Olgan kotona

Olgan kotona

Varsavauva

Olimme juuri lähdössä Tuukan kanssa Sodankylän elokuvajuhlille (meidän leffan ennakkoensi-ilta oli siellä), kun tajusin että nythän se sitten syntyy, nimttäin varsa. Kyllä se oli ihan odotettavaa, laskettu aika oli nyt sunnuntaina, mutta jotenkin ajattelin (eli toivoin) että varsa tulee muutaman päivän viiveellä, ei Elhon mahakaan ollut vielä niin valtava kun mitä joillaikin tammoilla tulee. Hetken pohdin että jäänkö kotiin, mutta päätin että en jää, kaikki oli valmiiksi hoidettu lähtöä varten, Minulla oli joka tapauksessa apujoukot valmiina tallilla ja muutenkin, koitan kovasti opetella sitä ajatusmaailmaa, että joku muu osaa hoitaa tämänkin asian ihan yhtä hyvin kun minä hoitaisin. Eli minä voin lähteä, Elho pärjää kyllä.

Jätintippa silmässä rakkaan tammani varsomiskarsinaan ja eikun lapset hoitoon ja nokka kohti lentoasemaa. Muutaman tunnin kuluttua, juuri kun olimme nousemassa Rovaniemen koneeseen, tuli viesti, että varsa on syntynyt. koko lentomatka oli yhtä tuskaa kun piti odottaa miten varsa voi, onko se tamma vai ori (tamma tuli!) ja muutenkin, olenhan minä sitä varsaa tässä vuoden odottanut, joten kiinnosti kaikki. Rovaniemellä nähtiin jo kuvia ja kuultiin että kaikki on hyvin. 

Sodankylän elokuvafestivaali oli näin pikavisiittinäkin koettuna, kaikessa koruttomuudessaan vaikuttava ja oman elokuvan häkellyttävän lämmin vastaanotto todella liikuttavaa. Maailma vei kahdeksi päiväksi mukaansa ja muistin varsan taas vasta kotipihassa, kun nousin ulos autosta, Tuukka ja lapset ihmettelivät että miksi ihmeessä alan pakkaamaan laukkuja autosta, mehän mennään heti ensimmäiseksi talliin katsomaan varsaa!

Siellä se pieni rimppakinttu pieni, hentoinen neiti. Veimme Elhon ja pikkuisen ulos, ja tyyppi honkkeloi takajalat välillä niin solmussa, että soitin jo eläinlääkärillekin ja kuvasin hänelle videotakin, että onko tämä normaalia? Kuulemma voi odottaa viikon ja seurata tilannetta, niinkun arvelinkin, mutta silti, pitkät hoipperot jalat tuntuivat vääntyilevän vähän joka suntaan ja oli pakko varmistaa olihan varsa jo lähes 2 vrk ikäinen. Varsa on aika pieni, vähän aikaisen oloinen, mutta sillä on terävä katse ja aito kiinnostus ihmisiä kohtaan. Olin niiden kanssa äsken iltatallin päätteeksi karsinassa. Kun Elho söi, varsa tuli jo itse luokseni rapsutettavaksi ja rapsutti minuakin takaisin (kasvoista, punaisilla ikenillään...) Elho tuli mustasukkaiseksi ja tuli väliin, ei ajaakseen minua pois, vaan saadakseen myöskin rapsutusta.  Kyllä tammakin oli rapsutuksensa ansainnut. 

Eli minulla on monella tapaa ikimuistoinen viikonloppu takana. Kun lauantaina lähtiessä tajusimme, että varsominen alkaa ja pitäisi lähteä elokuvajuhlille, Tuukka hetkeksi ahdistui: "Kun aina tulee näitä tilanteita, että sun pitää Olga valita näiden kahden maailman (=filmityön ja eläinten) välillä."

Kyllä, ihan totta, joskus minun pitää, eli saan valita näiden kahden maailman välillä, eikä minua haittaa.  Se kertoo vain siitä, että minulla on ne molemmat.  

Kanala vs. kasvimaa

Minulla on ollut tosi kiire, ja oikein harmittaa kun ei ole ehtinyt tänne kirjoittaa. Nyt viimein on hetki istua alas ja kertoa kuulumisia. Aika yksitoikkoiset ovat kuulumiset, sitä kotieläinpihaa täällä yhä vaan rakennetaan, 2 viikkoa aikaa avajaisiin.

On kyllä ihanaa kun saa tehtyä asioita valmiiksi ja rakennettua kaikenlaista ihan itse. Rahat alkaa olla aikalailla lopussa, ja olenkin ottanut rakentamisen kattoteemaksi kierrätyksen. Ensin mietitään mitä tähän tarvittaisiin, sitten seuraavaksi mietitään millä jo jostakin varaston perukoilta löytyvällä materiaalilla sen voisi korvata. Yllättävän hyvin soveltamallakin onnistuu.

Kierrätysajattelun taidonnäyte on kyllä uusi kanala, mikä tuli juuri valmiiksi. (Tai no, kattoverkko puuttuu, sen tilasin kalastuskaupasta!) Siinä aikalailla kaikki, laastia ja ympärysverkkoaitaa lukuun ottamatta, kattopeltejä myöten on kierrätyskamaa. Jopa ruuveistakin suurin osa oli vanhasta hevosaidasta purettuja.

Tosiasia on kuitenkin se, että samalla kun tekee intensiivisesti ja saa aikaan jotain, on se aika jostain muusta pois. Minun hieno uusi kasvimaani kasvaa pääosin rikkaruohoa. Sieltä sojottaa muutamista penkeistä satunnaisia pinaatin, herneiden ja lehtikaalin taimia, ne onnekkaat ja vahvat taimet, jotka ovat selvinneet Rositan ja Lampaiden toistuvista vierailuista siellä. - Eli kasvimaan aidatkin ovat vähän sinne päin. Kasvihuoneeseen olen sentään saanut tomaattia, kurkkua, basilikaa ja persiljaa, ja kasvimaan perällä on onneksi lupaavasti kasvavat kesäkurpitsan taimet, koska ne eivät edes lampaille kelpaa.

Siemenperunat nahistuvat eteisessä, en vain saanut käännettyä maata ja laitettua niitä maahan. Pavutkin ehtisi vielä laittaa. Ja salaattia. Mitäs sitten jos ne jääkin laittamatta? Kaatuuko maailma? Ei varmasti kaadu. Missä vaiheessa puutarhan hoidosta on tullut minulle rassaava stressitekijä eikä kiva tapa rentoutua ja saada sivutuotteena jotain itse kasvatettua syötävää? Tänä vuonna, ehkä viimekin vuonna jo. Se on koukuttava harrastus, mutta samalla sitova ja työläs. Ja se tuottaa ajoittain, ainakin minulle, paljon huonoa omaatuntoa. Mitä jos pitäisi ensi vuonna kokonaan välivuoden ja kannattaisi sen sijaan torimyyjiä, he kun kuitenkin osaavat tuon puutarhahomman paremmin? No ehkä minä nyt odotan sen kesäkurpitsasadon ja pohdin tätä uudestaan sen jälkeen.

Äidin kidutusleiri

Helga, Hilma ja Torsti. Lukekaa tänä vuonna 2036, kun asutte kaikki edelleen kotona, koska äitinne pakottaa. Sitten joku teistä tajuaa googlettaa, että ”Miksi äiti ei päästä lapsistaan irti?”. Tästä hetkestä kaikki alkoi.

Helga halusi ratsastusleirille. Siis oikealle leirille, eli sellaiselle, missä ollaan yötä. Perusteluna se, että hän haluaa ratsastuskavereita, ja niitä ei hänellä vielä ole. Olin aluksi pitkään sitä mieltä että ei, koska tyttö täyttää kohta vasta 8v. eikä ole ollut montaakaan yötä poissa kotoa. Mutta tyttö jatkoi kinuamista ja annoimme Tuukan kanssa periksi. Meistä 10 km päässä on Tortolan tallit. Tunnen omistajan, ja tykkään meiningistä, joten valitsimme sen. Lisäksi ajattelin, että paikka on sopivan lähellä kun tyttö ensimmäisenä yönä soittaa itkien kotiin, voimme kuskata häntä leirille loppuviikon ja hakea yöksi aina kotiin.

Arvaatte varmaan, että ei soittanut itkien. Ei laittanut edes viestiä! Olin ihmeissäni, mutta muistin leiriemännän sanat: ”Kun lapsi ei soita, kaikki on hyvin!” Olin lähtiessäni luvannut Helgalle että tuon seuraavana päivänä hänelle unohtuneen takin ja tulen muutenkin moikkaamaan. Niinpä seuraavana iltana laitoin viestin. ”Mihin aikaan olisi hyvä tulla tuomaan takki? Oletko löytänyt jo kaverin sieltä?” Tyttö vastaa ehkä viiden tunnin päästä: ” En tarvitse takia, kaiki meidän aitassa on mun kavereita.” Ja perään pitkä rivi erilaisia hymiöitä.

No niin tässä sitä ollaan. Lapseni on 10 km päässä maailmalla, lähellä, mutta niin kaukana, Enkä uskalla edes soittaa etten tuota turhaa ikävää. Siis ainakaan itselleni. 

Tänään ruokapöydässä kysyin, kellä muulla kun minulla ja Tuukalla on ikävä Helgaa? Hilma, joka kikatti pöydässä Kirpun (joka tuli koko viikoksi kylään Hilman ja Torstin seuraksi) ja Torstin välissä, vakavoitui välittömästi ja sanoi ”mulla!”. Samalla tytön valtaviin silmiin nousi paksut, kosteat kyyneleet. Minusta tuntui että minun sydämeni kohta räjähtää, joten vaihdoin äkkiä puheenaihetta. Kun lapset oli peitelty nukkumaan, sanoin siis Tuukalle, etten kyllä tule kestämään sitä, kun lapset muuttavat kotoa pois. Asukoon koko porukka kotona, aina.