Olgan kotona

Olgan kotona

Torsti ja fossiilitiikeri

 

Joskus, kun joku esine katoaa, sitä muistaa suurin piirtein milloin se on kadonnut ja silti ei löydy. Niinä hetkinä usein vain jään odottamaan että kadonnut esine tulee vastaan. Näin kävi myös Torstin tiikeriemolle, jonka hän sai ranskanserkkujen joulupaketista. Ranskan serkut osuivat vahingossa todella oikeaan, kun ostivat Torstille tiikerin. Tiikeri ja kaikki muutkin isot kissaeläimet kun ovat pian kolmevuotiaan Torsti  suosikki-indeksissä edelleen todella korkealla.

Tiikeri ei ehtinyt kulkea Torstin kanssa mukana kuin muutaman päivän kunnes se katosi. Sitä ennen sen kanssa nukuttiin ja leikittiin. Lelu esittää tiikeriemoa jolla on pieni tiikerinpentu suussa. Yhdellä automatkalla se sitten katosi. Tiesin etten ollut avannut matkan aikana Torstin puolesta ovea, eli senoli oltava Marttilassa. Mutta ei löytynyt ei. Päivän Toppe sen perään tirautteli itkuja. Me muut sovimme että siitä ei muistuteta ja sitten vain jäätiin odottelemaan. Kyllä se löytyy, sanoin minä.

Muistan omasta lapsuudestani sen, että kaikki sellaiset lelut mille tapahtui jotakin dramaattista, olivat myös niitä kaikkein tärkeimpiä. Tiikerin tärkeys on nyt huipussaan, sillä eilen se viimein löytyi. Pakkasin autoa talon edessä, oli kamala kiire, tietenkin ja pihamaa oli liukas ja jäinen. Laskin käsilaukun jäiseen maahan hetkeksi. Nostaessani sitä ylös, näin tiikerin jään sisällä maassa. Pyysin Torstia katsomaan ja poika aloitti lohduttoman itkun pakastetun tiikerinsä äärellä. Liukastelin hakemaan pistolapion ja kaivoin lelun jääpalan sisällä ylös maasta. Naureskelin siinä jäätä hakatessani jotain arkeologisesta löydöstä ja fossiilin kaivamisesta, mutta lapsille ei vitsi oikein auennut, varsinkaan Torstille, joka itki lohduttomana saavuttamatonta, kadoksissa ollutta ystäväänsä. Jääpala sisälle, sulatus lämpimällä vedellä, ja koko pelastusoperaation ajan kestänyt itku loppui kuin seinään. Pääsi muuten kovia kokenut tiikeriäiti yöksi peiton alle ja viereen.

Avainsanat: 

Pakkolevossa


Raskas sairastusviikko takana. Koko perhe on lötkistynyt, vajonnut sänkyihin, sohvaan tai nojatuoleihin pieninä ja isompina myttyinä, milloin mihinkin huopaan tai peittoon kääriytyen. Kuumemittari, nenäliinamyttyjä ja kymmenkunta juomalasia sohvapöydällä. Pieni hikinen lapsi uikuttaa kainalossa. Ruoka ei maistu. Yskän repimä kurkku on samaa mieltä.

Kova kuume on paitsi inhottava ja tuskainen, myös jotenkin mielenkiintoinen tila. Se on kuin väkivaltainen pakkopysähtyminen, on vain levättävä, vaikka selkä on jumissa monen päivän pelkästä makaamisesta ja mieli haluaisi ulos. Välillä yritin “alkaa terveeksi”. Pukeuduin ei-sairastusvaatteisiin ja kävin kaupassakin (koska oli pakko). Hiki ja huimaus taluttivat takaisin pakkolepoon. Kunhan tästä selvitään niin olenpahan ainakin levännyt!

Olin tilannut hevosille lisää heinää, useamman sadan paalin kuorma oli tulossa, mutta minä kykenin juuri ja juuri heittämään havosille 2 paalia heinää tarhaan pyörtymättä. Kysyin talliporukan Facebook-seinällä apua,  ja kyllähän sitä tuli. Muutama tunti heinäkuorman tulon jälkeen otin kameran mukaan ja köpöttelin haparoiden tallinylisille katsomaan joko heinät olivat sisällä. Hienossa pinossa olivat. Facebookissa oli kommentti: "Kannettiin ne sisälle 20 minuutissa". Ihmiset ovat kyllä mahtavia.

Harmaa herrasmies

Olen Tässä pyörinyt jäisellä Marttilan pihamaalla ja haaveillut kesästä. Etsin fiilistelyni tueksi kesäisiä kuvia ja sitten tämä harmaisiin pukeutunut herrasmies Torsti 2v. tupsahti ruutuun. Pitkätukka kastelee tässä avukseni kukkia vesipyssyllä. Torstia katsoessani muistuu mieleen miten ihmeissämme me Tuukan kanssa olimme, kun meillä, jotka kolmen tytön kanssa eläneenä oli automaattiodotus että tyttöhän sieltä tulee,  olikin yhtäkkiä poikavauva.

Enää en ihmettele vaan olen joka päivä yhä enemmän, aivan hurmaantunut tuosta pienestä herrasmiehestä. Uskon nyt ystävääni Emiliaa, joka sanoi heti kun Torsti syntyi, että odota vain, kohta tiedät, että pikkuiset pojat vievät äidin sydämen. Kyllä, Emilia, niin vievät! En tiedä onko Toppe enemmän kiinni minussa kun tytöt olivat tuon ikäisenä vai kuvittelenko vain? Joka tapauksessa tiivistä on. Välillä tuntuu että olen Topelle vähän niin kuin palvelija. Kun mina olen paikalla, hän on jatkuvan avun ja sylin tarpeessa, kun en ole, hän kummasti kyllä pärjää ilmankin. Eli pakko todeta että ainakin hänen kohdallaan, että Äiti laiskistaa. Mutta eikö se ole faktaa monelle miehelle vielä aikuisenakin?

Kesää on ikävä. Kaipaan etenkin näitä asioita:

  1. Lintujen kiljumiskuoroa aamuisin kun nukumme ikkuna auki.
  2. Paljain jaloin kävelyä. Pikkukivet pistelevät, mutta pistelkööt.
  3. Että voi vain kävellä ulos, eikä tarvitse pukea ylimääräistä päälle.
  4. Kasvimaata. Erityisesti basilikaa ja pinaattia.
  5. Sitä, kun hellepäivän lopuksi voi mennä myöhään illalla ratsastamaan ja on edelleen valoisaa.
  6. Pihalla syomistä. Erityisesti arkisia kahvitaukoja aitan terassilla.