Olgan kotona

Olgan kotona

Tästäkin kuvasta on jo 7 vuotta

Otin tämän kuvan lokauussa 2008. Esikoiseni Helga on kuvan ottamishetkellö 3kk ikäinen ja elämä on vastasyntyneen kanssa ihanaa. Nyt yli 7 vuoden jälkeen perhe on kasvanut ja elämä on edelleen ihanaa, monella tapaa vieläkin parempaa kuin tuolloin. Minä aina jauhan samasta aiheesta, mutta lasten kasvaminen on jotenkin myös ahdistavaa. Samalla kun iloitsee siitä ettei tarvitse enää vaihtaa vaippoja, sitä kokoajan suurin piirtein kuulee, miten nopeasti kello tikittää eteenpäin, eikä sitä vain meinaa kestää. Rakastan tätä hetkeä nyt, rakastan varmasti sitä tulevaa hetkeä viidenkin vuoden kuluttua, mutta silti, on pakko myöntää että elämästä on lasten myötä tullut kaihoisampaa. Kaikki ympärillä hokevat, että nauti nyt kun lapset ovat vielä pieniä. Kiitos vain, tiedän tiedän, ja se juuri ahdistaa, koska aika kuluu niin nopeasti. Teen todella kaikkeni, että nauttisimme tästä hyvästä ajasta, minä ja koko perhe. Ja että muistaisimme mahdollisimman paljon tästä ajasta, kun lapset olivat pieniä, jälkikäteen.

”Oot sä äiti koskaan pyörtynyt?” Tytöt tenttasivat minua eilen ruokapöydässä. Kerroin etten ollut. ”Olethan! Silloin kun sait pienenä sähköiskun pistorasiasta!”. Kerroin etten muista pyörryinkö, koska olin silloin niin pieni, vain kolmivuotias. Kerroin myös, etten ole ihan varma onko muistikuvani tapauksesta ihan oikea muistikuva, vai mielessäni muodostunut muistikuva kertomuksesta joka minulle on tapauksesta jälkeenpäin kerrottu. Pohdimme vieressä soppaansa syövää Torstia, että muistaako Toppe muutaman vuoden päästä mitään näistä ajoista? Torsti vakuutti että kyllä hän muistaa. Taas sydämeni muljahti. Miten tämä aika on minulle niin tärkeä ja rakas, ja toisaalta Torsti ei edes välttämättä muista näitä hetkiä myöhemmin? Rakastan häntä tavallaan niin kuin varastoon. Sieltä varastosta hän sitten ammentaa toki kiintymyssuhteensa minuun vähän isompana, mutta nämä ajat joita minä olen oikein aktiivisesti yrittänyt muistaa, ei Torsti suurimmalta osin edes voi muistaa. Ja miksi se asioiden muistaminen edes on niin tärkeää? Ja mikä tärkeintä: Miksi minun pitää olla koko ajan niin ärsyttävän tietoinen ajan kulumisesta?

Mutta kyllä, tämä aika on hyvää nyt ja tässä. Tytöt 6v. ja 8v. ovat reippaita, mutta silti vielä ihan pieniä. Torsti herättää meidät muutaman kerran viikossa öisin kun pienet paljaat jalat läpsyttelevät meidän makuuhuoneeseemme ja poika tulee meidän viereen nukkumaan. On hienoa olla näiden pienten tyyppien elämän keskipisteenä ja sen ihanuuden väliaikaisuus on haikeaa. Siksi joudun jatkuvasti työntämään haikeuden taka-alalle ja keskittymään siihen mitä nyt on. Siihen, millainen lego-ukko Torstilta on kadoksissa tai miksi tytöt kinastelevat siitä kumpi kattaa ruokapöytään lautaset ja kumpi lasit. ( Lasit ovat epäsuosiossa koska ”kaappi on niin korkealla”.) Parhaiten haikeus unohtuu, kun pieni kolmevuotias Toppe kampeaa syliin ja sanoo: ”Äiti, mä tartten nyt kunnon rutistuksen.”

 

Avainsanat: 

Vegaaniset aamiaispannarit

Olen viime aikoina epäonnistunut toistuvasti ruoanlaitossa. Tämä on tosin minulle ihan tuttu kaava. Aina tasaisin väliajoin olen niin leipääntynyt vanhoihin tapoihini tehdä ruokaa, että alan tuunata niitä ja innostun liikaa. Siitä seuraa yllättäviä makuylilyöntejä ja ne nyt harvemmin menevät nappiin. Eilisillan aivan liian tulisen ruoan jälkeen halusin jotain helppoa ja mietoa. Päätin pitkästä aikaa jatkaa pannukakkukokeiluitani. Tykkään jenkkityylisistä pannukakuista, minusta on kivaa viikonloppuisin satsata aamiaiseen vähän enemmän ja sitä varten olen jo pitkään kehitellyt helppoa, ei liian makeaa pannukakkureseptiä. Tänään päätin kokeilla pannukakuista vegaaniversiota teemalla ”ei ylilyöntejä, ei mitään ylimääräistä.”

Ja täytyy myöntää että nyt onnistui. vaatimatomat raaka-aineet yhdessä olikin tässä kohtaa tosi hyvä juttu, lopputulos oli mieto, hieman rapeapintainen mutta sisältä sitkeänpehmeä oikein kelpo pannukakku. Taikina-annos aika pieni, mjutta siitä riittää neljälle aamiaispöytään, eivätkä pannukakut ehdi jäähtyä ennen syömistä, kylminähän nuo eivät oikein maistu enää miltään. Meillä nämä syödään yleisimmin hillon kanssa, mutta myös tuoreet marjat ja kaikki siirapit ja hunajat kannattaa kokeilla!

 

Vegaaniset aamiaispannarit

n. 15 kpl

 

3,5 dl vaaleita speltti- tai vehnäjauhoja

1 rkl leivinjauhetta (kyllä vain!)

1 rkl sokeria

1 tl vaniljasokeria

½ tl suolaa

2,5 dl vettä

öljyä paistamiseen

 

Sekoita ensin keskenään kuivat aineet. Lisää joukkoon vesi ja sekoita nopeasti ja niin vähän kuin mahdollista. Taikina saa jäädä kokkareiseksi, ei haittaa.

Kuumenna paistinpannu ja lisää pannulle pieni tilkka öljyä. Nosta taikinasta pannulle kasoja ruokalusikalla. Kun pannukakkujen pintaan tulee reikiä, käännä ne, ja paista vielä toiselta puolelta. Tarjoa lämpimänä. ( Jos teet isomman määrän kerralla, kannattaa pitää valmiita pannareita miedossa uunissa lämpimänä sillä aikaa kun valmistat loput. )

Kumpi teillä siivoaa paremmin?

Koska tämän talon isäntäparin keskustelut ovat pyörineet jo muutaman päivän lähinnä sellaisten analyysien ympärillä, että kuinka toisistamme erilaisia (parempia) siivoajia me olemme, uskon että pian kolme viikkoa jatkunut loma on ollut aidosti rentouttava. Ei silti, nämä persoonallisuuserot ovat aidosti ihan kiinnostava aihe, mutta niistä keskusteleminen on silti vaikeaa, koska ainakin minä kuulen niissä liikaa negatiivisia sävyjä, kun ne tulvat aviomiehen suusta. Sitten kimpaannun, väitän takaisin ja monen kahvikupillisen jälkeen summaan pitkän keskustelun omasta mielestäni viiltävään analyysiin meidän kahden siivousluonne-eroista. Vasta myöhemmin huomaan, että oma nerokas tulkintani lähes täsmälleen sama analyysi, millä Tuukka 2 tuntia sitten keskustelun aloitti, mutta itse analysoituna se ei enää ärsytäkään.

Nyt teitä tietenkin kiinnostaa mitkä ne meidän siivoustapojen erot sitten ovat:

Tuukalle on tärkeää, että tavarat ovat paikoillaan. Pölypallo nurkassa tai leivänmurut pöydällä eivät niinkään haittaa. Minulla taas toisinpäin. Se, että pöydässä on kahvikuppeja, ei haittaa, mutta jos pöydän pinnassa on jotain läikkiä, ne pitää pyyhkiä heti. Tuukka sietää likaa, muttei epäjärjestystä, minä siedän sotkun mutta puhdasta pitää olla.

Esimerkki: Tänään minun oli pakko imuroida salin sohvaryhmän alla oleva villamatto, koska sen pinnassa oli koirankarvaa ja muuta röhnää. Imuroin tarkkaan ja hartaasti, lopuksi koko alakerran. Vähän ajan kuluttua Tuukka mutisee ja raahaa suurieleisesti pölynimuria komeroon. “Tää on Olga just täydellinen esimerkki sun siisteysajattelusta, sä jätit tän imurin keskelle eteisen lattiaa”.

Tosiasiassa syy oli se että vesisäiliöisen imurin tyhjentäminen on aika ällöä hommaa ja minä pokkana ajattelin että Tuukan “osuus” siivoamisesta vois olla sen tyhjentäminen. Ja sitten se asia vain unohtui. Mutta totta sekin, että ei se imurin vieminen ollut enää minulle tärkeää, koska se matto oli puhdas eikä nurkissa ollut pölyä.

Vuosi 2017 on alkanut osaltani selkäkivuilla (en tiedä johtuuko liikalomailusta vai mistä), tolkuttomalla elokuvien katselulla, herkkujen syömisellä, ja koko perheen yhteisellä pitkällä lomalla, joka päättyy nyt maanantaina. Arki on kyllä tervetullut, ihanaa kirjoittaa tänne, ihanaa kun pakkanen kohta laskee ja kyllä se selkäkipukin helpottaa. Olen jotenkin intoa täynnä tästä alkavasta vuodesta. Kaikki on hyvin, lapset on ihania ja Tuukan analyysitkin ihan osuvia. Täytän nyt tammikuussa 39 vuotta, viimeinen vuosi kolmenkympin puolella, olkoon se siis mahtava, teille ja meille.