Olgan kotona

Olgan kotona

Onni on oma pihalampi

Se on ollut siinä aina. Pieni, matala lampi näkyy jo vanhoissa kartoissa, ja vieressä olevan entisen kyläkoulun vanhat oppilaat muistelevat kuinka koulun liikunnan tunnilla kiivettiin piikkilanka-aidan yli samaiselle lammelle luistelemaan. Näiden 11 vuoden aikana lampea on ruopattu, ja pohjaan on laitettu suodatinkangas ja hiekkaa. Lampi on kasteluvesivarasto, eläinten juomapaikka ja talvella, edelleen meidänkin luistinratamme. Lammessa elää tilan edellisen omistajan istuttamien ruutanoiden lisäksi ainakin vesiliskoja.  Vesi lampeen tulee lukuisista lähteistä ja suonista mitä koko sen yläpuolella oleva mäki on täynnä.

Viime kesänä lammen mutavesi alkoi hiekkapohjan myötä vähän kirkastua. Ruutanat ovat mutapohjassa viihtyviä kaloja, eli ne penkovat pohjamutaa ja tekevät veden sameaksi. Ihme kyllä ruutanat selvisivät suodatinkankaan ja hiekan laittamisesta, sitkeitä tyyppejä ovat muutenkin, kuulemma. Tänä vuonna hankin lampeen suodatusjärjestelmän ja uv-valon, jotta levätkin pysyisivät poissa. (Vaikkei siinä sinilevää ole koskaan ollutkaan, mutta silti.) Nyt lapset ja Tuukka ovatkin uineet lammessa lähes joka päivä, ja minä vain muutaman kerran, en oikein ole vielä osannut asennoitua siinä uimiseen.

Eilen illalla myöhään tuli mieleen ennen nukkumaan menoa, että pitäisikö käydä yksin nopeasti yöuinnilla? Lapset nukkuivat, Tuukka katsoi telkkaria. Hiippailin pihan poikki lammelle, oli jo viileää. Pihalla irti olevat hevoset huomasivat minut ja lähtivät seuraksi. Uin kauniissa kesäyössä, näiden nelijalkaisten todistajien läsnä ollessa, pienen lampemme päästä päähän muutaman kerran ja olin ehkä maailman onnellisin pieni ihminen.

Rakas tyttöni parijonossa

Helgan 8-vuotissynttärit vietettiin, yllättäen, kotieläinpihalla. Nyt tiistaina, kun piha oli kiinni, Helga sai kutsua kaikki ystävänsä farmille. Sitkeästi edelleenkään, emme järjestäneet mitään kaverisynttäreitä vaan kemut kaikille, kavereille, kummeille, sukulaisille ja muille tärkeille perheineen.

Esikoisemme Helga on tarkka tyyppi. Hän rakastaan ohjeita ja sääntöjä ja niiden noudattamista. Pohdimme yhdessä että kotieläinpihasynttäreillä voisi olla jotain tehtäviä, mitä eläinten tarhoissa voisi suorittaa. Helgalla oli heti ajatus, että tehtäviä mennään tekemään parijonossa. "Ei!" huusimme yhtä aikaa Tuukan kanssa. "Nämä ovat synttärit, eikä mikään koulupäivä!" (Yllättäen Helga rakastaa koulua, ihanan paljon kaikkia sääntöjä ja ohjeita.) Seuraavana päivänä aloitimme uudestaan tehtävien suunnittelua. Helga oli suunnitellut juttuja valmiiksi. ”Ei kai mitään parijonoa?” Kysyi Tuukka heti alkuun.

”No ei ole parijonoa. On vain jono.” vastasi Helga.

Synttärit oli hauskat ja sankari sai tehdä jonon, josta otettiin jako kolmeen. Ryhmissä sitten etsittiin kananmunia, kannettiin ankoille vettä ja etsittiin alpakka-aitauksesta karkkia. Ihan sama vaikka tyttö on sääntöhullu vaikkei äitinsä olekaan, eikä muuten isänsäkään. Minä olen joka tapauksessa niin ylpeä ja onnellinen 8-vuotiaasta tyttärestäni joka soittaa kitaraa, ratsastaa ja piirtää. Helga on kiltti, tunnollinen ja hauska. Hän huolehtii aina sisaruksistaan ja auttaa äitiä kotieläipihalla. Hän on iso tyttö ja samalla ihan pikkuinen vielä. Ai mistä tiedän että pikkuinen vielä? Koska mihin tahansa parijonoon pariksi kelpaa, ohi kaiken muun, oma äiti. Käsi kädessä.

 

 

Pullapoika

 

Torsti kasvaa luultavasti jotenkin vähän naiivisti kieroon, koska hän on herännyt nyt viimeisen 3 viikkoa lähes joka aamu siihen, että alakerrassa minä leivon pullaa. Torstille tämä on tärkeää ja kivaa, koska Torsti pitää pullataikinasta ja myös leipomisesta. Toppe saa oman palan, josta hän syö osan ja sitten hän leipoo lopusta köntistä itselleen yhden pullan, mihin on tärkeää painaa piparkakkumuoteilla kuvioita pintaan. Joka kerta poikaa ärsyttää, kun pulla ei ole heti valmis ja äiti itsepintaisesti haluaa tunkea sen aina uuniin, eikä se pulla enää sen jälkeen näytä samalta. Kolmevuotiaan elämä ei ole millään tasolla yksinkertaista.

Eilen olin ehtinyt jo leipoa taikinan pulliksi kun Toppe tuli alakertaan ja hän jähmettyi, silmiin nousivat kyyneleet, ja hän sanoi: ”Sun äiti pitää nyt antaa yhdestä pullasta mulle pala taikinaa.” Olihan minun, ihan pakko antaa. 

Niinä aamuina kun kotieläinpiha on kiinni, Torsti on lähes poissa tolaltaan, hänen perusturvallisuutensa luultavasti horjuu, sillä missä ihmeessä ovat Äidin pullapellit?

Kun Torsti oli pieni, tein pullakirjaa, leivoin paljon ja Torsti söi taikinaa seuran vuoksi. Hoenkin aina kaikille, että Torsti on minun pullapoikani, pullalla kasvatettu poika. Torsti sanoo tähän perään aina, että ei,  hän ei ole pullapoika. Ja totta, onhan hän muutakin syönyt, esimerkiksi soijanakkeja, jotka ovat Torstin kestosuosikki. Tänään annoin Torstille pitkästä aikaan nakkeja ja sanoin hänelle, että olet kyllä melkoinen nakkipoika.

”Niin olenkin, nakkipoika, enkä äidin pullapoika”, vastasi Torsti.