Olgan kotona

Olgan kotona

Torstin nopo

Löysin tällaisen haalistuneen muovimopon viime talvena kirpputorilta. Tarpeeksi yksinkertainen ja tukeva Torstille ja jotenkin kaikessa muovisuudessaan söpökin vielä. Vein sen talliin jotta Torsti voi viihdyttää sillä itseään samalla kun äiti tekee tallitöitä. Tallissa mopo ei oikein kiinnostanut, mutta nyt kun toin mopon pihalle ja poika keksi raahata sen pienen mäen päälle, siitä on tullut Topen kesän viihdeväline numero yksi. Poika itse kutsuu sitä ”Torstin nopoksi” ja joka kerta minä huokailen. Totinen ”nopo” kuulostaa kaksivuotiaan sanomana vain niin siistiltä, että minua joka kerta vähän salaa itkettää.

Sitten nopo vain rullaa, sitä samaa pientä mäkeä työkaluvaraston ovelta alas pihalle, uudestaan ja uudestaan. Miten ihmeessä lapset jaksavat tuollaisia urheilumääriä, ihan tuosta vain? Sekin nopo, vaikka pieni onkin, on kuitenkin suhteessa Torstin omaan elopainoon aika iso raahattava. Vaan ei tunnun paljoa painavan kun uutta laskua jo pukkaa. Tuukka lupautui eilen Torstin kanssa laskemaan mäkeä, Torsti meni nopolla ja Tuukka pyörällä, joka kerta kisa oli tietenkin äärimmäisen tiukka ja Torsti väitti sitkeästi voittaneensa joka laskun. Ja aina vaan uudestaan. Välillä poika kaahasi noponsa kumoon, ei siinä ehtinyt mitään itkemään,  kun oli jo kiire kohti uutta laskua.

Päätin napata itseeni osan tätä nopoasennetta. Ihan kaikkeen.

Pieni työmatka Colmariin

Tulimme tänään Tuukan kanssa 4 päivän työmatkalta Ranskasta, olimme kuvaamassa Vogelille filmiä Herbamare-suolan synnystä. Suola valmistetaan Itä-Ranskassa, Alsacen maakunnssa, kaupungissa nimeltään Colmar. Ja vitsi mikä paikka! Olen toki aiemminkin kuullut Alsacesta pelkästään hyvää, mutta kyllä tuollaiset maalaiskuviot vaan yksinkertaisesti kolahtavat minuun. Kyllä ranskalainen ilmasto ja siitä johtuva pitkä kasvukausi sai minut jälleen kerran vähän kateelliseksi. Marttilan kasvimaalle palasi siis tänään nöyrä puutarhuri. Plääh.

Oli jotenkin todella jännittävää olla niinkin pitkään molemmat Tuukan kanssa poissa ja jättää lapset Babuskan hoiviin. Mietin myös lentämistä, että mitä jos kone putoaa ja lapset jäävät kertaheitolla orvoiksi? No kone pysyi ilmassa, Työpäivät olivat pitkiä ja ilma makuuni vähän liiankin lämmin, mutta viihdyin hyvin ja filmi saatiin kuvattua. Ehdimme myös kävellä kahdestaan iltaisin tajuttoman söpössä Colmarin kaupungissa, kävellä jopa muutaman kerran käsikkäin (joka oli tietty Tuukan mielestä aika noloa) ja muutenkin viettää aikaa hyvässä aikuisessa seurassa.

Tänään meillä olikin jo kiire kotiin. Iloksemme lapset olivat odottaneet tuliaisten lisäksi kotiin myös meitä, vaikka yllättävän vähän olivatkin ikävöineet, hyvä niin. Olen aiemminkin sitä täällä pohtinut etten oikein ole matkustajatyyppiä. Silti joskus, hyvällä syyllä on kiva käydä jossakin ja nähdä vähän tuttuja kulmia kauemmaksi. Silti, parasta siinä on palata reissun jälkeen kotiin.

Leirielämää

Edellisestä pitämästäni ratsastusleiristäni taitaa olla suunnilleen 20 vuotta. Tänään kuitenkin hyvästelin joukon hauskoja ja rohkeita naisia, tänään päättyi elämäni ensimmäinen Marttilassa pitämäni aikuisten ratsastusleiri. Silloin kun minä 7 vuotta sitten päätin, että haluan alkaa ratsastamaan taas intensiivisesti ja oppia paljon, kaipasin paikkaa mihin mennä oman hevosen kanssa, saada oppia ilman että kokee olevansa liian huono ja muut liian hyviä ja samalla verkostoitua muiden aikuisten hevoshullujen kanssa. Muistin tämän ajatuksen nyt ja keksin käynnistää tässä Marttilassa matalan kynnyksen tätileirit. Sitä niin paljon mainostettua laatuaikaa itselle. Yhdellä leiriläisellä oli lapsetkin mukana, mutta itse leiri ja sen pääasia, ratsastus, se oli vain aikuisille!

Ja olipas hauskaa. Minä en tosin ole vielä koskaan aiemmin pitänyt kuutta valmennustuntia saman päivän aikana, joten ääni oli hetkittäin kovilla. Aamuisin väsytti, ratsastukenttä oli vetinen loputtomien yösateiden ansiosta ja minua jännitti miten leiriläiset tarkenevat yöt aitoissa. Lisäksi Torsti nukahti kesken tunnin kentälle minun reppuselkääni, hiiva loppui kesken ja sämpylät nousivat huonosti. Silti: oli ilo olla tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja, antaa ihmisille iloisia kokemuksia ja jopa oivalluksia hevostensa kanssa. Oli myös hauska huomata että Marttila alkaa olla sellaisessa kunnossa että tänne voi ottaa ihmisiä vieraaksi. 

Tänään oli kolmipäiväisen leirin viimeinen päivä. Leiriläiset hyppäsivät 2 viimeisintä tuntia esteitä, kukin tasonsa mukaan ja lopuksi oli tietenkin leirikilpailut. Tarvittiin kisayleisö tuomaan lisäjännitystä ratsastajille. Lapset tulivat, taputtivat ja ajoivat loistavasti asiansa.  Jaoin ruusukkeet ja sitten oli vuorossa kunniakierros. Kun se arempikin ratsastaja tajuaa osaavansa jo paljon ja onnistuneen kisaesteradan jälkeen uskaltaa päästää hevosen laukkaamaan muiden mukana kentän ympäri, voi ope olla vain iloinen. 

Taas muistin, että pitää rohkeammin tehdä ja avata uusia ovia. Suunnittelen täällä uusia leirejä.