Olgan kotona

Aikuiseen makuun

Jaa

Laitoin tytöt pihalle leikkimään ja ajattelin, että tänään haluan leipoa kerrankin rauhassa yksin ja tehdä runebergintorttuja. Tuo leivonnainen kuuluu mielestäni kategoriaan ”aikuiseen makuun”, sillä muistan etten niistä lapsena koskaan välittänyt. Nyt välitän. Eri juhlapyhiin sidonnaiset leivonnaiset ovat aika kivoja. Laskiaispullaa odotellessa kävin siis näiden kimppuun, onhan kyseisten torttujen h-hetki jo ylihuomenna. Mutta enhän minä mitään yksin leiponut, vaan Toppe liimautui seuraksi jo alkumetreillä. Yllättävän paljon pystyy tekemään kaikkea vain yhdellä kädellä, koska Toropainen oli sitä mieltä että yhdessähän tässä tehdään ja hän on sylissä.

Luotin ohjeessa vanhaan kunnon suosikkiini, Kotiruoka-kirjaan. Vaihdoin ohjeesta vain sokerin 2 dl intiaanisokeriin ja vehnäjauhot spelttiin. En myöskään raastanut manteleita, vaan löysin kaapista mantelilastupussin, jonka yli ajoin kaulimella muutamaan kertaan ja sain näin mantelirouhetta.  Eikä meillä mitään joulupiparkakkuja ole jäljellä, joten laitoin niiden sijaan korppujauhetta, kanelia ja neilikkaa.

Ohjeen mukaan hilloa pitää laittaa torttuihin jo ennen paistamista, mutta minulla ei ollut paistonkestävää vadelmahilloa, joten lisäsin sitä vasta kypsiin torttuihin. Kannattaa muuten ensin tehdä kuorrutusrenkaat ja lisätä hillo niiden sisään. Kostutukseen käytin vettä, intiaanisokeria ja karvasmanteliesanssia.

Siinä vaiheessa kun olin jo pursottamassa kuorrutetta torttujen päälle, ystäväni Tessa piipahti tallilta tupaan. Hän oli jättänyt tyttärensä pihalle pulkkamäkeen meidän mimmien kanssa ja otti huostaansa jaloissani kitisevän Torstin. Tessa syötti pojan, keitti meille kahvit ja sitten me aikuiset istuimme alas ja mussutimme runebergintorttuja. 

Kun lapset palasivat sisälle, kumoutui vanha uskomukseni. Jos minä en juurikaan välittänyt näistä leivonnaisista lapsena, niin meidän tyypeille nämä kyllä maistuivay. Kirppu tosin kysyi pokkana puolikkaan syötyään, että saako hän jo ottaa toisen ja syödä vain hillot ja kuorrutteet päältä? En antanut, nämä kun olivat muutenkin enemmän meille aikuisille...

 

Jaa

Kommentit (5)

Torsti taitaa olla tuossa viimeisessä kuvassa lempipuuhissaan ja vielä tossu nurin jalassa, hupaisaa! Itse kuulemma 1980 luvun lapsena rakastin vetää olohuoneen kirjahyllyssä olevat sanomalehdet yksi kerrallaan ulos: hartaasti jaksoin avata jokaisen aukeaman lehdistä.. ja jälki oli tietysti sen mukaista! Mutta mikä tärkeintä pienelle lapselle: aika meni rattoisasti :)
Ihana kokin pikku-apuri <3 Suunnitelmissa leipoa näitä myöskin, juuri vanhemmiten haluan "ankkuroida" perinneruokia omiin hetkiinsä. Voih, sitä aikaa odotellessa, että voin muksut heittää keskenään ulos riekkumaan.. Vaikka kait se(kin) tulee nopeammin kuin uskonkaan.
Heti alkoi tehdä mieli Runebergintorttuja! :) Mä en liioin lapsena piitannut niistä, mutta nyt aikuisena kyllä maistuu. Mutta ei niitä vieläkään kovin montaa syö. Tuo kyseinen Kotiruoka-kirja on myös mun suosikki ja kokkailun kulmakivi jo vuosien ajan. Siinä on hyvät perusohjeet.
Minäkin tein noita torttuja periaatteella mitä kaapista löytyy. Käytin korppujauhoja ja pähkinämurskaa. Kuinka ollakaan unohdin täysinäisen pienen hillosankon pöydälle ja ulkonta tultuani huomasin ajokoiran herkutelleen sillä. Nyt sitten syömme torttuja ilman hilloa ja hyviä ovat paljaaltaankin.
Herra Toropainen hurmaa meikäläisen tullen,mennen ja palatessa. Johtuu varmaan siitä, että olen itse 2 (jo aikuisen ja kotoa poismuuttaneen) pojan äiti. Täytyy joka päivä käydä katsomassa blogisi ja tietty hienot kuvat. Runebergintortut on tälläkin leivottu ja syöty. Laskin hinnan itsetehdyille tortuille (14 kpl) ja jos en laske työnhintaa,niin kappaleelle tuli hinnaksi 0,20-0,30 euroa. Kaupassa näkyi olevan TARJOUKSESSA 2 runeberingin tortun hinta 2,69!! Tarkaneuron täti kun olen,niin taas jälleen kerran toteamus: kyllä kotonatehty kannattaa! Näkee,että hevosesi ovat tosi innoissaan noissa kuvissa. Kyllä hevonen on jalo ja uljas eläin! Muuten syökö hevonen lunta ? Muistan lapsuudestani,kun isoukillani oli hevonen ja sen nimi oli Haave. Haave oli niin isoukin hevonen, ettei se hirnahdellut vanhempana muille kuin isoukille. Ja elämänsä viimeisinä kuukausina se oli lähes kuuro ja sokea, mutta kyllä se isoukin tunsi, turvallaan tökki isoukkia, samoin hirnahteli, nosteli ja kuopi eturaajoillaan,kun isoukki sitä jututti,syötti,juotti, taputteli ja harjasi. Haave nukkuin ikiuneen omassa pilttuussaan, isoukki oli vierellä viimeisen sydämenlyöntiin asti. Siinä oli sellainen pari,että nytkin ihan kyyneleet tulee silmiin,kun muistelen heidän yhdessäoloaan.