yhden lauseen: ”Hablar du spanska?”

Jos ei tuolla pärjää, niin sitten ei millään!
 

Huom. kaikki Virtasen ja Korhoset! Valtava spektaakkeli nimeltä Virtasen historia on juuri tullut uunista ulos ja teidän täytyy rientää ostamaan se – tosin saapuu kirjakauppoihin varmaan vasta muutaman päivän päästä. Korhoset kuuluvat tähän siksi, että Korhonen on kirjassa Virtasen mielitietty.
Koska Korhosia on Suomessa 23568 ja Virtasia 23478, huomaatte, kuinka ovelan markkinointistrategian olen kirjalleni suunnitellut. Pelkästään näiden kahden sukunimen avulla kirjaa myydään lähes 50 000 kappaletta, mikä on tosi paljon.

Haluan kuitenkin muistuttaa, että myös muusukunimiset (siis en tarkoita ihmisiä, joiden sukunimi on ”Muu”, vaan ihmisiä, joiden sukunimi ei ole Virtanen tai Korhonen) saavat, ja heidän tulee, hankkia kirja, jotta sitä myytäisiin esim. 30 000 000 kappaletta, jolloin voisin lopettaa kokonaan päivätyöni ja ryhtyä täysipäiväiseksi terassinrakentajaksi.
Olen meinaan väsännyt nyt pari päivää uutta terassia ja se alkaa olla jo aika pitkällä. Vielä kaiteet paikalleen, niin pääsee terassille, kuten näin kesällä tavataan sanoa.
Sitä ennen ajattelin kuitenkin piipahtaa menneisyydessä – Turussa alkoivat nimittäin keskiaikamarkkinat. Tiesittekö muuten, että Virtasella oli suuresti sormensa pelissä niin Tuomiokirkon rakentamisessa kuin sitä edeltäneen Koroisten piispanlinnan pykäämisessä? Ettekö? No oli kummiskis.

PS. Virtasen toilailuihin voi tutustua myös YLEn Radio Suomen kuunnelmissa: areena.yle.fi/radio/1590433
 

Raportti Jussista (siis juhannuksesta):
Serkuksilla oli hauskaa, kun ovat sopivan ikäisiä ja kaikki pitävät sählystä. Matsit olivat loppumattomia ja tiukkoja. Aikuisillakin oli kivaa aina kello kymmeneen saakka, jonka jälkeen kaikki olisivat halunneet mennä nukkumaan, mutta kun ei voinut, kun oli se sählyturnaus käynnissä ja lapsilla uho, että tänään valvotaan ainakin ensi vuoteen saakka.

Kompromissi: puoliltaöin sai mennä nukkumaan.

Vielä parikymmentä vuotta sitten siellä kokolla riekuttiin aamuneljään tai viiteen. Nykyään siihen aikaan aletaan harkita heräämistä, siinä se opiskelijan ja poroporvarin ero.

Tai tylsimyksen: voi sen niinkin ajatella, eikä ehkä olisi ihan väärässä. Luulen, että jos olisin silloin aikanaan nähnyt tulevaisuuteni, olisin kovasti ihmetellyt, missä vaiheessa keski-ikäistymistä ihmiseltä poistetaan aivot ja asenne.

Tyttärellä sen sijaan kävi tuuri, kun enollaan oli ylimääräinen iPhone, jolla ei tehnyt mitään ja joka oli hylätty maatumaan lipaston laatikkoon. Ehdioin, että tytär käyttäisi kesärahojaan ja koettaisi hieroa kauppaa moisesta ihanuudesta. Kaupat syntyivätkin. Ja hinta? Tytär hoiti, vahti ja viihdytti heidän taaperoaan mökilläoloajan ja sai palkaksi kommunikointilaitteen. 

Ja sitten vielä väitetään, ettei lastenhoidosta mukamas maksettaisi hyvin!
 

Hiphurraa! Korjasin kaikki perheen rikkinäiset polkupyörät. Nyt meillä on siis 14 toimivaa pyörää katoksessa (tai viisi ei tietenkään ole katoksessa, vaikka nimenomaan on sovittu, että niitä säilytettäisiin siellä). Jos euro kaatuu ja siirrytäänkin jostain syystä markan sijaan polkupyöriin vaihdon välineenä, me olemme vahvoilla!

Ja miten tämä ihme tapahtui? Ostin paikallisesta Shellistä kuminpaikkausvaahtoa, joka vastoin odotuksia toimi. Sillä polkupyörissähän ei yleensä ottaen ole muuta vikaa kuin se, että niissä on kumit puhki. Suosittelen, toimii.

Muutoin olen sitä mieltä, että 14 pyörää on hiukka kohtuuton määrä yhden käsipuolen hallinnoitavaksi.
 

Nyt on paha ongelma: isälläni oli ylimääräinen vanha auto, joten minä ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ottamaan sen. Se on ihan siisti ja mukavantuntuinen vehje, mutta sillä on ajettu paljon ja se on jo sen ikäinen, ettei voi olla varma, millä hetkellä se kuolee.

Otin sen, koska meillä on jo entuudestaan yksi sellainen: sinänsä ihan ok kaara (Opel Zafira), jolla kuitenkin on myös ajettu niin paljon, että noutaja saattaa olla jo koivukujamme alkupäässä.(Kävin katsomassa, ei ollut vielä, toim. huom.)

Ja se ongelma? No pitäisi päättää kummasta autosta luopuu – pitääkö se isän vanha Pösö vai oma rousku? Kummalle romulle asettaa uhkapelipanoksensa? Ongelma on, että kummastakaan ei saa myydessä käytännössä mitään, mutta toisaalta molemmissa saattaa hyvinkin olla vielä autoa vuodeksi tai kahdeksi.

Yksi ratkaisu olisi laittaa toinen auto seisontavakuutukseen ja ottaa se taas käyttöön kun se toinen lakoaa alta kuin syysvilja. Mutta sitten pihapiiriin tulee ylimääräinen auto, mikä puolestaan muodostaa esteettisen haitan, vähän niin kuin finnin keskelle kesäidylliä.

Tosin tällä hetkellä etupihaa koristavat keskeneräiset puuhani: kaksi kottikärryä, piha joka ei ole valmis, kahdet pitkät tikkaat sekä pienempiä mönttejä muuta ryönää.

Niin että siinä suhteessa ylimääräinen auto ei pahentaisi tilannetta dramaattisesti.

Kuudesluokkalainen muuten keksi heti ratkaisun: auton voisi antaa hänelle peltoautoksi. Paha vain ettei ole peltoa. Naapuri tuskin tykkään, jos hänen vehniensä päällä ryhtyy ajelemaan.

Taidan tehdä niin, että ajan molemmat autot Turkuun ja jätän avaimet paikalleen. Se kumpi varastetaan, on parempi. Suunnitelman ainoa aavistuksen heikko lenkki on se, että sitten se parempi auto on varastettu.
 

En ymmärrä, mitä ne vangit kivilouhoksilla oikein valittavat, sillä mikään ei ole mukavampaa puuhaa kuin kivien kanssa painiminen. Koko viikonloppu menikin siinä puuhassa. Kaivinkone tuli ensin lauantaina siirtämään kaikkein suurimmat, joista tuli samalla kätevästi terassin perustukset.

Sen jälkeen jäi vielä niitä vähän pienempiä kiviä, sellaisia joita juuri ja juuri saa pyöriteltyä, suurin piirtein saman verran kuin mitä ulommalla asteroidivyöhykkeellä paraikaakin lentelee kiveä. Eli aikas paljon.
Niitä sitten laittelin riveihin ja pengerryksiin niin että näköä haittasi. Konkreettisestikin, kun seitsemän tunnin jälkeen alkoi jo pyörryttää kun oli niin hauskaa, etten ollut muistanut syödä mitään.
Ja nyt? No nyt käsiä särkee, mutta tietääpä tehneensä!
*
Paljon suurempaan ja haastavampaan tehtävään joudun tänään, kun olen luvannut viedä nuorimmat Jukuparkkiin, joka on paikallinen vesipuisto, jossa on kaikenlaisia vesiliukumäkiä. Itse en ole tehtävästä aivan niin innoissani, mutta minkäs teet kun isänmaa kutsuu. Kylmä siellä tulee, se on varma.

Toisin kuin kivityömaalla.

Kesäloman ensimmäinen päivä. Tai ei tietenkään oman kesäloman, mutta lasten. Eilinen olikin aika hieno päivä. Esikoinen päätti peruskoulun, takana siis kymmenen vuotta koulua jos eskari lasketaan ja miksei laskettaisi. Edessä sen sijaan lukio ja sen jälkeen ehkä joku elokuva-alaan liittyvä koulu. Keskiarvo oli hieno, kuten muillakin: pikkusiskonsa jatkaa edelleen sitä kutakuinkin pelkkien kymppien sarjaa, viidesluokkalainenkin on petrannut ja sillä työmäärällä nykyiset numerot ovat oikein mukiinmeneviä. Nuorimmainen sai vielä sanallisen todistuksen, minkä perusteella kaikki muu sujuu paitsi luokassa paikallaan pysyminen ja hiljaa oleminen. Sama vika on kyllä hänellä kotonakin…

Ja se itse kevätjuhla? Vuosi vuodelta ovat tunteikkaampia. Näytelmät ovat katastrofaalisia, esitykset liikuttavia. Lasten vanhemmat alkavat olla tuttuja, osa on eronnut, jollain on uusi siippa, jonkun mummo jaksaa vuodesta toiseen tulla katsomaan.

Siellä on elämää aika tiivistetyssä ja hyvässä muodossa.

Ja lopuksi Suvivirsi, tietenkin.
 

Huhhuh mikä päivä. Olin aamulla Ylen aamuteeveessä kirjailijahaastattelussa ja sen jälkeen vielä kahdessa aika pitkässä radiohaastattelussa. Kaikki menivät oikein kivasti, niin luulen, mutta kummallisen raskasta, siis ihan fyysisesti raskasta, sellainen esiintyminen on.

Etenkin se teeveen suora lähetys: sen jälkeen oli ihan kuin olisi tehnyt pitkän lenkin, paitsi ilman sitä euforiaa. Enempi sellainen turpiin saanut olo, vaikka haastattelija oli tosi hyvä ja mukava ja kaikki muutenkin siis meni ihan putkeen. Sen voi muuten katsoa täällä, jos ketä kiinnostaa.

Pääsin toimittajaryhmän mukana tutustumaan Euroopan parlamentin istuntoon Strasbourgissa. Yksi asia kävi viikon aikana selväksi: kannattaa kiittää luojaansa, ettei ole meppi, se on sen verran hektistä hommaa, että heikompaa hirvittää.

***
Jos Saksa on Euroopan toivo, niin ei paljon ole toivoa. Saksalaisella tehokkuudella tapahtui seuraavaa: kone oli Frankfurtissa ajoissa ja siitä piti päästä Strasbourgiin. Lentokentältä menee bussi ja matkaa on 2,5 tuntia. Oli aikaa vaikka kuinka, joten ajattelin mennä tutustumaan hetkeksi Frankfurtiin. Ensin kuitenkin kysyin infosta, että miten niitä busseja menee. Kertoivat, että niihin pääsee vain varaamalla matkan etukäteen. Lippuja saisi ostaa Lufthansan tiskiltä yläkerrasta. Sinne siis.
Siellä oli ensin ukko ottamassa vastaan, antoi jonotusnumeron ja ohjasi lipunmyynnin ohi odotusalueella, jossa oli hyvin määrätietoinen komentoora pitämässä ihmisiä kurissa ja nuhteessa. Aina kun uusi vuoronumero tuli screenille, hän kiersi koko salin ja huuteli numeroa, koska, kuten kävi ilmi, ihmiset eivät osaa seurata näyttötaulua.
Näin ollen jokaisen numeron löytäminen kesti aika kauan. Mutta kesti muutenkin. Jono oli niin pitkä, että jos sen olisi laittanut jonoon ja mennyt sinne hännille, olisi ollut jo Strasbourgissa.
Puolentoista tunnin päästä oli minun vuoroni ja tiskiltä kerrottiin, että kyllä sen lipun olisi bussistakin saanut. Paha kyllä, siinä vaiheessa olin missannut pari bussia ja seuraava lähtisi vasta kolmen tunnin päästä. Ja nyt tulee paras juttu: koska kyse oli Lufthansasta, joka on lentoyhtiö eikä bussiyhtiö, niin sinne bussiin piti ostaa lippu, joka oli itse asiassa lentolippu, boarding pass.
Ja koska se oli lentolippu, lennolle, siis bussiin, piti ilmoittautua puoli tuntia ennen kuin bussi lähti. Yritin selittää virkailijalle, että kyseessä on auto eikä lentokone, mutta virkailija ei ottanut kuuleviin korviinsa huomiotani.
Meinaan vaan, että jos tuo oli EU:n johtotähden näkemys sujuvasta asiain hoidosta, niin saattaapi mennä tovi ennen kuin Eurooppa on taas maailman kilpailukykyisin.

***

Itse Strasbourg on harvinaisen kaunis kaupunki. Rakennustaiteellisesti sekoitus parasta Saksaa ja Ranskaa. Ja sitten siellä ovat tietenkin ne EU-rakennukset, joka ovat kuta kuinkin Paimion kokoisia. Ne ovat suureksi osaksi lasia kuten muutkin modernit vallan keskittymät, Sanomatalot ja muut. Ja miksi? Tietenkin läpinäkyvyyden korostukseksi. Halutaan näyttää, että meillä päätöksenteko on avointa.
Niin kuin onkin: EU-parlamentissa toimittajat pääsevät esimerkiksi seuraamaan valiokuntatyöskentelyä toisin kuin Suomen eduskunnassa. Se on sitten toinen asia, ettei siellä paikan päällä juuri suomalaisia toimittajia näy.
Osa seinistä on peiliä, missä on tietenkin taustalla samantapainen filosofia. Peilistä ei toki näe sisään, mutta näkee sitten jotain muuta: sen, että kuka se siellä vallan talossa onkaan sisällä? Sehän olen minä! Ja sinä! Edustajiemme välityksellä tietenkin, mutta silti.
Ehkä kaiken vaikuttavin on kuitenkin parlamenttirakennuksen sisäpiha, jonka ympärillä itse rakennus tuntuu kasvavan miltei taivaaseen saakka. Sen näyn edessä hiljentyy väkisin.
Sisällä rakennuksessa kaikki onkin sitten sekavampaa. Itse istuntosali on puinen mehiläiskenno, itse asiassa aika hieno, tulee mieleen suomalainen muotoilu: se on vähän niin kuin ne kauniit puiset salaattiastiat, joita Suomessa myydään, väärin päin käännettynä vain.
Sisällä istuntosalissa tunnelma on mielenkiintoinen: pidetään minuutin mittaisia puheita, joita kukaan ei kuuntele ja jotka simultaanitulkataan parillekymmenelle kielelle. On kiehtovaa kuunnella tulkkien työtä, he ovat paljon taitavampia kuin ne puhujat.
Puheenvuorot eivät tässä vaiheessa enää vaikuta mihinkään, mutta puheenvuorot nauhoitetaan ja hyvällä tuurilla ne päätyvät lopulta puhujan kansalliseen televisioon pienenä muistutuksensa siitä, että jossain kaukana Euroopassa tehdään tärkeitä päätöksiä, vaikka kansalaisia se ei suuremmin tunnu kiinnostavan.
Vaikka varmaankin kannattaisi kiinnostaa, sen verran isoista asioista Brysselissä päätetään – ja kerran kuussa siellä Strasbourgissa, jonne koko EU-sirkus siirtyy kolmen päivän istunnolleen ja joka siirtyminen maksaa vuodessa 200 miljoonaa euroa.
Kukaan ei asiasta tykkää – paitsi ranskalaiset, sillä Strasbourg saa matkustelun takia vuosittain melkoiset tulot.

***

Viikon aikana tapaamme kutakuinkin kaikki suomalaismepit vähintään ohimennen. Ensimmäinen tapaaminen on Kokoomuksen ja Kristillisten ryhmän kanssa aamiaisella (aamiainen on paljon parempi kuin hotellissa). Sirpa Pietikäinen, Sari Essayah, Petri Sarvanmaa ja Riitta Korhola kertovat, mitä heidän näkökulmastaan viikon aikana tulee tapahtumaan. Äänestetään muun muassa esityksestä Tobinin-veroksi (tai transaktioveroksi tai finassiveroksi - rakkaalla lapsella on monta nimeä). Idea on että spekulatiivisesta kaupankäynnistä verotettaisiin pienen pieni siivu, mikä vähentäisi spekulatiivista kaupankäyntiä ja toisi rahaa EU:n vuotavaan kassaan.
Paha vain että muu maailma ei ole lähdössä tähän sinänsä kauniiseen ideaan mukaan. Ja vieläkin enemmän: edes kaikki EU-maat eivät ole idean puolella - Britannia etenkään koska se pelkää oman finassisektorinsa karkaavan muualle, jos moinen verosysteemi tulee voimaan.
Näin ollen Pietikäisen on myönnettävä , ettei esityksellä ole realistisia mahdollisuuksia mennä läpi. Toisaalta hän muistuttaa, että siitä politiikassa on myös kyse: pitää yrittää tehdä asioita, ja pikku hiljaa ne ehkä jopa onnistuvat. Tarvitaan suunnannäyttäjiä.

***

Seuraavaksi tavataan perussuomalaisten Sampo Terho. Hän eroaa edukseen monista muista puolueensa edustajista, joiden edesottamukset eivät aina ole niin painokelpoisia. Lisäksi hän on paljon värikkäämpi kuin useimmat muut euroedustajat. Toki se johtuu siitäkin, että kun on EU-kriittinen, voi paljon helpommin kommentoida kaikenlaista hullua, mitä suuret organisaatiot väistämättä tuottavat.
Ajatellaan nyt vaikka sitä edustajan perustyötä eli lakien säätämistä. Sehän on paitsi niiden valmistelua, viime kädessä sitä, että istutaan äänestyksissä ja painetaan nappia.
Terho pyytää arvaamaan, kuinka monta kertaa hän on äänestänyt ensimmäisen meppivuotensa aikana.
- 500 kertaa, arvaan.
Oikea vastaus on jossain 7000 ja kymmenen tuhannen välillä. Toisin sanoen se on niin suuri määrä päätöksiä, ettei kellään ihmisellä voi olla käsitystä siitä, mistä kaikesta hän on ollut päättämässä. Toki juuri tästä syystä edustajat sitten erikoistuvatkin tiettyihin asioihin.
Mutta silti: jopa 10 000 kertaa!
Suurin osa näistä äänestyksistä on lillukanvarsia: niissä äänestetään sellaisista asioista kuten että siirretäänkö jotain pilkkua johonkin suuntaan.
Ongelma on, että toisinaan sillä on oikeasti väliä, koska asia saattaa muuttua pilkun myötä. Pitää olla tarkkana.

***

Itse asiassa poliitikon muistin täytyy olla jotain ihan käsittämätöntä. Vaikka siksihän heillä on myös avustajien armeija: mepit parveilevatkin tapaamisesta toiseen vähän niin kuin kokkareilla tai koulun välitunnilla ja aina pitäisi olla kartalla, ketä tavataan ja miksi.
Alexander Stubb on hyvä esimerkki. Hän ei tosin ole meppi enää, mutta piipahtaa parlamentissa, ja tekee sen kuulemma muutaman kerran vuodessa. Hän luettelee ulkoa seuraavat tapaamisensa: noin kahdeksan tyyppiä kummallisine nimineen ja titteleineen. Avustaja yrittää tunkea listaa, jossa nimet ovat, mutta Alex ei sellaista tarvitse. Hän muistaa.
Lisäksi hän pitää pienen alexmaisen katsauksen EU:n nykytilaan ja sen sellaiseen. Viiden minuutin aikana hän jaottelee asiat kolmeen pääkohtaan viisi kertaa.
Hän tekee sen aina. Katsokaa seuraavan kerran kun Stubb on uutisissa: hän sanoo asiasta kuin asiasta, että siinä on kolme pointtia. Se on tehokas tapa hahmottaa maailmaa ja saada viesti läpi ihmisille, mutta kun sitä ryhtyy oikein seuraamaan, tapa on myös hieman rasittava.

***

Keskustan Hannu Takkula lupaa puhua lyhyesti, minkä jälkeen hän puhuu pitkästi. Mutta hänellä on hyvä ulosanti: ”Euroopassa on enemmän raporttien tekijöitä kuin raporttien lukijoita”, hän jyrisee ja kertoo kaskuja Lapin viljelysolosuhteita: EU kun vaatii, että pitäisi vuoroviljellä kolmea kasvia, jotta maaperä ei köyhtyisi. Lapissa ne varmaankin sitten ovat kataja, jäkälä ja vaivaiskoivu.
Riikka Manner esittelee omia kiinnostuksenkohteitaan: resurssien hallintaa - että kierrätettäisiin enemmän ja käytettäisiin resursseja tehokkaammin. Pitäisi myös saada kehitettyä mahdollisuuksia nuorille: Euroopassa on työttömänä tai ilman koulutuspaikkaa 7,5 miljoonaa nuorta.
Mannerin, kuten kaikkien muidenkin, kieli on täysin käsittämätöntä : Resurssitehokkuus. Alueellisen yhteistyön lainsäädäntöpaketti. Makrostrategia. Nikromageria.
No ei vaiskaan, tuon viimeisen keksin ihan itse. Mutta byrokratian kieli joka tapauksessa on vaikeaa, peittää usein enemmän kuin paljastaa.
Paraikaa väännetään uusia suuria lainsäädäntöpaketteja, joiden pitäisi olla valmiina vuonna 2014. Paljon asioita menee uusiksi, koska silloin alkaa uusi seitsenvuotiskausi, joksi ajaksi pitäisi taas päättää budjettiraamit sekä se, mihin rahaa halutaan käyttää.
EU on siis vielä suunnitelmallisempi kuin Neuvostoliitto, jossa tehtiin suunnitelmia vain viisivuotiskausiksi.

***

RKP:n Carl Haglund huomauttaa, että vaikka koko vuosi – ja kauemminkin - on mennyt talouskriisiä sammuttaessa, niin kaikesta huolimatta järkeviä päätöksiäkin on saatu tehtyä: valvontaa on parannettu, etteivät jäsenmaat jatkossa käyttäydy yhtä holtittomasti kuin tähän saakka.
Säännöistä on kuulemma ollut jo hyötyäkin: Komissaari Rehn laittoi heti ukaasin viidelle jäsenmaalle ja niistä kaikki paitsi Unkari korjasivat toimiaan. Seurauksena Unkarilta jäädytettiin tukia 500 miljoonan edestä, mikä varmaan sai gulassin menemään pustan porukalta väärään kurkkuun.
Tavataan myös SDP:n edustajia: Liisa Jaakonsaari puhuu ihmisoikeustilanteesta, kunnes hänen täytyy lähteä äänestämään, avustajien tehtävä on huolehtia sellaisista asioista. Mitro Repo ei samasta syystä päässyt edes paikalle.
Vihreiden kanssa käy vähän samalla lailla. Treffit on sovittu, mutta kun koskaan ei voi ihan varmaan tietää, milloin oma vuoro puhua sattuu kohdalle, niin sekä Satu Hassin että Tarja Cronbergin pitää poistua nopeasti.
Etenkin Hassille viikko on tärkeä, sillä hänen ajamansa merenkulun rikkipäästöjä säätelevä laki on käsittelyssä. Se on herättänyt valtavasti närää Suomessa, koska sen pelätään nostavan kohtuuttomasti Suomen vientikustannuksia.
Hassi ei allekirjoita väitettä.

***

Kun torstai vihdoin saa, viikon hommat alkavat olla pulkassa ja parlamentti ryhtyy tekemään paluumuuttoa Brysseliin. Koska kaikkia ottaa se pendelöiminen pirusti päähän, ensi syksynä koetetaan kiertää tätä perussopimukseen kirjattua pakkoa käydä Strasbourgissa.
Se menee jotenkin niin, että perussopimuksessa sanotaan, että parlamentin pitää avata istunto kaksitoista (tai jotain sinne päin) kertaa vuodessa siellä Strasbourgissa. Mutta sopimuksessa ei sanota istunnon kestosta mitään. Näin ollen nyt koetetaan tehdä niin, että avataan istunto maanantaina, pidetään tiistai vapaata ja avataan istunto jälleen keskiviikkona. Näin voitaisiin vähentää Strasbourg-matkoja puolella ja säästää sata miljoonaa vuodessa.
Ranska on tietenkin vienyt asian oikeuteen. Mutta jos oikeus päättää parlamentin toivomalla tavalla, Strasbourgissa vieraillaan jatkossa harvemmin.

***

Tavallisille turisteille voisi kuitenkin sanoa, että vaikka mepit inhoavatkin Strasbourgiin matkustamista, niin itse kaupunki on kyllä kaunis ja tutustumisen arvoinen.
Joskin sinne on hiukan hankala päästä.
 

Olen ollut koko viikon Strasbourgissa seuraamassa Euroopan parlamentin istuntoa ja tutustumassa parlamenttiin. Nyt olen juuri lähdössä kohti Frankfurtia ja sieltä edelleen kohti kotisohvaa. Palaan aiheeseen myöhemmin, mutta nyt pitää vain todeta, että on tämä kaunis kaupunki. Miksei Suomessa ole 500 vuotta vanhoja taloja vieri vieressä niin kauas kuin silmä kantaa? Entä miksei Suomessa koskaan ole ryhdytty rakentamaan niin, että talon hirsiset tukirungot jätetään näkyviin ja niiden väliin jäävät alueet rapataan. On meinaan hienonnäköistä!
Mitä taas tulee parlamenttiin ja EU:hun ylipäänsä, teen täydellisen raportin asiasta huomenna, minkä jälkeen EU:n kriisistä puhuminen voidaan kerta kaikkiaan lopettaa, koska se on raportissani selvitetty.