Olgan kotona

Olgan kotona

Teinihuligaani Tara

Meille saapui kesällä pieni, söpö luppakorvainen koiranpentu, joka nimettiin Taraksi. Sen isä on saksanpaimenkoira ja äiti amstaffi-mixtuura, joten tiesimme että labradorinnoutajan oloinen olemus oli ohimenevää. Nyt tästä pienestä pallerosta on kuoriutunut jättikorvainen teinihuligaani. Olen aina ihmetellyt tarinoita missä ihmiset kertovat kuinka heidän koiranpentunsa “syövät koko talon” jos jäävät yksin kotiin. En ihmettele enää, tämä Tara on näitä koiria. Paitsi että emme jätä sitä yksin sisälle, joten se purkaa teinienergiaansa joko tallista tai pihavarastosta löytämiin tavaroihin. Kaikki mahdollinen roskapusseista lumilapioihin käyvät. Ja ne levitellään oikeaoppisesti tasaisesti ympäri pihamaata tai tallin lattiaa.

Minulle käy aina näin. Koiranpennun kasvu on niin nopeaa, että yhtäkkiä yllätyn että mikäs ihmeen honkkeli siellä pihalla riehuu, ja ihan tosissaan, minulle kestää myös aikaa tottua tähän honkkeliin (lue: että opin pitämään siitä). Käyköhän muuten omien lasten kanssa samalla lailla kun he pääsevät teini-ikään?  Käytöskin lienee suurin piirtein samalla tasolla.

Honkkelilla on myös yllättäen ulottuvuutta. Se osaa avata ovia ja napata tallin pöydän päältä kaikenlaista tarpeellista. Ostin muutama viikko pitkän harkinnan jälkeen itselleni uudet, aika hintavat ratsastushanskat. Edelliset olivat kestäneet vuosia, mutta nyt ne alkoivat pettää ja päätin hankkia uudet samanlaiset. Kävin ratsastamassa, jätin uudet hanskat hyllyllle ja vein hevosen tarhaan. Palasin talliin ja huomasin pöydällä vain yhden hanskan. Toinen oli satulahuoneen sohvalla huligaaniteinin suussa ja siitä oli jo yksi sormi puoliksi irti. Kasvattaa itsehillintää tämä koiranpennun omistaminen.

Ja jos jollain sitä itsehillintää on, niin meidän aikuisilla koirillamme, Locolla ja Dedolla.  Kun me käymme töissä ja kaikkialla muualla, nämä kaksi 12-vuotiasta vanhaa viisasta narttua jaksavat huligaanin riepottelemista 24/7. Yhtälaillahan ne päivät kuluvat  huligaanin roikkuessa kurkusta. Ja jokuhan siinä teinissä on, kun toisinaan sitä vanhatkin innostuvat sen kanssa leikkimään.

 

 

Porolle on vaikea sanoa ei

Viimeinen viikko ennen Valmentajaa- leffan kuvausten alkua ja on ollut niin kiire etten ole ehtinyt edes tänne kirjoittaa. Olen yrittänyt olla kaiken töistä jäävän ajan mahdollisimman paljon lasten kanssa, vähän niinkuin varastoon, kun kohta olemme paljon poissa. Toki aina me Tuukan kanssa yöksi tullaan kuvauksistakin kotiin, mutta silti, kun kuvataan, jää lasten kanssa ajatuksella vietetty aika vähemmälle. Ensimmäinen kuvausjakso kestää onneksi vain 2 viikkoa ja onhan se ihan todella hienoa päästä viimein kuvaamaan sitä,  yli vuoden valmistelun jälkeen.

Piharemontti on edelleen vähän kesken, pidimme siinä vähän taukoa kun emme osanneet päättää miten pihan keskellä oleva ajoväylän sisäympyrä tehdään, tai siis että mitä siihen laitetaan. Haluaisin siitä mahdollisimman helppohoitoisen, enkä oikein näe hakepeitettä siinä, sopii minusta enemmän moderneihin pihapiireihin. Nyt päätimme Pihasuunnittelijan kanssa tehdä siihen mukulakivetystä ja matalia istutuksia hakepeitteen sijaan. Työ jatkuu tällä viikolla. Uusi piha on kyllä kiva, toimiva ja tuntuu omalta, eikä vanhaa kaipaa. Vastaistutettu ruohonkin vihertää jo vähän. Laitan kuvia sitten kun on valmista! 

Kävimme viime viikonloppuna katsomassa pientä, uutta kotia etsivää poropoikaa, jota meille tarjottiin. Se oli aivan vastustamattoman ihana ja tosi vahvasti ihmisiin leimautunut ja mietimme useamman päivän ajan vakavasti sen ottamista meille. Mutta. Niin ihana kun se olisikin ja niin hienosti kun se olikin pärjännyt lammasseurassa, minua huoletti liikaa se miten se pärjäisi yksin ja rehellisesti sanottuna myös se, miten paljon minä saisin siitä negatiivista palautetta, jos sillä ei olisi lajiseuraa.  Joten päätimme sanoa houkuttelevaan tarjoukseen ei. On tässä hommaa ja touhua muutenkin,  että ei porolauma tuohon takametsään tunnu nyt järkevältä ajatukselta... Mutta aivan ihana eläin joka tapauksessa, ehkä joku päivä. 

Ja hei: Mun uusi roolitukka meidän leffaa varten (näyttelen siinä yhden pienen roolin). Tykkään itse ainakin, mulla ei olekaan ollut otsatukkaa varmaan yli 30 vuoteen!

Minä ja mötikkä: Aluemestarit

Suomenhevonen täyttää tänä vuonna 110 vuotta ja sanotaan tuosta usein varsin jääräpäisestä otuksesta mitä tahansa, niin minuun ne kyllä kolahtavat. Toki pidän varauksetta kaikista muistakin hevosroduista, mutta on myös hienoa että meillä on oma, jalostettu hevosrotumme joka on monipuolinen ja kestävä hevonen. Minun ratsuni, musta Kantri Romeo tosin on taaskin ollut kesän enemmän tai vähemmän telakalla, sillä tuppaa tulla, oikean urheilijan tapaan, tuosta urheilusta aina välillä rasitusvammoja ja nyt ne osuivat kesälle. Sinänsä harmi, koska kesällä on eniten kisoja, mutta toisaalta ei nyt kauhea harmi, koska vaivat ovat lieviä ja hoidettavissa. Lisäksi kotieläinpiha vei kyllä kesästä niin paljon aikaa, että eipä siinä olisi kummempia ehtinyt kisata. Koko kesän kuitenkin ratsastin sitä ja sain pidettyä edes jotenkin sen kuntoa yllä, vaikka välillä treenattiin muutamia viikkoja ainoastaan käynnissä.

Nyt hevonen on kunnossa. Kauden päätavoitteeseen, eli Suomenhevosten Kuninkaallisiin Ypäjälle en ihan ehtinyt. Meni eläinlääkärin tarkastusten kanssa liian tiukille, enkä ehtinyt ilmoittautua. Mutta nyt, muutamien hyvien hyppytreenien jälkeen päätin viime viikonloppuna lähteä riskillä Savonlinnaan aluemestaruuksiin. Suomenhevosten alue-estemestaruus ratkotaan 90 cm korkuisilla esteillä ja lisäksi on sen puhtaasti hypänneille on korotettu 100 cm uusinta. Molemmat radat menivät puhtaasti,  Romeo oli vähän turhankin innoissaan, mutta osuttiin tolppien väliin kuitenkin ja kannatti lähteä reissuun: Me ollaan nyt Kaakkois-Suomen suomenhevosten esteratsastuksen aluemestareita.

Laitoin kotimatkalla Tuukalle viestin: "Kutsu mua Mestariksi". Tuukka vastasi: "Kyllä korkeutenne". Hölmöä fiilstelyä, mutta aika monen ei niin onnistuneen kisareissun jälkeen on kieltämättä kiva välillä onnistua. Ja kyllä, tuo jääräpäinen musta mötikkä mikä rynnii, kaahaa, jää välillä hitaaksi, säikkyy yhtäkkiä ihan herkkiksenä tuulista ilmaa, sekä pudottaa tai kaataa välillä kotikentällä estetreeneissä KAIKEN mitä kentällä vain kaadettavissa on, nyt ryhdistäytyi. Se päätti olla minulle mieleksi ja pisti parastaan. Juuri sellainen on parhaimmillaan suomenhevonen.

Kuvat: Elisa Karvonen