Olgan kotona

Olgan kotona

Ihan itse

Kun olin lapsi, minua huvitti äidin tapa kertoa samalla tavalla asioita eri (ja joskus samoillekin) vieraille aina uudestaan.  Kun teimme jäätelökoneella kesäisin jätskiä, Äiti selitti vieraille, kuin selityksenä materian hankinnalle, että koska asumme niin kaukana kaupungista, on parempi että tytöt voivat itse tehdä jäätelöä makean nälkäänsä. Kun me teimme ruokaa, äiti väitti että me haluamme tehdä itse, vaikka ei se aina ollut niin. Meidät vaan yksinkertaisesti kasvatettiin siihen, että kaikki perheessä kokkaavat, kyllähän kouluikäinen jo osaa perunoille kastikkeen tehdä. Ja kyllä vain osasi. Nyt kun patistan omia tyttöjäni paistamaan vohveleita tai keräämään itse metsästä metsämansikoita, kuulen itsessäni paljon äitiäni. Itse tehty tai poimittu maistuu paremmalta.

Nyt jo edesmennyt äitini opetti minulle sen, että pienikin osaa, jos saa mahdollisuuden opetella. Se on yksi isoimmista lahjoista mitä olen elämässäni saanut, nimittäin luvan tehdä itse lähes kaikkea heti kun on vain edes vähän ollut hajua yhtään mistään. Toisaalta se on tuottanut ihmistyypin joka tekee aikuisenakin sitten vähän kaikkea eikä mitään kunnolla, mutta tekeepähän kuitenkin.

5v. Hilmalla ja 7v. Helgalla oli tylsää. Torsti nukkui ja me aikuiset teimme omiamme. Muutama tunti omaa aikaa tytöillä keskenään tuotti tähän maailmaan ehkä söpöimmän keppihevosen ikinä. 

Jossain askartelukirjassa oli ollut ohje. Helga osaa vähän lukea. Sukka oli kuulemma pitkään ollut pariton. Puukarahka löytyi liiteristä, neulaa ja lankaa korvien ja harjan kiinni ompelemiseen minun ompelulaatikostani. Sisällä on kuulemma "muita parittomia sukkia".

Äitini olisi ollut lapsenlapsistaan ylpeä.

Kauhusynttärit

Ihailen ihmisiä jotka järjestävät lasten synttärijuhlia niin, että kaikki on ihan valmista kun vieraat saapuvat. Meillä on aina joku vielä kesken. Kahvi tippuu vielä, pikkulusikat puuttuvat ja  synttärisankarin hiukset ovat harjaamatta. Aina koen aloittavani järjestelyt ajoissa, kakkupohjan teen jo edellisenä päivänä jne, mutta silti itse juhlapäivä on hätäinen. Esikoisemme Helgan syntymäpäiväjuhlia juhlittiin tiistaina. Nyt ennakoimme tätä kiirettä järjestämällä juhlat alkamaan vasta klo 17. Mutta koska päivänsankari oli toivonut, Monster High –nukkejen innoittamana juhliin kauhuteemaa, meni koko päivä kauhusuunnitelmia tehdessä. 

Rakensimme Tuukan ja Emman (tallityöntekijäni) kanssa tallin ylisille heinäpaaleista mutkikkaan kujan, jonne virittelimme sitten kauhukävelyspektaakkelin. Oli muovitorakoita, Matoja (=kasteltua matonkudetta) labyrintin lattialla, jännää musaa ja ääniefektejä, iso hämähäkki ja ruumisnukke. Minä pelkäsin koko ajan että kauhukävelystä tulee liian jännä, ja Tuukka puolestaan kantoi  tietenkin huolta, ettei kukaan kuitenkaan pelkää tarpeeksi. Hän olisi halunnut mennä vielä jännittävyyden takaamiseksi kujan varrelle säikyttelemään, mutta en antanut. Lopputulos oli sopiva: Lapsia jännitti mutta kukaan ei järkyttynyt. Lähes kaikki uskalsivat osallistua ja kaikki menivät myös uudestaan. Myös moni aikuinen uskalsi, eikä tietääkseni traumatisoitunut.

Muutama tunti ennen juhlia kauhukävely oli viimein valmis, tarjoilut puolitiessään ja puutarhan nurmikkokin vielä ajamatta. Minä nimittäin vaadin puutarhajuhlia koska aurinko paistoi (totta, en huijaa!), joten koko synttärit piti vielä kantaa pihalle.  Kaikki jäi taas tutusti viimetippaan, mutta onnistuimmepas. Syytän pokkana ainaisesta synttärikiireestä kyllä lapsia. Yritä nyt siinä täyttää kakkua kun tyypit käyvät viiden minuutin välein kysymässä yksityiskohtaisia selontekoja ajan kulumisesta ja vieraiden saapumisesta - ei ainakaan nopeuttava tekijä.

Mutta Helga, ihana neiti 7v. Tuo ikä kun on vielä pieni, mutta jo vähän tulossa isoksi. Se riipaiseva halu olla jotakin, saada ystäviä, löytää itselle omat ympyrät. Kuinka ne isompien tyttöjen jutut kiinnostavat enemmän ja kuinka sitä pettyy tajutessaan että onkin vielä aika pieni, eikä mahdukaan vielä ihan joka joukkoon. Helga oli saanut serkuilta hiuksiinsa ihanaa pinkkiä naamiais-hiusväriä. Katsoin tyttöäni ja koitin tajuta, että tuo ihminen tuossa on se sama vauva, joka muutti elämääni 7v. sitten. Niin tuttu ja silti jo hassusti vähän vieras, koska hän kasvaa joka vuosi minusta poispäin. Olkoon elämäni jokainen sekunti taas vähän hitaampi. Onnea rakas Helga. 

 

Heinästressielämää

 

Ihan pakko vähän tilittää säästä. Ei silti että kaipaisin helteitä, en oikeastaan, tällainen viileä kesäilma on mitä parhain ilma touhuta pihalla ja ratsastaa kun ei ole liian kuuma. Eli ilma sinänsä kelpaa, eikä sadekaan minua oikein haittaa, mutta kun heinähommia se haittaa. Meiltä meni se kesän toistaiseksi ainoa hellepätkä puoliksi ohise koska olimme kuvausmatkalla silloin, joten sinä hetkenä kun kaikki muut tuntuivat tekevän heinänsä valmiiksi, me vitsailimme että ”näinköhän tässä on kesän ainoat helteet ja meidän heinämme jäävät nyt tekemättä.”

Se oli hauskaa silloin, mutta ei ole enää. Aamuni alkaa ja iltani päättyy siihen että kyttään puhelimestani eri sää- ja sädekäyriä. Tuukka katsoo joltain muulta sääsivustolta samaa ja sitten vertaillaan ja analysoidaan. ...Jos keskiviikkona ei sada ja loppuviikosta paistaa, niin sitten niitetään jne. Tämä spekulaatio jatkuu viikosta toiseen ja stressi senkun kasvaa ja pitenee. Analysoimme toki myös heinän kasvua ja kylmän sään vaikutusta tulevan heinän laatuun. Riskit ovat siis tiedossa, jännää on ja elämässä piisaa sisältöä.

Tiedän hyvin että meidän maailmamme, eikä edes minun pieni talliyritykseni kaadu siitä jos heinät jäävät vaikka kokonaan korjaamatta. On myös ollut leppoisaa vaan olla (ja analysoida), tuleepahan levättyä ja myös siivottua taloa, koska joutuu olemaan tavallista kesää enemmän sisällä. Ja niin se vain on, että kunnon heinästressi kuuluu kesään. Jatkamme siis edelleen säätietojen kyttäämistä. Ensi viikolle on luvattu aurinkoisia päiviä, pysymme toiveikkaina. Pakko vielä sanoa että en kadehdi oikeita maanviljelijöitä, heillä kun isoon osaan oman työn onnistumisesta vaikuttaa vanha kunnon työkaveri, sää. Sen työpanokseen kun pystyy yllättävän vähän itse vaikuttamaan.

Dalmatialaisemme Dedo pääsi muuten alkuviikosta viimeinkin kasvaimen poistoleikkaukseen ja nyt se törmäilee ovenpieliin ja meidän jalkoihimme sen kaulasuojuksensa kanssa. Huvittavinta on, että hevoset pelkäävät tätä Dedon kauluria ihan älyttömästi. Alkaa hirveä tuijotus, pöhinä ja poukkoilu aina kun pilkullinen potilas kulkee ohitse. Koira avaruudesta?