Olgan kotona

Äidin kidutusleiri

Jaa

Helga, Hilma ja Torsti. Lukekaa tänä vuonna 2036, kun asutte kaikki edelleen kotona, koska äitinne pakottaa. Sitten joku teistä tajuaa googlettaa, että ”Miksi äiti ei päästä lapsistaan irti?”. Tästä hetkestä kaikki alkoi.

Helga halusi ratsastusleirille. Siis oikealle leirille, eli sellaiselle, missä ollaan yötä. Perusteluna se, että hän haluaa ratsastuskavereita, ja niitä ei hänellä vielä ole. Olin aluksi pitkään sitä mieltä että ei, koska tyttö täyttää kohta vasta 8v. eikä ole ollut montaakaan yötä poissa kotoa. Mutta tyttö jatkoi kinuamista ja annoimme Tuukan kanssa periksi. Meistä 10 km päässä on Tortolan tallit. Tunnen omistajan, ja tykkään meiningistä, joten valitsimme sen. Lisäksi ajattelin, että paikka on sopivan lähellä kun tyttö ensimmäisenä yönä soittaa itkien kotiin, voimme kuskata häntä leirille loppuviikon ja hakea yöksi aina kotiin.

Arvaatte varmaan, että ei soittanut itkien. Ei laittanut edes viestiä! Olin ihmeissäni, mutta muistin leiriemännän sanat: ”Kun lapsi ei soita, kaikki on hyvin!” Olin lähtiessäni luvannut Helgalle että tuon seuraavana päivänä hänelle unohtuneen takin ja tulen muutenkin moikkaamaan. Niinpä seuraavana iltana laitoin viestin. ”Mihin aikaan olisi hyvä tulla tuomaan takki? Oletko löytänyt jo kaverin sieltä?” Tyttö vastaa ehkä viiden tunnin päästä: ” En tarvitse takia, kaiki meidän aitassa on mun kavereita.” Ja perään pitkä rivi erilaisia hymiöitä.

No niin tässä sitä ollaan. Lapseni on 10 km päässä maailmalla, lähellä, mutta niin kaukana, Enkä uskalla edes soittaa etten tuota turhaa ikävää. Siis ainakaan itselleni. 

Tänään ruokapöydässä kysyin, kellä muulla kun minulla ja Tuukalla on ikävä Helgaa? Hilma, joka kikatti pöydässä Kirpun (joka tuli koko viikoksi kylään Hilman ja Torstin seuraksi) ja Torstin välissä, vakavoitui välittömästi ja sanoi ”mulla!”. Samalla tytön valtaviin silmiin nousi paksut, kosteat kyyneleet. Minusta tuntui että minun sydämeni kohta räjähtää, joten vaihdoin äkkiä puheenaihetta. Kun lapset oli peitelty nukkumaan, sanoin siis Tuukalle, etten kyllä tule kestämään sitä, kun lapset muuttavat kotoa pois. Asukoon koko porukka kotona, aina.

Jaa

Kommentit (14)

Teini-ikä on keksitty nimenomaan siksi, ettei äideillä olisi niin suuri haika kotoa pois muuttavan lapsukaisen perään. Päinvastoin alamme odottaa kaiholla sitä aikaa, kun kotona voi joskus olla rauhallista ja ystävällismielistä... ;) T: nimim "kotona neito 17 vee" ;)
No niin oli kuin mun kynästä! Odotas vaan, Olga ;)
Toi on just mitä olen jo pitkään kaikille sanonnu. Ja ihana, kun lapset käy kylässä, voisi käydä useamminkin, mutta ihanaa on myös, kun ne lähtee kotiinsa.
Juu, olen aivan samaa mieltä kuin Tiina-kommentoija... kyllä ne lapset sitten suorastaan jo tekee mili potkia pois kotoa, kun tulevat tiettyyn ikään! Meiltä on jo kaksi lähtenyt ja voin sanoa, että aika ajoin odotan kuumeisesti että se kolmaskin lähtisi (on kohta 18v). Neljäs on kohta 15v ja hänen kanssa ei vielä ole tullut vastaavia fiiliksiä, mutta eiköhän ne sieltä jossain kohtaa esille tule myöskin. Muistelen ajoittain haikeana aikaa, kun lapset oli pieniä - ei silloin olis kyllä kieltämättä uskonut, että joskus tekee mieli ne potkia kotoa pois... ;)
Muistan tuon tunteen, kun ensimmäinen, vanhin lapsista lähti hetkeksi kauemmas, äidin sanomisten ja huolehtimisen ulottumattomiin. Toisen lapsen kohdalla se ei tuntunut enää yhtään niin isolta asialta. Kaikki uudet elämänvaiheet ne tuppaa aiheuttamaan omanlaisiaan kriisejä :)
Ihanaa luettavaa! Minä itkeä tillitin kun kohta 18v esikoinen lähti serkulleen töihin toiselle paikkakunnalle. Yöt pois kotoa. Ei, ei potkita pihalle koskaan! Saa, tai joutuu asua äitin kans vielä pitkään! Ja mulla on täällä 7 muutakin poikaa + tyttö! En kestä että ne joskus muuttaa pois! Vaikka tänäänkin ollut itkua ja hammasten kiristelyä.
Vanhimmalla tyttärelläni (24v) on saman ikäinen kaveri, tytöt olivat eskarista asti samalla luokalla, tätä kaveria ei päästetä kotoa pois! Tyttö ei saa mennnä yksin edes pankkiautomaatille, vaan hänen äitinsä katsoo vierestä. Tytöllä olisi oma (perheen omistama) asunto keskustassa, mutta hän voi käydä siellä vain vanhempiensa kanssa. Ihme, kyllä tyttö saa käydä töissä! Oma tyttöni on asunut omillaan toisessa kaupungissa jo useamman vuoden. Molemmilla tytöillä on lievä kehitysviive, mutta se ei mielestäni ole syy jarrutella itsenäistymistä. Suorastaa suututtaa heidän käytöksensä tyttöään kohtaan! Tytön isä on sanonut, että hänen tytöllensä riittää jos voi jutella FB:ssä, vaikka tytöt voisivat tavata face to face. OMG!!!
Riipaisevaa se lasten lähtö omille teilleen on, mutta samalla antoisaa. Itsekkäästi voi tehdä tärkeitä juttujaan keskeytyksettä ja toisaalta saa aivan uuden ihanan ulottuvuuden suhteessa lapseensa. Parhaimmillaan rikas ystävyyssuhde. Kuopuksen itsenäistyminen on vielä edessä. Voi olla, että silloin on taas tunteet erityisen pinnassa. Halauksin Tuija
Meillä pienempi pojista on todennut ettei muuta meiltä koskaan pois.Aikoo tuoda vaimon ja lapset sitten meidän kanssa samaan taloon asumaan.Niin hellyyttävää ja samaan aikaan tietää että tuokin pieni mies joku päivä kasvaa mieheksi.Onneksi vielä siihen aikaa rutkasti!
Kolme lasta, joista enää nuorin kotona. Kyllä s e on vaan että aikansa kutakin ja lapsen on päästävä omilleen. Emmehän me äiditkään asu omien vanhempiemme kanssa. Miksi sitten takertuisimme omiin lapsiimme? Elämään kuuluu luopumista. Takertuminen toiseen ihmiseen tukahduttaa kummatkin. Lapsen kuuluu saada itsenäistyä ja vanhemman pitää tukea lastaan siinäkin.
Tästä se Olga alkaa lapsien "napanuoran" katkaisu vanhemmista ja kotikonnuista... Muistan kuin eilisen päivän,kun vanhin lapsemme lähti sinne suureen maailmaan. Voi sitä itkua ja nieleskelyä ja suunnatonta haikeutta.Mutta myös iloa ja ylpeyttä,että lapsi haluaa ja pystyy rakentamaan omaa ja omannäköistä elämää. Hellästi tuuppien meidän tulee poikasemme maailmalle lennättää! Opastaen,ohjaten,neuvoen, auttaen,kuunnellen ja ennenkaikkea RAKASTAEN.
Tuttuja mietteitä vuosien takaa nuo sinun tämänpäiväiset ajatuksesi. Onneksi elämän edetessä ajatukset muuttuvat ja voi olla iloinen ja onnellinen, että poikasille on kasvanut kantavat siivet ja voivat lentää omaan elämäänsä. Kun kaikkensa on tehnyt, on tehnyt tarpeeksi. Ja miten ihanaa kun tulevat hetkeksi, viipyvät tovin, tuovat mukanaan taas uuden elämänkin lastenlasten muodossa. Ei ne lapset minnekään katoa, muuttuvat vainn kuten jokaisena päivänä jo lapsuudessaan. Vankka perusta yhteenkuuluvuudelle luodaan lapsuudessa ja silloin on turvallista lähteä omaan elämään. Joskus pää kolahtaa siihen kuuluisaan karjalan mäntyyn, mutta sekin on koettava itse, että oppii seuraavalla kerralla varomaan. Elämä vaan menee niin, että on ihan luonnollista päästää irti kun sen aika on ja sen voi tehdä ilolla! Meillä on iso tiivis perhe, tunteet itsellä aikanaan oli samanlaiset kuin sinulla nyt, mutta hupsista vaan, tässä ollaan edelleen, lapset elävät omaa elämäänsä omine perheineen, mutta ovat ihan yhtä kiinteästi edelleen meidän lapsia, yhteyttä pidetään tiiviisti, ilot ja surut jaetaan, apua annetaan ja saadaan. Ja ollaan onnellisia kaikki siitä, että meillä on toisemme! Nauttikaa Olga jokaisesta päivästä ja luokaa kestävä pohja jolta on hyvä ponnistaa. Luopuminen ei ole aina negatiivinen tunne, se kuuluu ihmisen elämään. Hyvää kesää Marttilaan ihanien pikkuihmisten kanssa touhuillessa!
Tuli vaan mieleen, että eiks toi teidän tyttö ole jo oppinut nukkumaan ilman äitiä ja isää. Käsitin, että hän on ollut koulussa toisella paikkakunnalla koko talven. Voisinkin tässä kysyä samalla sitä, että kun muutitte maalle ja perustitte perheen niin eikö yksi syy ollut lapset ja että pienessä koulussa on hyvä opiskella ja kasvaa? Kuinkas sitten kävikään? Nyt pitääkin saada kaupunkilaiskasvatus ja "parempi" koulutus???
Oi miten puhtaan katkeraa tekstiä! Itse kukin näköjään pyrkii omaan täydellisyyteensä...