Kävelin eilen iltatallilta talolle pitkin jäistä pihamaata ja katselin pimeästä sisälle taloon, missä Tuukka ja tytöt kattoivat ruokapöytää, vauva roikkui Tuukan olalla. Neljä päivää kotona koko perheen voimin teki todella hyvää kirjan julkistamisen ja ohjelman alkamisen markkinointikiireiden jälkeen.

 
Pääsiäiseen mahtui paljon hyviä hetkiä. Lapsilla oli videoiden katselukielto ja olimme paljon yhdessä ja ulkona. Ystäväni Tessan perhe kävi lauantaina istumassa iltaa ja sen kunniaksi join saunassa kuulkaas kokonaisen siiderin! Tallille saapui uusi kaunis hevonen Remu, jonka omistaja Jenna asuu melkein naapurissa. Sunnuntai-aamuna lapset löysivät pupun jättämät pahviset munat tyynyjen vierestä tietenkin täynnä herkkuja. Kevätaurinko paistoi ja paistoi, jäiselle pihalle ilmestyi muutama sulanut hiekkainen läntti.
Tuukka kävi joka päivä skeittaamassa kuivurissa ja minä siivosin lasten kanssa tallia kevätkuntoon. Koska minä en edelleenkään uskalla ratsastaa ”täysillä”, Tuukka kiipesi hevosen selkään minun puolestani. Yhtenä iltana katsoimme kaksi elokuvaa putkeen.

Helgan lempikappale on Anna Puun Kolme pientä sanaa.
”Käykää yhtä aikaa nukkumaan, sanokaa ne kolme pientä sanaa.” Lauleskelin sitä ja Tuukka kysyi vinoillen että mitä ihmeen sanoja se Anna siinä tarkoittaa? Keksittiin yhdessä aika monta hyvää vaihtoehtoa mitä meillä sanotaan: Sammutitko alhaalta valot? Mä meen nukkumaan. Monelta laitoit herätyksen? Mä vielä imetän. Annatko tuon tyynyn?

Mitä sitä turhia lirkuttelemaan kun kivaa on näinkin.

Eilen vietettiin Emäntänä Olga-kirjan julkkareita. Samalla juhlittiin myös Olgan Kotona -ohjelman alkamista. Sain kirjan ensimmäistä kertaa käteeni maanantaina illalla ja kieltämättä se tuntui uskomattomalta. Ajatus keittokirjasta kun on kulkenut mukana niin kauan ja tekeminenkin kesti muutaman vuoden joten lähes haikein mielin luovun nyt tekoprosessista ja päästän kirjan maailmalle. Kyllä se pärjää, sillä kirja on juuri sellainen kun siitä pitikin tulla. Tästä saan kiittää Kustantajaa Tammea, sekä loistavaa kolmen hengen tekijätiimiämme. Valokuvaaja Emilia Ikäheimo sekä taittaja Päivi Häikiö viettivät kanssani monta pitkää hauskaa päivää täällä Marttilassa ja sen mielekkään työn tulos tekijöineen nyt tuossa kuvassa. 

Ohjelmakin alkaa huomenna torstaina! Peukut pystyyn että mahdollisimman moni kääntää huomenna telkkarin Liv-kanavalle klo 19:30. Ensimmäisessä jaksossa meillä kylässä piipahtaa ihana näyttelijäystäväni Ilkka Villi.

Olgan Kotona trailerin voi käydä katsomassa täällä.

Kuvat: Cay Leppälä

 
Kirjoitin vuoden ensimmäisessä Kotivinkki –lehdessä viime syksynä aloittamastani puutyökurssista. Jatkoin yläasteen poikien puukässässä opittujen taitojen päivittämistä Iitin kansalaisopiston puutyökurssilla.

Jäin kurssilta pois muutama viikko ennen synnytystä ja tarkoitus on mennä jossain vaiheessa kevättä takaisin viimeistelemään sorvaamani kuistin kaiteet. Olen törmännyt muutamaan puutyökurssikaveriin kaupan ovella kylillä, muuten nämä kaappikelloja ja muita virtuoosimaisia puuesineitä loihtivat varttuneemmat isännät ovat saaneet viettää tiistai-iltaisen kerhonsa rauhassa, ilman että minä pyydän milloin keltäkin apua vannesahan tai tasohöylän kanssa.
Eilen oli postilaatikkon jätetty  minulle kova kirjekuori. Tuukka ojensi sen minulle ohimennen, kuoren päällä oli pelkkä nimi. Avasin sen ja aloin parkua. Voi pojat minkä teitte, ihan mielettömän haikara-kortin!

Kun kiipeää pitkän tauon jälkeen hevosen selkään, on ilo huomata että ratsastus tosiaan on urheilulaji! Ensimmäinen kerta selässä oli vain testiluontoinen kokeilu että siellä tosiaan pystyy istumaan. Toinen kerta oli jo reippaampi ja löysin seuraavana aamuna kropastani monta kipeää lihasta joiden olemassaolosta en ole ollut aiemmin edes tietoinen. Olin niin jumissa että tarvitsin pari päivää vapaata, nyt viikonloppuna kapusin molempina päivinä selkään uudestaan ja nyt lihaksetkin alkavat tottua hommaan taas.

Olin odottanut ratsastusta tällä välin paljon. Lukenut artikkeleita, kirjoja ja miettinyt erilaisia harjoituksia sekä suunnitellut mihin kaikkiin valmennuksiin osallistuisin. Jännitti osaanko enää, alkaako pelottaa ja pysynkö ylipäätään selässä. Woody on kuitenkin kohtuullisen uusi tuttavuus eikä loppukesän ja syksyn raskaana ratsastaminen ollut kaikkein tehokkainta harrastamista. Ihme kyllä, paluu satulaan oli helppo. Woodykin tuntuu omalta ja huomaan olevani nyt itsevarmempi ja tiedostavampi ratsastaja. Toki olen liikuttanut hevosiani juoksuttamalla kaiken maailman lumihankisessioissa mahani kanssa läpi talven, joten en minä ihan puun takaa hommaan palannut, mutta selkään kyllä. Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat ratsastaneet Woodya tällä välin, heppa on ihan kisakunnossa. Vielä kun minä ja lihakseni pysyisimme perässä.

Koen jollain tapaa syyllisyyttä siitä, että kaiken kiireen keskellä karkaan tallille ja jätän tuukan lasten kanssa yksin. Ei kai pitäisi, sillä minähän olen melkein aina täällä lasten kanssa yksin. Silti oma harrastus tuntuu etuoikeutetulta. Tallilla ajatus harhailee vauvaan. Sitä huomaa kyttäävänsä puhelinta että josko se Tuukka soittaa ja pyytää sisälle imettämään. Mutta eipä ole puhelin soinut ja olenon saanut pienet hetkeni rakkaan harrastukseni kanssa. Ja kyllä se tuntuu uskomattomalta; laukata kenttää ympäri auringon paisteessa, eikä tarvitse edes varoa mahaa.

Varoitan heti alkuun että olen hämmentävän runollisella tuulella.

Koko viikko on ollut yhtä kiirettä. Minulla on kamalasti töitä, koska kauan ja hartaasti kasattu kirjani, Emäntänä Olga ilmestyy 26.3. ja lisäksi Olgan Kotona –ohjelma alkaa 28.3.
Työt koneella keskeytyvät jatkuvasti. Vauva kaipaa huomiota, tytöt kaipaavat huomiota ja minä itsekin kyllä kaipaan myös huomiota (paitsi että Tuukka on kokoajan töissä). Välillä on tuntunut että nyt on liikaa kaikkea ja tekee mieli vaan painua pihalle pikkutyttöjen prinsessaluokan vaatimusten sekä pienen kestonälkäisen vastasyntyneen aiheuttamasta sekamelskasta. Ulkona on vaan pakkasta niin kamalasti että enpä ole pihalle painunut, paitsi jos on ihan oikeaa asiaa... 

Nyt yhtäkkiä havahduin että oli hetken rauhallista. Kukaan ei ole kylässä, vauva nukkuu vaunuissa, lapset leikkivät keskenään ylhäällä ja pakkasauringon valossa aamusta asti lämmitetty, kylmän yön jäljiltä lämpenevä talo näyttää jotenkin ihanalta. Kyllä tämä tästä.

Kaiken kiireen keskellä täytyy sanoa, että tänne kirjoittaminen ei tunnu työltä. En ole oppinut suodattamaan sanomisiani, vaan koen että tänne kirjoittaminen on kun kotona olisi. Ihan oikeaa, tuttua ja turvallista. 

Nyt meitä on kuusi. Taloon syntyi pieni, kurttuotsainen poika 1.3.2013.
Lapsen ulossaattaminen on kovaa touhua, ja nyt se taas jo unohtui, palkinto siitä on sen verran hyvä. Pieni ihminen on kevyt, hento paketti. joka näyttää äidin silmään kauniimmalle kun mikään ja sen itku saa jättämään kaiken kesken.

Ensimmäisenä iltana sairaalassa vauvan kanssa olin levoton, ikävöin kotiin. Seuraavana päivänä oli Hilman syntymäpäivä ja tuntu hassulta että en ollut aamulla paikalla. Seuraavana päivänä Tuukka tuli tyttöjen kanssa katsomaan odotukseni olivat korkealla. Kaksi päivää hiljaa laitoshoidon hellässä huomassa oli hetkessä poissa kun huoneeseen pamahti 3 kappaletta vähän sinnepäin puettuja takkutukkaista tyttöä joilla kaikilla oli miljoona asiaa kerrottavana. Lapset näyttivät isoilta ja puhuivat taukoamatta ja kovaa. Kun Hilma uskaltautui ensimmäisen kerran kurkkaamaan vauvaa tyttö oikein tärisi. ”Jännittää.”, 3v. synttärisankari naurahti hermostuneena. Helga oli piirtänyt niin hienot kortit vauvalle että!

Jäin vielä yhdeksi yöksi rauhaan nuuhkimaan vauvaa ja eilen saapuivat taas isosiskot innosta puhkuen. Samat takkuiset, kaikenmaailman pinneillä korjaillut letit ja pipot väärinpäin päässä (miten Tuukka voikin onnistua pukemaan ne aina hassusti?) tultiin uutta pikkuveljeä hakemaan. Tuskailin autossa tyttöjen pitämää jatkuvaa älämölöä ja kysyin mitä näille lapsille on oikein tapahtunut? Vai olenko vain niin tottunut kaikkeen hälyyn etten huomaa sitä? Tuukka vastasi vakavana että tämä on sun perhe, tällaisia me ollaan.

Hälinä ja vauhti alkaa tuntua kotoisammalta. Isäni, joka ei ei varmasti koskaan ole tuonut minulle kukkia, tuli äsken katsomaan vauvaa ja ojensi nolosti minulle kukkapaketin. Paketista löytyi neljä upeaa ruusua, yksi jokaiselle rakkaalle mölyapinalle.

Tytöt silittävät, höpöttävät, haluavat vaihtaa vaippaa ja pitää sylissä. Pieni pikkuveli on ihana vaikka se onkin poika. Hilman sanoin: Se on muuten ihan kun tyttö, mutta sillä on pepussa muovailuvahaa.

Laskettuun aikaan on 4 päivää. Kaikki on valmiina, vauvan vaatteet kaivettu esiin ja pesty valmiiksi, reppu pakattu ja Babuska on hälytysvalmiudessa tulemaan lastenhoitoon koska tahansa. Muutaman kerran olen ollut jo melkein lähdössä sairaalaan, mutta ei sittenkään.

Kohta 3v. täyttävä Hilma reagoi viime hetkillä vauvan odotukseen heittäytymällä hetkittäin itsekin vauvaksi. Tyttö puhuu kun yksivuotias ja imee kaikilla mahdollisilla tavoilla huomiota itseensä. Hilma on myös alkanut viettämään enemmän aikaa Tuukan kanssa, valmistautumista ja minun sylistä luopumista sekin. Tänään Hilma myös ilmoitti että "Hanellä on oikeasti poikaystävä". Kuka se on? kysyin. "Älä kysy Äiti kun en mä vielä tiedä". Hilma on arvoitus.

Helga ja Kirppu puolestaan odottavat vauvaa lähes kärsimättömästi, suunnittelevat syöttämisiä, vaipanvaihtoja ja muuta 4-vuotialle sopivia vastuullisia pikkuhommia vauvan kanssa…

Kun ei oikein mitään ihmeempiä voi tehdä, ollaan oltu paljon kotona ja yhdessä, ja sehän ”Hilma-vauvalle” sopii”. Kuvissa menossa radiosta tullutta Leevi and the Leavings -musaa, tanssia ja keppihevosia luovasti yhdistellyt Apassionata-esitys.

Helga aloitti kesken kauden tanssitunnit Kouvolalaisessa Studio Dance Pitissä ja siellä on kuulemma niin kivaa että hän kokoajan toivoo tunnilla ettei se loppuisi ikinä. Olin saattamassa Helgaa viime viikolla ensimmäiselle tunnille. Tyttö arkaili tanssisalin reunalla, muut lapset kun jo tunsivat toisensa.

Mutta lapsipiireissä ei paljon kainostella vaan mennään suoraan asiaan. Pian meitä lähestyi samankokoinen tyttö joka tuli ihan vaan hengaamaan siihen puolen metrin päähän Helgasta. Autoin tilannetta alkuun ja kysyin tytön nimeä. Esittelyjen jälkeen Aleksandra otti Helgaa kädestä ja kysyi: Ollaanko ystäviä? –Joo, vastasi Helga. Siitä ne loikkivat käsi kädessä muiden luo leikkimään ja minua tietenkin itketti.

 Olen viimeaikoina elvyttänyt lapsuudenkotini puuronsyöntiperinnettä. Meidän lapsille ei aamuisin puuro oikein maistu, joten silloin syödään usein muuta. Niinpä olen alkanut tehdä itselleni ja lapsille lounaaksi puuroa.
Kun olin pieni, vanhemmat toimivat molemmat opettajina, joten perhe vietti yhteistä pitkää kesälomaa. Kesäisin ja viikonloppuisin meillä syötiin siis oikeastaan aina puuroa ja vasta illaksi tehtiin ”oikeaa ruokaa”.

Puuro on nopeatekoista, hyvää, edullista ja terveellistä. Puuron lounaaksi syöminen oli vanhemmiltamme järkevä ratkaisu, 5 kasvavaa lasta söi varmasti paljon ja näin ruokakulut pysyivät kohtuullisina. Muutenkin meillä oli tiukka kuri ruokailun kanssa. Ylimääräisiä välipaloja ei saanut käydä itsekseen jääkaapista hakemassa. Sen sijaan oli selkeät ruoka-ajat: aamupala, päiväpuuro, päivällinen ja iltatee. Kaikki olivat ruoka-aikaan aina paikalla, kaikki istuivat pöydässä siihen saakka kunnes ruokailu oli ohi ja kaikki myös tietenkin laittoivat ruokaa vuorollaan.

Muistan kun olin ala-astekaverini luona yökylässä, ja oli päivällisen aika. Meidät kutsuttiin syömään ja kaveri huikkasi äidilleen huoneesta ettei tule koska ei ole nälkä. Ajattelin mielessäni että onpa hienoa, voi vaan itse päättää syökö vaiko ei. Minä kyllä menin syömään, minulla kun oli ja on edelleenkin, aina nälkä.

Minä en ole ollut lasteni kanssa noin tarkka ruoka-ajoista, Meillä kyllä napostellaan välipaloja, vaikka tiedän että se on huono juttu hampaille. Aion kyllä ottaa kunnon ruokakurin harkintaan kunhan lapset ovat isompia. Voin kuvitella kuinka paljon teinit syövät jos voivat vain itse käydä hakemassa jääkaapista mitä haluavat….

Puuroista vielä sen verran, että meillä suosikit ovat spelttimannapuuro, hirssipuuro, spelttihiutalepuuro ja vanha kunnon kaurapuuro. Sekaan tietenkin paljon Rositan maitoa (koska edelleenkin meinaamme hukkua siihen), voinenä ja hillosilmät!

Huomenna on laskiainen, tai siis laiskiainen jos meidän tytöiltä kysytään. Leivoin eilen laskiaispullia, taas. Nämä olivat jo kolmannet parin viikon sisään - raskaus teettää erityistä nälkää. Näistä tosin Dedo-koira söi toisen pellillisen, ihan vain ohimennen.

Lapsilla on ollut jatkuvan lumisateen vuoksi ilmassa pientä vastahakoisuutta ulkoiluun, mutta olen keksinyt laskiaispullista hyvän kimmokkeen: Meillä on nyt olemassa sääntö, ettei la(i)skiaispullia saa syödä ellei ole ensin käynyt pulkkamäessä. Jännä että minua tämä sääntö ei kuitenkaan koske....

Laskettuun aikaan on alle 3 viikkoa ja maha on kyllä joka paikassa vähän tiellä. Hilma haluaisi olla sylissä, mutta aina sylissä on ahdasta. Hevosten kanssa pitää olla koko ajan varovaisempi, kengät menee kömpelösti jalkaan, kaikki paidat ovat liian lyhyitä ja… No, voitte vain kuvitella minut lypsämässä.

 Meidän tuvan lattiassa on luukku kellariin. Kellariin ei ole portaita, vaan haen kellarista mehuja aina niin, että käyn lattialle mahalleen ja kurkotan siitä alas kellariin mehupulloihin. Nyt jos Tuukka ei ole kotona niin juodaan kiltisti vettä. Ihan ihmeellistä että kohta tuo pallomaha on poissa ja tilalla on vauva. Toivottavasti kaikki menee hyvin, vähän jännittää.

Autossa maha osuu muuten rattiin! Tänään lähdin käymään neuvolassa. Pakkasin kaikki kolme tyttöä sekä itseni autoon, käynnistin auton, lähdin liikkeelle hätäisesti ja sain auton sammumaan. Takapenkiltä kuului Helgan huokaus: Olisipa Iskä ajamassa tätä autoa.

Hyvää laiskiaista kaikille, muistakaa, ensin mäkeen, sitten pullaa, paitsi ne jotka ovat raskaana!