Olgan kotona

Olgan kotona

Jojolaihduttaja

Kun kyse on painonhallinnasta, ei ole helppoa olla shetlanninponi. Pieni paksu ponimme Pette, oikealta nimeltään Peter pan, on meidän tilan virallinen jojolaihduttaja ja ehdottomasti tehokkain rehunkäyttäjä. Kesän vihreiden keskellä aloin vähitelleen ahdistumaan Petten jatkuvasti enemmän jumppapalloa muistuttavasta mahasta. Se alkoi olla kiukkuinen ja liikuntahaluton lasten ratsastuksissa, joten heräsin pakotin sen laihdutuskuurille. Tämä kuuri oli yksinkertainen: rajoitin sen syömistä. Ponit syövät yllättävän vähän. Sitä ei oikein tajua miten paljon niukempi niiden tarvittava ruokamäärä on kun vertaa isoihin hevosiin. Siksi ainakin minä helposti yliruokin niitä.

Jokaisen tosilaihduttajan tukena on ystävä joka laihduttaa seuran vuoksi. Tämä tyyppi ei ehkä ole ihan yhtä motivoitunut, mutta laihtuu mukana jo pelkästä myötäelämisestä. Kingo-aasi joutui siis niukkaruokaiseen laihdutustarhaan petten kaveriksi. Tarhassa oli ruohoa, mutta huonommin kun muualla ja lisäksi kaveruksille tarjoiltiin maltillisesti kuivaa heinää. Kingo ei tosin tarvinnut niin paljoa laihtua, joten se pääsi aina välillä pihalle aidan toiselle puolelle, jotta sen paino ei laskisi liikaa. 

Kesä kului ja kaksikko kotiutui uuteen tarhaan ja tottui ruokavalioon. Yhtenä päivänä lapset juoksivat minun luokseni sellaisella kiireellä että epäilin heti että jotain vakavaa on sattunut. ”Äiti, tuu kattoo mitä Pette-ponille on tapahtunut!” Juoksin perässä. ”Kato, se on laihtunut!” Kuuri tehosi, ponista alkoi tulla taas ponin näköinen. Tuntui että se oli itsekin hyväntuulisempi. Kun kaksikon päästi välillä pihaan irti ja herkuttelemaan, ne todella pinkoivat ympäriinsä niin onnellisena että olisivat hyvin sopineet minkä tahansa laihdutustuotteen mainokseen.

Tänään huomasimme Emman kanssa että sekä ponia että aasia ei näkynyt missään. Niiden tarhan takaosasta lähtee portti metsätarhaan, missä on pitkä  rehevä heinä. Portti oli raollaan ja kaksikko oli livahtanut siitä metsän puolelle herkuttelemaan. Haimme äsken Helgan kanssa karkulaiset takaisin. Katsoin Petten massua. Portti on ilmeisesti ollut vähän pidemmän aikaa raollaan. Ties kuinka kauan kaverukset olivat käyneet salaa siellä ahtamassa tuoretta rehevää ruohoa, rajattomasti. Palaamme siis alkuun. Kun kyse on painonhallinnasta, ei ole helppoa olla shetlanninponi.

Siskolle: Kasvispullat aurajuustosydämellä

Rakas pikkusiskoni menee naimisiin. Minulla on tarjottavien suhteen pieni, mutta tärkeä tehtävä: Olen luvannut tehdä kasvisruokailijoille iltapalaan kuuluvat kasvispullat, perunasalaatin kaveriksi. Morsian on toivonut aurajuustoa pullien sisään. Tässä teille koeversio järjestysnumerolla kaksi (ykkösversio ei ollut julkaisukelpoinen, juustotäyte valui pellille…).

Juulia menee naimisiin! –kasvispullat aurajuustosydämellä

24 isoa pullaa

 

2,5dl täysjyväohrasuurimoita (keitettynä n. 5 dl)

1 iso sipuli

50 g voita

n. 10 isoa mangoldin lehteä varsineen (tai n. litra tuoretta pinaattia)

2 dl tummaa soijarouhetta (+1,5 dl vettä)

2 kananmunaa

3 dl juustoraastetta

1 dl spelttijauhoja (vehnäjauhokin käy)

2 rkl sinappia

1 rkl hunajaa

mustapippuria myllystä

1,5 tl yrttisuolaa (Herbamare)

2 tl paprikajauhetta

nippu tuoretta basilikaa hienonnettuna

n.120 g aurajuustoa

 

Keitä ohra kypsäksi miedosti suolatussa vedessä.

Hienonna sipuli ja mangoldit. Paista sipuleita paistinpannulla reilussa voissa kunnes ne saavat hieman väriä. Lisää joukkoon mangoldit (tai pinaatti) ja paista vielä hetki. Kumoa paistos ohran joukkoon.

Mittaa soijarouhe ja kaada päälle 1,5 dl kuumaa vettä. Painele soija veden alle ja anna turvota hetki.

Lisää ohraseokseen kananmunat, vehnäjauhot, sinappi, hunaja ja kaikki mausteet. Lisää  lopuksi soijarouhe ja juustoraaste. Sekoita tasaiseksi massaksi.

Leikkaa aurajuusto pieniksi paloiksi.

Muotoile massasta käsin reilun kokoisia pullia ja paina niiden sisään aurajuustopala. Pyörittele pulla uudestaan tasaiseksi ja nosta pellille.

Kuumenna uuni 225°c (200° kiertoilma) ja paista kypsäksi noin 25 minuuttia.

 

 

 

Esther ja Äiti

Väillä havahdun omaan kummallisuuteeni. Ensin en osaa selittää miksi kasaan ympärilleni muistoja mitä omituisempiin paikkoihin. Ja taas oivallan: kuinka toistan monissa pienissä asioissa vanhempieni toimintatapoja. Haluan uskoa että se on luonnollinen tapa arvostaa omaa lapsuuttaan ja sitä minkälaisia muistoja vanhemmilta sai, mutta silti se aina yllättää.

Nyt kun Äiti on ollut jo yli puoli vuotta poissa, huomaan ajattelevani häntä koko ajan harvemmin. Sureminen on jäänyt taustalle, Äiti tulee mieleen juurikin näissä pienissä tavoissa mitä huomaamatta teen samalla lailla kuin hän teki. Yksi selkeä muisto äidistä on tapa kiinnittää keittiön kaappien ovien sisäpintaan kuvia. Joka kerta kun otan astiakaapista kahvimukin, oven sisäpinnasta kurkkaa itse asiassa äidin kaapinovesta talteen otetut kuva-aarteet: Esther Williamsin fanikuva ja Äidin ystävän Ullan lähettämä postikortti Ruotsin kuninkaallisista. Äiti oli nuoruudessaan ihaillut Esther Williamsia, sen ajan supertähteä, amerikkalaista uimaria ja näyttelijää. Jostain hän oli saanut tilattua tämän fanikortin itselleen. Monesti kun kysyin kortista, äiti jotenkin vähätteli sitä, ikäänkuin se olisi ollut jotenkin nolo tarina. Kortista kaapin ovessa hän ei kuitenkaan koskaan luopunut. Kun Äiti kuoli, otin kuvan talteen ja painoin sen meidän keittiön kaapin oveen, yhdessä Karl Kustaan ja Silvian kortin kanssa. 

Kolmentena kuvana samassa ovessa on valokuvausta intohimoisesti harrastaneen äitini viimeinen minusta ottama valokuva. Kuvassa minä ja Tuukka olemme Ranskassa siskoni häiden aikaan n. 10 vuotta sitten, ja olemme lähdossä vuorille patikoimaan. Äiti otti meistä hauskan kahden kuvan sarjan. Ensimmäisessä kuvassa me poseeraamme suoraan kameralle, toisessa menemme jo kaukana reippaasti eteenpäin, käsi kädessä.  

Pelottavan vertauskuvallista. Mietin jo lapsena että miten ihmeessä pärjään joku päivä ilman vanhempiani? Kun tapasin Tuukan, ei tarvinnut enää miettiä. Tässä sitä ollaan. aikuisena ja hyvin menee, vaikka välillä itkettääkin kun ei ole äitiä kenelle soittaa. Onneksi minulla on äidilta perittyjä tapoja ja Esther Williamsin kuva astiakaapin ovessa. Ne helpottavat ikävää.