Olgan kotona

Esther ja Äiti

Jaa

Väillä havahdun omaan kummallisuuteeni. Ensin en osaa selittää miksi kasaan ympärilleni muistoja mitä omituisempiin paikkoihin. Ja taas oivallan: kuinka toistan monissa pienissä asioissa vanhempieni toimintatapoja. Haluan uskoa että se on luonnollinen tapa arvostaa omaa lapsuuttaan ja sitä minkälaisia muistoja vanhemmilta sai, mutta silti se aina yllättää.

Nyt kun Äiti on ollut jo yli puoli vuotta poissa, huomaan ajattelevani häntä koko ajan harvemmin. Sureminen on jäänyt taustalle, Äiti tulee mieleen juurikin näissä pienissä tavoissa mitä huomaamatta teen samalla lailla kuin hän teki. Yksi selkeä muisto äidistä on tapa kiinnittää keittiön kaappien ovien sisäpintaan kuvia. Joka kerta kun otan astiakaapista kahvimukin, oven sisäpinnasta kurkkaa itse asiassa äidin kaapinovesta talteen otetut kuva-aarteet: Esther Williamsin fanikuva ja Äidin ystävän Ullan lähettämä postikortti Ruotsin kuninkaallisista. Äiti oli nuoruudessaan ihaillut Esther Williamsia, sen ajan supertähteä, amerikkalaista uimaria ja näyttelijää. Jostain hän oli saanut tilattua tämän fanikortin itselleen. Monesti kun kysyin kortista, äiti jotenkin vähätteli sitä, ikäänkuin se olisi ollut jotenkin nolo tarina. Kortista kaapin ovessa hän ei kuitenkaan koskaan luopunut. Kun Äiti kuoli, otin kuvan talteen ja painoin sen meidän keittiön kaapin oveen, yhdessä Karl Kustaan ja Silvian kortin kanssa. 

Kolmentena kuvana samassa ovessa on valokuvausta intohimoisesti harrastaneen äitini viimeinen minusta ottama valokuva. Kuvassa minä ja Tuukka olemme Ranskassa siskoni häiden aikaan n. 10 vuotta sitten, ja olemme lähdossä vuorille patikoimaan. Äiti otti meistä hauskan kahden kuvan sarjan. Ensimmäisessä kuvassa me poseeraamme suoraan kameralle, toisessa menemme jo kaukana reippaasti eteenpäin, käsi kädessä.  

Pelottavan vertauskuvallista. Mietin jo lapsena että miten ihmeessä pärjään joku päivä ilman vanhempiani? Kun tapasin Tuukan, ei tarvinnut enää miettiä. Tässä sitä ollaan. aikuisena ja hyvin menee, vaikka välillä itkettääkin kun ei ole äitiä kenelle soittaa. Onneksi minulla on äidilta perittyjä tapoja ja Esther Williamsin kuva astiakaapin ovessa. Ne helpottavat ikävää.

 

Jaa

Kommentit (7)

En osaa kirjoittaa sanoiksi ajatuksiani luettuani tämän haikean suloisen tekstisi,joten kiitos <3
Ihana huomata, että muillakin on kaapin ovien sisäpuolella kuvia ja piirustuksia. Minulla on vanhempien makuuhuoneen kaappien sisäpuolella lasten piirroksia aarteina. Sinne olen kerännyt lasten piirroksia perheestämme eri ikäisinä piirrettyinä. Niitä on aivan ihana katsella ohimennen ja kaihollakin muistella niissä näkyviä hetkiä.
Omaa keittiötäni koristaa mummin vanha vihreä astiakaappi ja sen pienessä vetolaatikossa on tärkeä aarre, mummin kauppalapun taustapuolelle kirjoittama piirasresepti - mikä määrä tunnetta tuohon pieneen nuhruiseen lappuun liittyykään... Myös tuoksu, jonka kaapin ovet avatessani tunnen vie minut joka kerta mielikuvissani mummilan mökille. Kiitos blogistasi.
Kiitos,kiitos,kiitos ihanasta tekstistäsi ! Niin, ei kaikkea tarvitse tallentaa muistitikkuun,kovalevylle tai pilveen. Keittiönkaapin ovien sisäpuolet ja meillä yksi sellainen minun oma sitäsuntätä-laatikosto ovat aarreaittoja.Ne ovat myös muistelumatka menneisyyteen kaikkine mielikuvineen,tuoksuineen ja ihanine muistoineen. Kummityttömme 8 vee haluaa aina purkautua ja katsella tätä sitäsuntätä-laatikostoa ja voi sitä kyselyjen määrää,mitä sieltä laatikoston uumenista löytyneistä lippusista ja lappusista kumpuaakin. Kummityttömme oli kirjoittanut pienen kertomuksen koulussa äikän tunnilla juuri tästä kummitätinsä sitäsuntätä-laatikostosta. p.s. näkisitpä Olga minun erään keittiön astiakaapin sisäpuolen???
Äidin kuolemasta on vuosi. Enää ei itku tule päivittäin, mutta vieläkin havahdun ajatukseen, että soitanpa äidille, kun tapahtuu jotain kerrottavaa...
Minun äidilläni on myös tapana teipata kaikennäköistä lippua ja lappua keittiön kaapinovien sisäpuolelle, kiva kuulla että jonkun muunkin äidillä on ollut sama tapa :-)
Kiitos viehättävästä tarinastasi. Menetin äitini kaksi vuotta sitten, joten tiedän, miten tärkeitä pienetkin muistot lähiomaisesta voivat olla.