Olgan kotona

Olgan kotona

Jääräpään projekti

Herään muutaman kerran yössä siihen että kädet puutuu. Näin käy aina kun teen paljon käsillä jotakin. Kotieläinpihaprojekti etenee, olen ihan fiiliksissä, ja työ ei taaskaan tunnu työltä, paitsi jäsenissä illalla kun oikaisee itsensä sohvalle. Lapset ovat olleet mukana työmaalla. Se hidastaa vähän, mutta on niistä toisinaan apuakin. Siellä ne keräävät keppejä ja pieniä kiviä, leikkivät ja taas haluavat auttaa. Enimmäkseen he kyllä istuvat juuri saapuneiden pikkulampaiden tarhassa tai istuvat reteästi mönkijän kyydissä, samalla kun minä ajan sillä tavaraa edes takaksin pitkin työmaata.

Olen aina haaveillut tällaisesta projektista. En ehkä siitä, että saisin kiskoa kilometritolkulla vanhaa piikkilankaa Iitin pusikoista, mutta että saisi rakentaa jonkun ison kokonaisuuden, ja tehdä siitä juuri sellaisen kun itse haluaa. Ja mikä parasta, tämä liittyy vielä eläimiin, joten monet toiveeni täyttyy tässä kyllä kerralla. Ennen kun rakentaminen alkoi, ajattelin että haen projektille jotain EU-mitä lie - hienoa hankerahoitusta. Kävin asiasta juttusilla muutaman eri tahon kanssa ja masennuin. Päätin tehdä paljon itse töitä, käyttää kaikki mahdolliset säästöni ja tehdä sen mihin rahat riittävät, koska en jaksanut hakuprosessia, enkä halunnut ottaa lainaa. Hassua että kun ottaa lainaa, saa luultavasti hankerahaa, mutta jos on säästöjä, ei saa, koska silloin katsotaan että hakijalla on jo rahaa. Jotenkin epäreilua, etenkin kuin sitä lainaa kuulemma ei tarvitse välttämättä nostaa. Eli olisi kai pitänyt hakea laina mitä ei aio nostaa, eli vähän niin kuin huijata, ja sitten hakea sitä lainalupausta vasten rahoitusta. No en hakenut. Sanoinkin Tuukalle, että kun Kotieläinpiha on valmis, ruuvaan mökin seinään laatan, jossa lukee että tätä hanketta ei ole tukenut kukaan tai mikään taho, ihan itte jääräpäänä tein.

Tai ehkä siihen pitäisi lisätä että Tuukka tukee. Tyyppi kun on niin fiiliksissä joka ilta kun tulee töistä. Meille on jo tullut tavaksi että kun Tuukka tulee kotiin, käydään kierroksella työmaalla katsastamassa mitä olemme päivän aikana saaneet aikaan. Ja itse asiassa lapsetkin tukevat. Ne ymmärtävät että minulla on kiire, ja keksivät leikkejä keskenään. Hilma sanoi muutama päivä sitten että minä olen kuulemma mahtava. Kysyin että miksi? Kuulemma siksi, että hän ei tunne ketään toista äitiä joka rakentaisi kotieläinpihaa niin kuin minä.

Ja olisi siinä kyltissä varmaan ystäväni Tessankin nimi. Tessa on käynyt monta kertaa työmaalla kannustamassa minua ja viimeksi hän sanoi: Tää alkaa Olga olla Korkeasaareen verrattava matkailukohde. Nauratti, mutta olin silti tosi ylpeä. 

Torstin Hanami

Olemme molemmat Tuukan kanssa puhuneet viimeiset pari päivää talon kirsikka- ja omenapuista. Niiden kukinta on niin uskomattoman hienon näköistä juuri nyt, että ymmärrän hyvin japanilaisia, kun he viettävät Hanamia, eli kirsikkapuiden katselujuhlaa. Sellaiselta Marttilassa on tuntunut nyt, että pitää vaan jäädä ihastelemaan niitä. Ja todella, kun käy puutarhatöiden välissä pitkälleen omenapuun alle ja katselee kukkivia puita, sinistä taivasta ja kuuntelee satojen kimalaisten pörinää, tulee jotenkin onnelliseksi.

 

Olimme tänään Torstin kanssa kahden kotona, minä tein puutarhahommia ja Torsti touhusi mukana. Torsti löysi vanhan korin, minkä halusi välttämättä pestä, samalla kun kastelimme istutuksia. Kun kori oli puhdas, Torsti ilmoitti lähtevänsä retkelle. Jatkoin hommia, poika meni sisälle ja palasi pian korin kanssa. Hän oli tehnyt eväät, eli ottanut koriin ruisleivän kannikan ja yhden ksylitolpurukumin.  Kysyin mihin hän on retekelle menossa, niin kuulemma puumajaan. Lupasin auttaa ja tehdä evääksi juustoleivän, annoin myös mehua mukaan.

Tyytyväinen eväsretkeilijä patikoi 20 metriä takapihalle ja päätti leiriytyä omenapuun alle. Minulla oli kamera pihalla mukana, koska kuvasin aiemmin jo omenapuita. Otin kuvat Torstista, ja tuli mieleen japanilaisten hanami. Heidän perinteeseensä kun kuuluvat nimenomaan piknikit kukkivien kirsikkapuiden alla. 

En tiennyt olisinko katsellut kukkivia puita vai tätä pientä poikaa. Molemmat tekivät niin onnelliseksi.

Hilma, aasinkesyttäjä

Kun vein lapset ratsastustunneille, en ajatellut että hevoshulluus tarttuu heihin näin nopeasti. Tai ehkä toivoin, mutten uskonut. Siinä missä vielä vuosi sitten oma Pette-poni kiinnosti vain silloin kun oli vieraita kylässä jotka halusivat ratsastaa, nyt tytöt touhuavat ponin kanssa lähes päivittäin.

Ja oppiakin on tunneilla karttunut. Ihan epätodellista että Helga ravailee ponilla kentällä itsenäisesti eikä minun tarvitse kokoajan opastaa ja taluttaa. Hilmaa on vaivannut Helgan ”varjossa” ratsastaminen. Helga on käynyt tunneilla isommilla poneilla ja hevosilla ja hänellä on jo enemmän varmuutta ja kokemusta. Eilen kun minä olin menossa illalla ratsastamaan, Helga ilmoitti lähtevänsä Pettellä mukaan. Hilma tuli pian perässä talliin, taluttaen tallin edessä juuri hengaillutta Kingo-aasia sisään. Hilma pisti aasin kiinni ja alkoi harjaamaan sitä. Pian Hilma kysyi saisiko hän ratsastaa Kingolla? Kielsin, koska eihän sillä montaakaan kertaa ole ratsastettu. On sen selässä istuttu ja talutettu välillä joku lapsista selässä, mutta kyllä Kingon työ on ennen kaikkea olla vain hyvää seuraa.

Hilma otti kaviokoukun ja ilmoitti putsaavansa Kingon kaviot. Minua nauratti, ei tuo harmaa jäärä nosta kavioitaan helpolla minullekaan, joten siitä vaan, anna mennä, ja lähdin satulahuoneeseen. Hain satulan ja kun tulin takaisin, Hilma puhdisti aasin kaviota ja Kingo piti sitä kiltisti pystyssä. Olin niin ihmeissäni että mietin että ehkä Hilman periksiantamattomuus voisikin toimia Kingon kanssa. Muistin oman lapsuuden ratsastukset, mikään ei ollut ärsyttävämpää kuin odottaminen, muistan että vaikka pässi olisi kelvannut ratsuksi jos olisi vain ollut joku, millä olisi saanut itse mennä. Annoin luvan ratsastukseen.

Kingolle suitset päälle, satulaa en antanut laittaa, koska jos tulee liikaa vauhtia, pääsee nopeammin pois. Jätin oman hevosen talliin ja lähdin katsomaan onnistuuko Hilman ratsastus. Ja kyllä vain, onnistui! Ei kovin vauhdikkaasti, lähinnä Pette-ponin perässä aasi köpötteli, mutta liikkui, pysähtyi ja kääntyikin. Ja tyttö pysyi hyvin kyydissä. Se meni niin hyvin, että uskalsin jättää tytöt keskenään ratsastamaan kentälle siksi aikaa kun hain hevosen tallista. Tuukka kuitenkin katsoi tyttöjen perään Torstin kanssa kentän reunalta. ja siellä ne minun pikkuneidit menivät, auringon laskussa. Kuului vain ihana kikatus. 

Avainsanat: