Olgan kotona

Olgan kotona

Sateenkaariteoriaa

 

Kun joulu on ohi, alkaa minun kevääni. Tässä muutamia selkeitä kevään merkkejä Marttilan tapaan:

1. Minä teen kasvimaasuunnitelmia. Vilkuilen kaupassa joko istutusmultaerät ovat saapuneet. Ehkäpä munakoisoa kasvihuoneeseen tänä kesänä?

2. Liian pienet lasten haalarit tai muut talvivaatteet eivät haittaa, ainakaan minua. Näin keväällä on turha ostaa mitään kun lapset kuitenkin hujahtavat kesän aikana.

3. Kesän hevossuunnitelmat ovat täydessä vauhdissa. Puhun aitauksien korjaamisesta, kentän huollosta ja mietin kisakalenteria.

4. Tuukka stressaa polttopuista. Kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ei riitä nyt, ei riitä ensi vuonnakaan eika varmana sitä seuraavanakaan vaikka kuinka niitä hankittaisiin.

5. (Liittyy osittain edelliseen:) Lämmitän taloa vähemmän. Koska tuntuu, että talvi alkaa olla pian ohi ja aurinko lämmittää taloa päivällä. Jep…

6. Lapset haluavat jutella kesästä, jatkuvasti. Siitä, miten pihalle voi juosta paljain jaloin, uimisesta ja kun ei ole pimeää.

Puhuttiin tänään taas kesästä, sitten sateenkaarista. Jossain vaiheessa Hilma huudahtaa: “Siis synnyttääkö sade ja aurinko sateenkaaren!? Siis sade on mies, aurinko on nainen ja sateenkaari on niiden vauva? Olen jo toistuvasti havahtunut siihen, että se helppo, lapsekkaan yksinkertainen selitys ei enää riitäkään. 

Kesällä, kun ensimmäinen sateenkaari bongataan, olen valmis, koska turvauduin tässäkin tapauksessa Wikipediaan. Sateenkaaren tieteellinen selitys täytti tarvittavat aukot yleissivistyksessäni, mutta on huomattavasti tylsempi kuin Hilman oma, auringon ja sateen pariutumisteoria.

Pakkomiellekeksit

Haluaisin, että minulla olisi aina keittiössä purkki, missä olisi cantuccineja, eli italialaisia manteli-keksejä. Ne ovat yksinkertaisesti mahtavia, niin mahtavia, että rakastan niitä ihan vähän pakkomielteisesti. Maukkaita, vähän kovia, makeita ja silti viehättävällä tavalla arkisia. Sieltä purkista sitten niitä voi vähitellen ottaa, antaa lapsille joskus jälkiruoaksi, tarjota vierasvaraksi tai ihan vain itselleen kahvin kanssa, kun tekee mieli jotain pientä. Todellisuudessa minulla ei ole näitä purkissa juuri koskaan, koska unohdan tehdä näitä ja silloin kun muistan tehdä, ne syödään muutamassa päivässä. Tänään oli kuitenkin näiden herkkujen leipomispäivä, tuunasin vanhaa ohjettani niin, että vaihdoin voin oliiviöljyyn ja tuli entistäkin parempia. Annos on iso, ja uskokaa pois, siis juuri sopiva. 

Cantuccinit

1 dl oliiviöljyä

3 dl sokeria

3 kananmunaa

1 raastettu sitruunan kuori

8 dl spelttijauhoja

3 tl leivinjauhetta

½ tl suolaa

250 g kuorellisia manteleita

Sekoita keskenään öljy, sokeri ja kananmunat. Raasta joukkoon sitruunankuori. Sekoita keskenään jauhot, leivinjauhe sekä suola ja sekoita ne seoksen joukkoon. Lisää lopuksi kokonaiset mantelit.

Muotoile taikinasta reilusti jauhotetuilla käsillä kolme pitkää pötkylää ja aseta uuninpellille.

Paista niitä 185° (160° kiertoilma) 20 min. Jäähdytä hetki, pilko pitkot terävällä vitsellä n. 1,5, cm siivuiksi.

Levitä siivut uunipellille ja paista niitä samassa lämpötilassa vielä 10 minuuttia, tai kunnes ne ruskistuvat kauniisti.

Jäähdytä. Syö heti tai säilytä tiiviissä purkissa.

 

Talviurheilua

Olenko minä tullut vanhaksi, vai onko mäenlasku aina ollut järkyttävän rankkaa hommaa? Pieni hetki kun pulkka liukuu mäen nyppylän alas, sitten taas kammetaan koko lasti ylös. Torsti katsoo oikeudekseen istua pulkassa myös matkalla takaisin mäen päälle. Taas pakataan pulkka täyteen ylipuettuja käsiä ja jalkoja. Eihän naru jäänyt pulkan alle? Sitten: huiiii. Ja taas alusta. Raskasta ja yksitoikkoista, mutta samalla kiehtovaakin. En tosin ole koskaan oikein ymmärtänyt laskettelunkaan päälle. Istutaan lähes yli koko päivä jossain huterassa hississä ja sitten välillä: huiii.

Lupasin eilen lapsille viimeinkin tehdä “niin ison lumihevosen että sen  selkään pääsee vain tikkailla”. Minä rakensin heppaa tunnin verran ja pikkutytöt käyttivät saman ajan olennaiseen, eli keskusteluun siitä, mikä hepan nimeksi tulee.  Lopputuloksena Kiira Kaneli, jonka selkään nousuun ei tervittu tikkaita, pelkkä jakkara riitti. Tänä aamuna hiljennyimme ikkunan ääreen toteamaan, että yöllisen vesisateen jäljiltä Kiira Kanelilta oli pudonnut pää ja se oli sulanut lähes puolet pienemmäksi.