Olgan kotona

Olgan kotona

Heppakakku

Helgalla on tänään synttärijuhlapäivä. Ei siis oikeasti synttärit, mutta koska oikeat synttärit ovat heinäkuussa, eskarissa juhlitaan kesällä syntyneiden synttärit jonakin muuna päivänä jotta varmasti kaikkia lapsia juhlitaan vuoden aikana. Juhlittava saa tuoda sovittuna päivänä tarhaan kakun tai muuta hyvää koko ryhmälle jos haluaa. Lupasin tehdä kakun.

Helga halusi että se, minkälaisen kakun teen, olisi hänelle yllätys. Aaarhg, heti tuli paineita. Ajattelin että teen kaksi kakkupohjaa rengasvuokiin ja muokkaan niistä sydämen muotoisen ison rengaskakun. Illalla kun lapset menivät nukkumaan, kävin kakun kimppuun. Tuukka tuli seuraksi ja ihmietteli miksi teen sydäntä kun Helga oli paljastanut hänelle toivovansa hevoskakkua. Ovelaa logiikkaa 6-vuotiaalta. Toivoo yllätystä ja varmistaa sen kuitenkin toista kautta mieleiseksi. Naiset.

Päätin ottaa heppakakkuhaasteen vastaan ja itse asiassa rengasvuokapohjat mahdollistivat hepan aika helposti. Sekoitin väliin tulevan kermavaahdon sekaan maitorahkaa (suhteessa 1 osa rahkaa 2 osaa kermaa) niin sain kakun pysymään napakammin kasassa. Ihan säkällä siis taas mentiin, kakku onnistui yllättävän hyvin ja ”päivänsankari” oli tyytyväinen. Helga avusti aamulla koristelussa ja säännöt oli selvät: Joka palaan pitää osua karkki. Hyvä sääntö minusta, sitä noudattaen tehtiin.

Lohtumukit

Kirjoitan harvemmin tällaisista pienistä yksityiskohdista, mutta tällä on kuulkaas merkitystä. Olen löytänyt meille uudet kahvimukit. Olen etsinyt sopivia, riittävän isoja mukeja jo vaikka kuinka kauan ja mitä kauemmin etsii, sitä nirsommaksi sitä tulee. Kyllähän meillä mukeja siis on, mutta kun minä haluan että minulla on OMA, ihan erityinen kahvimuki, jonka käyttäminen on minun yksinoikeuteni. Ja sitten Tuukalle omansa, tietenkin. 

Näin nämä Dunoon -merkkiset posliinimukit Helsingissä, Kokkipuodin ikkunassa. Vähän kalliit olivat, mutta nyt on elämässä luksusta kyllikseen, kun voi juoda päivän tärkeimmän kahvin, eli aamukahvin ohutreunaisesta mukista minkä kyljessä on trumpetti ja saksofoni. Ja Tuukalla sähkökitara ja -basso. Isoa iloa materiasta. Ostin myös kolmannen mukin, sellaisen missä on peuran kuva, ystävälle jolla on nyt surua elämässä. Lohtumukiksi.

Dalmatialaisemme Dedo on ollut jo reilun viikon verran tukevasti valeraskaana. Minulla on tapana jättää etenkin tallikenkiä ylos portaalle, etten kanna hiekkaa ja heinää niin paljon sisään. Nyt tämä täplikäs tyyppi varastaa jatkuvasti näitä kenkiä ja käy jemmaamassa niitä muka-vauvojensa petiin tallin satulahuoneen sohvalle. Tai myöskin jonnekin ihan oikeasti piiloon, muutamaa kenkää en ole vieläkään löytänyt. Eli jos näkyy ylimääräistä kalossia siellä teillä päin niin se saattaa olla mun!

Toivoimme lasten kanssa avoimesti että Dedo olisi ollut ihan oikeasti pieniin päin, talossa kun ei ole ollut koiranpentuja vuosiin. Ei taida pentuja siltikään olla tulossa, mutta jotain tylsempää Dedon vatsasta tai tarkemmin sanottuna sen alta kyllä löytyi: kasvain. Soitin eläinlääkärille ja kuvailin sitä. Maanantaina mennään ottamaan näytepala, mutta ei kuulemma kuulostanut hyvältä. Juon Mukikahvia uudesta hienosta mukista ja toivon parasta. 

Kotikalliolla

 

Meidän perheen elämä on peruslevotonta. Harvoin me olemme paikallamme tekemättä yhtään mitään. En tarkoita että olisimme koko ajan huhkimassa pihalla tai tekemässä aamusta iltaan pelkästään töitä, vaan aika menee töiden lomassa hengailuun, keskusteluihin, suunnitelmiin, netissä pyörimiseen, ja tietenkin hevosiin. Ruoka-ajat ovat onneksi aika selkeät ja koko perhe syö viikollakin vähintään kerran päivässä yhtä aikaa. Silloin jutellaan, kerrotaan kuulumisia, pelataan jotain sana-arvoituspeliä tai nauretaan Torstin pelleilyille. Silti, kun ruoka on syöty ja olisi yhteistä aikaa, liian harvoin me osaamme olla rauhassa yhdessä ilman että ajatukset karkaavat muualle, tai joku kääntää telkkaria kovemmalle.

Nyt olemme keksineet ihan vahingossa meille uuden tavan viettää yhdessä aikaa kiireettömästi. Me menemme ulos syömään. Ja ei ravintolaan, vaan ihan oikeasti ulos, luontoon. Huvittavinta tässä meidän ”retkeilyssä” on se, että me emme todellakaan mene kauas. Kaksivuotiaan Torstin mielestä ylös pihakalliolle on ainakin ihan riittävän pitkä retkimatka, samoin minusta, jos Torsti ei jaksakaan kävellä ja joudun kantamaan häntä. Ruoatkin pitää jaksaa kantaa perille. Silti, kun sytytämme iltahämärässä nuotion hevostarhojen viereen lammen rantaan tai kiipeämme pihasta nousevalle kalliolle, aika pysähtyy. Lapset leikkivät ja me syömme ja olemme vain, eikä yhtäkkiä ole kiire, eikä edes ne puhelimet kiinnosta.

Äitienpäivänä olimme taas piknikillä kalliolla. Valoisaan aikaan se on maisemien takia ylivoimaisesti paras retkipaikka. Meidän oma pieni kallio-metsäpalstamme (jonka ostimme  kohta 2v. sitten) on 10 vuoden täällä asumisen jälkeen meille todella rakas. Siellä kasvavat yli satavuotiaat puut saavat jatkaa eloaan niin pian kun haluavat. Niitä ei ole kaadettu tähän mennessä koska kallio olisi koneilla niin vaikeakulkuinen ja nyt, kun me hipit ostimme palstan, ei kaatamista enää edes harkita. Kalliot, valtavat puut, sammaleeseen painuneet polut, lasten kanssa rakennetut vakoilumajat ja meille rakkaat maisemat tekevät siitä erityisen. Nyt ja aina.