Olgan kotona

Hilma pieni raivopää

Jaa

Hilma on perheemme reilun 2,5 vuoden ikäinen raivopää. Vastaavaa uhmaikää en ole vielä aikaisemmin tavannut, Helga ja sijaistyttömme kun molemmat ohittivat tämän paljonpuhutun vaiheen muutamalla minä itte -raivarilla. Hilma puolestaan on vauvasta asti ollut erilailla itsenäinen ja voimakastahtoinen tapaus joka koettelee meitä vanhempia nyt kahden aikaisemmankin edestä.


Minusta tuntuu, että Hilmalla on oma vahva ajatus siitä miten hän haluaa tätä elämää elää ja minä teen nyt kaikkeni nujertaakseni tämän suunnitelman. Nujerran hänen omasta mielestään hyvät, minusta älyttömät ideansa ja puristan hänet pikkuhiljaa oikeanlaiseen käyttäytymismuottiin. Se tuntuu kamalalta, mutta en voi antaa piiruakaan periksi. En voi päästää häntä prinsessakengissä pakkaseen tai pelkässä mekossa pulkkamäkeen. En voi antaa hänen nousta ylös katsomaan telkkaria keskellä yötä, en myöskään juokse herättämään Tuukkaa klo 3 yöllä vain koska rakkaalla raivopäälläni on iskälle ”yksi ajatus”.


Raivokohtaukset tulevat selkeinä puuskina ja kestävät muutamasta minuutista tuntiin. Olemme alkaneet keskustelemaan kohtauksista Hilman kanssa, ja se on auttanut vähän. Hän itsekin tunnistaa kun kiukku on tulossa ja alkaa ensimmäisenä kitisemään että ”Mä haluan rauhoittua!” Nyt vähitellen osa puuskista menee heti ohitse, kun hän suostuu keskustelemaan. Mutta useimmiten rauhoittelu ei auta, koska taustalla on konflikti ja tukahdutettu pikkuemännän tahto.


Koin viime viikonloppuna yhden äitiyden huippuhetkistä kantaessani tulipunaisena rääkyvää lasta ulos kauppakeskuksesta. Hilma sanoi ravintolassa ettei jaksa enää syödä. Annos vietiin pois ja hän halusi sen pian takaisin ja se oli liian myöhäistä. Tyttö veti keuhkot täyteen ja antoi palaa. Olimme muutenkin lähdössä, joten päätimme että kiva koko perheen ostosreissu loppuu siihen paikkaan. Niinpä neiti huusi, potki ja sätki läpi tukahduttavan pitkän ostoskeskuksen, aina parkkipaikalle asti ja vielä autossa puoleen väliin kotimatkaa. Kaikki vain kolmen ranskalaisen perunan tähden, jotka jäivät lautaselle ja jotka hän oli aikonut ottaa MUKAAN.

Jaa

Kommentit (18)

Juuri tuosta syystä monet yhden lapsen äidit ovat niiin hyviä "meillä poika aina uskoi kun kiellettiin.." lapset ovat niin erilaisia, minullakin on kolme: toisen kohdalla tutustuin raivareihin ja kolmannen kohdalla koliikkiin. Ensimäinen oli "helppo" vain sen pohjalta näkemykseni olisi hyvin erilainen. Jaksamista, 3 vuotiaan raivari on silti helpompi kuin 13v joten parempi "taistella" ajoissa.
Toisaalta myös se ensimmäinen ja ainut lapsi voi olla voimakastahtoinen ja saada riemukkaita raivareita, nimimerkillä kokemusta on... ;-) Ja uskoisin muutenkin useimpien äitien ymmärtävän että lapsia on monenlaisia, vaikka oma sattuisikin olemaan 'helppo'. Olgalle kiitokset ihanasta blogista, ja koko teidän perheelle ja muillekin uhmisten perheille kovasti jaksamista. PS: Hilmalle erityistsempit! Rankkoja ne raivarit lapsellekin, ja jälkikäteen saattaa itseäänkin harmittaa - mutta kun ei niille aina vaan voi mitään...
Onhan kaikki ihmiset erilaisia ja vauvasta asti. Rajat on tietty pakko olla vaikkei se lapsesta kivalta tuntuisikaan. Mua kyllä nauratti noi kolme ranskalaista ;) Ja varmaan teitäkin sit myöhemmin naurattaa nää tilanteet, mutta kun tilanne on päällä niin ei se sillon naurata. Meillä sairaalamaailmassa huvittaa kun tällaisesta voimakastahtoisesta lapsesta käytetään nykyään sanaa "omaehtoinen". Se kuulostaa jotenkin hauskalta mun mielestä. Kyllähän pieni varmaan ajan kanssa rauhoittuu kun oppii paremmin ymmärtämään asioita. Tosin yhdellä ystävälläni on 2 tyttöä ja isompi on kuin viilipytty ja pienempi melkoinen turkinpippuri. Isompi sanoo pienemmän raivotessa "se sai taas jonkun hepulin" ;) Että on se luonteesta kiinni...pienilläkin. Mut olishan se tylsää jos kaikki olis samanlaisia...
Halusin vain kiittä rehellisestä ja suorasta haastattelusta varmastikin aika arasta aiheesta. Kyllä minä sinua Olga tässä asiassa ymmärrän. Meilläkin on kolme biologista lasta ja yksi sijaistyttö. Ja olen ihan aidosti sitä mieltä, että kotimme on lapsen koti ja perheemme se hänen perheensä (lapsi ei juurikaan tapaa verisukulaisiaan), mutta rakkaus on hieman sijaisrakkautta. Kyllä minä lasta rakastan, mutta en niin paljoa enkä niin syvästi kuin biologisia lapsiamme. Tosin tässä tämä Suomen lastensuojelusysteemi tekee kyllä parhaansa; vaatii aika hurttia huumoria rakastaa lasta kuin omaansa ja olla samalla valmis luopumaan hänestä koska vain... Mutta ei nämä tunteet meistä sijaisäideistä huonoja tee. Ei näillä lapsilla muutakaan turvallista paikkaa ole kuin se ainoa koti, jonka he muistavat. Meidän lapsellemme huostaanotto oli yksinkertaisesti hengen säästänyt juttu, mittavat tulitoimet eivät taanneet edes lapsen perustarpeita. Tässä ollaan -meillä asuu iloinen ja reipas koululainen!
Kiitos rehellisestä ja aidosta jutusta. Itsekin olemme miettineet kumpi parempi, ehjä koti vai aito rakkaus. Jos sijaislapsenne muuttaa vanhemmilleen, teidän perheenne aika, huolenpito ja hyvät arvot kantavat varmasti tulevaisuudessa. Kaikkea hyvää teille :)
Ah miten nostalginen fiilis tuli tarinastasi... Meillä oli esikoinen hurjan voimakastahtoinen ja lähti mm. kerran juosten lääkäriin (matkaa n. 10 km), kun hänen jalkansa oli juuri silloin kipeä ja äiti vaan imetti kuopusta. Ja muistan vieläkin ne paheksuvat katseet, joita keräsin kantaessani lapsukaistani parkuvana halkona ulos marketista, kieltäydyttyäni sitä ennen jyrkästi ostamasta karkkia muulloin kuin karkkipäivänä...
tuntui jotenkin pahalta raskaan työpäivän jälkeen. Tarvinnee ostaa lehti ja lukea ko. haastattelu ennen mielipiteen muodostamista. Ärsyttää jo etukäteen jos kyseessä on vain lehden halu tehdä "raflaava" otsikko asiasta, josta sinua olen aina ihaillut. Lämmin kiitos ed. kommentoijille, saitte onneksi jo positiivisen ajatuksen asiasta aikaan täällä päässsä! :) Meillä käy tukiperhelapsia ja en tunne heihin välittämistä kummempaa tunnetta, en voisi kuvitella rakastavani heitä, jos syystä tai toisesta luoksemme kokonaan muuttaisivat. Välitän ja huolehdin kyllä, mutta se riittää. Tsemppiä Olgalle jo valmiiksi jos saat lehtujutusta negatiivista palautetta, eiköhän positiivisilla ole kuitenkin onneksi suurempi merkitys, koska ne tulevat todennäköisesti ihmisiltä, jotka tietävät asiasta enemmän.
Luin juttusi MeNaisista, ja jäi jotenkin kaivelemaan lause "Myönnän nyt, että on vaikea rakastaa vierasta lasta". Itse adoptoituna jotenkin kuulosti pahalta, mutta toisaalta sijaisvanhemmuus ja sijaislapsen otto on täysin eri asia. Perheessäni on myös sijaistyttö, mutta itse olen jo kotoa muuttanut joten tilanne on eri. Meillä on kotona kolme adoptoitua tyttöä, ja ikinä ei ole tuntunut, että emme olisi perhe tai vanhempamme eivät olisi oikeita vanhempia. Meillä on aina avoimesti puhuttu adoptiosta ja sijaistamisesta, ja kynnys kysymiseen on aina ollut todella matala. Pakko kuitenkin myöntää, että käytös on hieman erilaista sijaislapsien ja "omien" lapsien kohdalla meidänkin perheessä (erityisesti nuorimman sisarukseni ja sijaistyttömme kohdalla, he ovat aika saman ikäisiä), mutta tyttö oli jo 10-vuotias tullessaan meille, joten tilanne on eri. En edes tiedä kommenttini pointtia, tuntui vain hieman ikävältä tuo lause. Ihana blogi sulla kuitenkin on, ja en minä tätä pahalla sanonut :)
koin elämäni jännimpiä hetkiä kun raahasin 7-vuotiasta kirkuvaa, potkivaa ja purevaa lasta pihalta sisälle, kun tyttö olisi halunnut vielä leikkiä. ikävä kyllä kello oli jo niin paljon ettei onnistunut, ja huutohan siitä tuli. nyt naurattaa, mutta seitsemän vuotias osaa kyllä pistää ihan kunnolla vastaan ! siinä meni mun ja lapsen vaatteet pesuun ja vertakin tuli kädestä kun aino raapas oikeen kunnolla. :D kaks vuotias sentään pistää vielä vähemmän vastaan !
Hei kaikille ja kiitos kommenteista. Arvasin että aihe herättää keskustelua, ja hyvä niin. Lehdet myös hakevat kärjistettyjä kommentteja jotta jutut herättäisivät huomiota, niin tässäkin tapauksessa... Minusta adoptiolasten tilanne on aivan eri asia. Kuten eräs kokenut sosiaalityöntekijä minulle kerran sanoi, että vaikka kuinka Kirppu tunteekin olevansa osa meidän perhettä ja totisesti sitä onkin, hänen omat vanhempansa tulevat aina puolestaan korostamaan sitä, että se ihan oikea perhe on heidän luonaan eikä meillä niinkuin jossain määrin onkin. Tätä ongelmaa ei adoptiotapauksissa ole, vaan sekä lapsi että vanhemmat voivat kiintyä ilman muita vanhempia saatikka ilman mentyksen pelkoa. Tiedostamme hyvin kaiken kokemamme jälkeen että yttö on meillä lainassa ja teemme hänen kanssaan parhaamme niin kauan kun laina-aikaa meille suodaan.
Tyttäreni tapasi raivota pienenä kaupassa, kun kassalla halusi karkkia. Heittäytyi lattialla, ja potki ja huusi. Eräänä kertana sain tarpeekseni. Heittäydyin lattialle, ja huusin. Tyttäreni hiljeni oitis. Kassa ja muut asiakkaat katsoivat minua äärimmäisen ällistyneenä. Mutta tuon jälkeen tyttäreni ei enää raivonnut kaupassa :0).
Meillä on kolme lasta, joista vanhin ja nuorin tyttöjä ja varsin kesyjä tapauksia. Keskimmäinen poika taas kokee suuria tunteita ja menee hetkessä äärimmäisyydestä toiseen. Varmaan melkein 4-vuotiaaksi asti huusi raivostuessaan itsensä tajuttomaksi. Ei vain vetänyt henkeä, ennen kuin pimeni. Toisaalta hän on lapsistamme kaikista empaattisin ja kantaa "maailman tuskaa harteillaan". Hän on nyt 7 vuotta ja kyllä sitä äidin sydän on usein sykkyrällä tulevaisuuden suhteen. Kuinka herkkä pieni selviää isosta kovasta maailmasta. Sijaisvanhemmuudesta sen verran, että olemme harkinneet sitä usein, sillä biologisia lapsia emme voi enempää saada. Juuri tuo biologisen perheen mukana olo ja menettämisen pelko ovat olleet ainakin tähän asti meille liian suuri este. Nostan hattua jokaiselle perheelle, joka jaksaa siinä pyörityksessä. Teette arvokasta työtä!
Hei. Tsemppiä kaikille. Itselläni ei ole vielä lapsia. Tunnen suurta myötätuntoa kaikkia äitejä kohtaan: biologisia ja sijaisäitejä. Poikaystävälläni on sijaisäiti ja koen suurta rakkautta hänen äitiään kohtaan, hän on pelastanut pienen lapsen. Toivon sydämessäni, että voisin joskus antaa myös kodin jollekin sijaislapselle. Lapset ovat tärkeintä maailmassa. Jeesuskin sanoi, että joka ottaa luokseen yhdenkin näistä vähäisistä lapsistani ottaa luokseen minut. Voimia kaikille äideille! Äideille kuten muillekin on sallittuja kaikki tunteet!
Hei Olga! Olette todella rohkeita MeNaisten toimittajan kanssa, kun uskalsitte tehdä jutun sellaisella otsikolla ja uskalsit sanoa asioita suoraan. On varmasti haastavaa elää siinä tunteiden vuoristoradassa ja uskaltaa tykätä lapsesta, joka ei kuitenkaan ole oma ja jonka elämä saattaa muuttua. Muutos on vaikea myös teidän perheen lapsille, jos Kirppu jossain vaiheessa palautuu biovanhemmilleen. Onnea tuittupäälle, joka viettää tänään nimipäiväänsä! :)
Luin jostain vanhasta Valitut Palat -lehdestä Rian kertomasta tapauksesta, silloin äiti kyllä oli amerikkalainen... T o s i vaikealta tuntuu kuvitella, että aikuinen ihminen S u o m e s s a käyttäytyy noin ja tosi keljua, jos vain raflaamisen halusta kerrotaan jostain luettua ihan itse tehtynä! Häntä pystyyn, Olga! Blogisi on todella tunteita herättävä ja aito välittäminen - myös siitä Kirpusta - välittyy kyllä meille lukijoille asti!
Tuli tuosta keskustelusta mieleen, että meillä kans yritetään keskustella, mutta raivostuttavaa on yrittää puhua päälle, kun toinen kiljuu kurkkusuorana. Meillä on otettu käyttöön hengitystekniikka :) Kun mä sanon kolmevuotiaalleni, että rauhoitu, niin hän sanoo, että itku ei vaan meinaa loppua. Nyt hän itse sanoo aina, että otetaan se hengitysjuttu tähän. Eli hengitetään rauhallisesti nenän kautta sisään ja puhelletaan hitaasti suun kautta ulos. Muutamia kertoja. Näin alkaa itku pikku hiljaa rauhoittumaan. Onne vaan semmoisia, pikku raivottaria.
ja siis yhdessä hengitetään. Kyykistyn lapsen tasolle.
Vaikka Me Naisten juttu on jo "vanha juttu", niin haluan kiittää siitä nyt, kun löysin blogisi. Minulla ei ole sijaislapsia, mutta mieheni lapset asuvat puoliksi meillä, puoliksi äidillään. Olen kipuillut todella paljon sen asian kanssa, etten rakasta näitä lapsia, en edes erityisesti pidä heistä. Haluan kuitenkin heille vain hyvää. Haluaisin päästä eroon siitä tunteesta, että minun pitäisi rakastaa ja uskoa, että riittää, kun olen ystävällinen aikuinen.