Olgan kotona

Olgan kotona

Onko Hammaskeijulla jalkoja?

Helgan 6-vuotispäivää juhlittiin maanantaina. Pieni esikoiseni menee muutaman viikon päästä esikouluun. Hirvittää. Kuusi vuotta sitten lähdin suoraan heinäpellolta synnyttämään. Kun pääsimme vauvan kanssa kotiin, illalla nukkumaan mennessä tuijotimme Tuukan kanssa pientä olentoa välissämme ja yhtäkkiä minä aloin itkeä. Ajatus siitä, että emme olisi enää “ikinä” Tuukan kanssa kahdestaan, vaan olisimme nyt vastuussa tuosta pikkuisesta loppuelämämme, alkoi pelottaa.

Enää sen jälkeen ei ole Helgan olemassaolo itkettänyt. Nyt tänä vuonna meillä oli heinäpellolla mukana topakka kuusivuotias, joka auttaa, josta on seuraa ja joka pitää pienemmistä huolta. Helga on kuusivuotiaan elämänkokemuksella välillä ihanan empaattinen ja toisinaan ärsyttävän itsekäs. On suorastaa huvittaavaa selittää tuon ikäiselle miksi hän ei saa päättää minkä jäätelön Hilma valitsee kaupasta. Tai miksi Hilman ja Kirpunkin pitää välillä saada päättää mitä leikitään. Helga on vain niin tottunut olemaan isosisko.

Isosiskon rooli tuo paitsi vastuuta, myös suuria odotuksia: ”Äiti arvaa mitä? Meillä on kyllä mailman söpöin sekopää-pikkuveli. Mä en vaan jaksa odottaa että Torsti olisi jo iso poika, siitä kun tulee varmaan vieläkin hassumpi kun Hilmasta.”

Kaksi päivää ennen synttäreitä Helgalta irtosi ensimmäinen hammas. Hammaskeiju toi tyynyn alle kolikon ja siitä lähtien olemme yhdessä pohtineet, onko Hammaskeijulla jalkoja?

Rakas Helgani, kuusivuotias. Niin iso ja onneksi hetken vielä ihan pikkuinen.

Huomatkaa kuvan haparoiden sokerimassalla kuorrutettu kakku! Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti myös viimeinen sellainen... 

 

Oma rakas työleiri

Tallin ylisillä on nyt 1300 paalia hyvin onnistunutta heinää. Heinätöitä edelsi pakollinen heinästressi, että tuleeko helteitä? Koska heinät kaadetaan, koska paalataan, onko jo tarpeeksi kuivaa? Sitten kun päästiin siihen asti, että paalit olivat pellolla, saimme kerrankin kasaan kunnon talkoot. 

Ensimmäisenä heinäpäivänä meitä oli suorastaan paljon, runsaslukuisimmat talkoot mitä muistan että täällä olisi koskaan pidetty. Hevoskavereita, naapureita ja pari rohkeaa kauempaakin tuli kun kutsuttiin ja taas tuli todettua miten hauskaa voi raskaskin työ olla kun seura on hyvää ja iloista! Lapset norkoilivat laumana kulmilla ja me aikuiset tehtiin vauhdilla aina pari kuormaa putkeen pellolta pihaan ja pihassa kannettiin samat paalit vielä ylisille. Sitten pidettiin taukoja ja naurettiin väsyneenä väsyneille (eli hauskoille) jutuille.

Seuraavana päivänä oli jo hiljaisempaa. Jatkoimme ensin Tuukan kanssa kahdestaan, lapsetkin pääsivät pellolle mukaan. Onneksi kuitenkin ihanat naapurit tulivat pian apuun ja saatiin työt kunnialla loppuun. Raskasta, mutta kivaa, heinätyöt kuuluvat kesään. 

Voi kesä kun jatkuisit aina vain. Tuttuun tapaan heinäkuun “lomailusta” tulee loputon työleiri missä minä ja Tuukka toteutamme jotain projekteja ja lapset painavat pitkin pihapiiriä paljain jaloin, käyvät vain välillä kysymässä että koska syödään. Torsti nyt on vähän tiiviimmin projekteissa mukana "auttamassa", mutta tyttöjä ei paljoa näy, paitsi ruoka-aikoina.

Tämän vuoden kauniit kesäillat olemme kuluttaneet Tuukan kanssa pitkälti tiilien muurauksen parissa. Olemme pian kunnostaneet puolet rapistuneesta tiilisestä piharakennukestamme ja on muuten koukuttavaa hommaa! Sovittiin, että perustetaan vanhoilla päivillä rakennusfirma jos tv-hommat rupeavat tökkimään. Kun herää yöllä jatkuvasti siihen, että käsivarret ovat puudiuksissa, tietää ettei ole ole liikoja laiskotellut. Olemme kyllä ihan hölmöjä, voisihan sitä kesänsä paremminkin viettää kun hikoilemalla, mutta kukin tavallaan ja tämä on se meidän tapamme.

 

 

 

Puskaratsastaja

 

Hevosihmiset ovat hassua porukkaa. Kovia tekemään työtä, huumorintajuisia, usein ronskeja suustaan ja aina joku ei tule jonkin kanssa toimeen. Joku on huonossa valossa ja jonkun tekemisistä tykkää hetken kaikki ja sitten taas nimet vaihtuvat. Kun ihmiset tekevät asiaa intohimosta ja ala on hyvin naisvaltainen, voitte kuvitella että juorut kulkee ja värikästä on meininki.

Minä olen outolintu, myöhäisherännäinen kilparatsastaja, entinen puskaratsastaja, joka ei tiedä sääntöjä kenen kanssa pitää hengata ja kenen ei. Kumma kyllä, olen toistaiseksi tavannut paljon mukavia ihmisiä ja ainakin omasta mielestäni pysynyt väleissäkin. Nautin uudesta, vanhasta harrastuksestani ja haluan oppia enemmän. Kilpailu koukuttaa.

Tieto lisää tuskaa, se pätee myös tässä lajissa. Mitä enemmän opin, sitä vähemmän tajuan osaavani. Onneksi löytyy niitä jotka osaavat enemmän ja niitä löytyy muuten paljon, nimittäin valmentajia. Periaatteessa kaikki valmentajat tähtäävät samaan; rentoon ja suorituskykyiseen urheiluhevoseen ja tasapainoiseen ratsukkoon. Käytännössä jokainen kuitenkin opettaa asioita vähän erilailla ja kaiken sen keskellä pitäisi pysyä järjissään ja osata poimia itselleen ja hevosilleen toimivimmat asiat.

Puskaratsastaja on hevosihminen, joka ratsastaa paljon, mutta oikeastaan kokonaan ilman opetusta. Hän on oppinut hevosenhoidon perusasiat lapsena ratsastuskoulussa, naapurin ravitallilla tai lukenut kirjoista. Hänellä on usein miten kotipihassa joku vähän hätiköidyllä päätöksellä ostettu hevonen ja hänelle ei ole ongelma ratsastaa verkkareissa ja kumppareissa. Minä olin sellainen, siihen asti kunnes Hilma syntyi. Raskausaikana päätin että opettelen ratsastamaan, ihan oikeasti (siis muutenkin kun että voin laukata täysiä metsässä ilman satulaa). Elämäntapahevostelu muuttui urheiluksi.

En häpeä puskasta kaivettua taustaani vaan olen siitä iloinen, se aika kun opetti minulle, että eläin ja sen hyvinvointi on ratsastuksen tärkein asia. Hyppäsin viikonloppuna Woodyn kanssa elämäni kolmannen 110cm esteluokan ja samalla sain kerättyä tarvittavat kvaalit, jotta voin siirtyä aluetasolta kansallisen tason kilpailuihin. Kuulostaa hauskalta, mutta totta se on:

Puskaratsastaja on pian kansallisen tason esteratsastaja.