- Isi, kumpi on vaarallisempi, maanjäristys vai tsunami? kysyi neljäsluokkalainen.
- Jaa… se riippuu tsunamista ja maanjäristyksestä, vastasin.
Keskustelu jatkui, eikä sen sisältö oikeastaan ollut lainkaan niin kiinnostava kuin ne ääneen lausumattomat asiat, oletukset, jotka sisältyivät sekä aikuisen että lapsen puheeseen: se että ne tsunamit ja punamit ja muut ovat jossain muualla, jollain toisella planeetalla, sellaisessa maailmassa, johon meillä on kosketus television välityksellä, mutta jotka eivät kosketa meitä.
Suomessahan tuollaisia ei voi tapahtua, eihän?
Kieltämättä meille ei voi tulla maanjäristyksiä, ei tulivuorenpurkauksia eikä edes tsunameja. Airistolla voi joskus, kun ruotsinlaivat menevät ohi, tulla puolimetrisiä aaltoja.
Ja tästä kai sitten seuraa, ettei meille myöskään voi tulla ydinonnettomuuksia, terroristi-iskuja, sotia, öljytuhoja, hallitsemattomia pakolaistilanteita, myrkkypäästöjä, ilmastonmuutosta eikä mitään muutakaan inhaa.

Toisaalta tämä lapsenuskoinen optimismi ja toivorikkaus juuri on ihmisenä olemisen paras puoli: uskomattomalla ketteryydellä sitä pystyy sulkemaan silmänsä kaikelta ikävältä ja jatkamaan elämäänsä lintukodossa niin kuin sinne ei hallin hammas eikä metsämiehen ansa ikinä voisi ylettyä.

Se on hyvä, sillä ei elämä murehtimalla parane. Tarkennetaan: hyvä niin kauan kuin ei sulje silmiään muiden hädältä, vaikka itse kuvittelisikin elävänsä onnettomuuksien ulottumattomissa.