Olgan kotona

Olgan kotona

Rusinan karkumatka

Olimme Babuskalla äsken perinteisessä tiistain saunaillassa, kun illan keskytti naapurin puhelu; heidän pihassaan nakotti kuulemma yksinäinen lammas. Pakkohan se on meidän olla, ilmoitti Tuukka puhelimeen. Lapset autoon ja pässinhakupartio liikkeelle. 

Rusina-pässi on jo jonkin aikaa jäänyt vähän ulkopuolella Rositan (lehmä) ja Mustapekan (toinen lammas) alettua parhaiksi kavereiksi. Rusina kokeili ystävystyä Kasimirin (alpakka) kanssa mutta kun Kasimir sai Cennin (toinen alpakka) taloon,  yksi (siis rusina) ei enää kuulunut kumpaankaan joukkoon. Rusina alkoi karkailemaan ja jo monena aamuna olen päästänyt sen portista takaisin Rositan ja Mustapekan luo aamurehuille. Ja taas se lähtee. Tänään sillä oli illalla mennyt isommin hermot tähän outoon lehmä-lammas pariskuntaan ja nyt se löytyi lähes puolen kilometrin päästä naapurista. 

Naapurit odottivat pihalla Rusinan nauttiessa varauksetta heidän rapsutuksistaan, kannatti näemmä lähteä pyörähtämään. Tuukka juoksi Rusinan kanssa kotiin kauraämpäri kädessä ja me lasten kanssa näytimme valoa ja kannustimme autolla perässä. Lapset olivat innoissaan, Tuukka hengästynyt ja nyt Rusinaa rakastetaan taas vähän enemmän. Torstikin uskalsi ensimmäisen kerran ihan itse rapsuttaa lammasta (jostain syystä meidän lapset kaikki ovat tuossa iässä pelänneet lampaita, mutta eivät esim. hevosia). Huomenna laitetaan aidat parempaan kuntoon ja seurataan tilannetta. Kaikki me olimme sitä mieltä, että yksinäinen Rusina tarvitsee meidän tukeamme näinä vaikeina aikoina.

Puvva piristää

 

Takana on ehkä tähänastisen elämäni erikoisin viikko. Olen hoitanut käytännön asioita äidin poismenoon liittyen, käynyt mm. lasten kanssa hautaustoimistossa (en suosittele) ja kokenut monta muuta erikoista tilannetta. Sureminen auttaa ja alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Lapset pitävät minut kiinni tekemisessä ja liikkeessä, samoin hevoset. Olenkin hyödyntänyt hevosterapiaa tänä aikana kaikin mahdollisin tavoin, eläin ei edes kysele kuinka jaksat vaan yksinkertaisesti auttaa jaksamaan.

Tänään oli pullakirjan viimeinen kuvauspäivä. Itse asiassa sen edellisen piti jo olla viimeinen, mutta innostuimme ja kuvasimme lisää. Nyt siitä tulee parempi ja kattavampi kun mitä odotin. Torsti on kiistatta minun pieni pullapoikani. Puvvaa, poika pyytää vähän väliä. Toppe on innostunut tästä sanasta niin että hänen mielestään kaikki leivät ja keksitkin ovat puvvaa. Olen jo vitsaillut Tuukalle että minä jo näen miten Torsti 40v. asuu edelleen Marttilan yläkerrassa, käy kylillä traktorilla ja pyytää äitiä leipomaan lisää pullaa. Ja äitihän leipoo.

Sitten Hilman askarteluihin liittyen, saanko esitellä, tämä käärme on Sisi, eli Hilman(ja minun) askartelema isäinpäivälahja Tuukalle. Totta vie vessapaperirullista tehty, idea löytyi jälleen googlettamalla, mutta nuo nastat! Siis ne mitkälie kiinnittimet, mitkä painetaan kahden paperin läpi ja kaksiosaiset "terät" litistetään, samat millä aikoinaan postin isot kirjekuoret suljettiin. En edes muistanut mikä noiden nimi on, mutta sitkeästi jaksoin etsiä niitä koska en keksinyt mitään muutakaan tapaa liittää käärmettä kasaan niin että se säilyttäisi liikkuvuutensa. Ensin etsin niitä muutaman päivän eri sekatavarakaupoista. Joka paikassa selitän jotain epämääräistä messingin värisestä siipinastasta ja ihmiset yrittävät kovasti ymmärtää, mutta ”ei kai niitä enää valmisteta”. Kunnes sitten isäinpäivää edeltävänä perjantaina muistan niiden puuttumisen kotiin Helsingistä ajaessani ja päädyn etsimään näitä Keravalle. Ensin sekatavarakauppa-hukkareissu ja sen jälkeen epätoivoisena kirjakauppaan. Ja lopulta: sieltä löytyi! Ja se on kuulkaas nimeltään haaraliitin.

Surua talossa

Isäinpäivä. Kirjoituspäivä. Olen siirtänyt ajatusta kirjoittamisesta ja tehnyt tänään jo kaikenlaista. Ajattelin ensin että sivuutan aiheen, mitä minulle oikeasti kuuluu ja kirjoitan vaikka lasten ihanista isäinpäiväkorteista jotain. Mutta se tuntui teennäiseltä. Olen tehnyt päätöksen että kirjoitan täällä paloja oikeasta elämästäni, rehellisesti, en osaa tehdä tätä toisella tapaa.

On vielä liian vaikea kirjoittaa siitä, miltä tuntuu kun oma äiti on poissa.

Surupäivä toi kuitenkin lähelle kaikki tärkeät ihmiset ja yhtäkkiä kukaan ei käynyt somessa, kiirehtinyt kotiin tai pakoillut vaikeitakin puheenaiheita. Yhteinen suru avasi, lähensi ja nosti ne elämän tärkeimmät asiat pintaan.

Olen surullinen, mutta minulla on hyvä olla.

En halua toipua tästä ihan kokonaan koskaan.