Olgan kotona

Hilman sairaalareissu

Jaa

Olimme lähdössä keskiviikkona rouva presidentti -elokuvan ensi-iltaan. Hilma oli potenut kovaa kuumetta ilman flunssaoireita jo kaksi päivää ja kun aamulla tyttö oli edelleen tulikuuma, tiesin heti että minulta jää ensi-iltajuhlallisuudet väliin. Ajeltiin Hilman kanssa terveyskeskuksen kautta keskussairaalaan ja sinne jäätiin pidemmäksi aikaa. Mitään selkeää syytä kuumeeseen ja korkeisiin tulehdusarvoihin ei oke löytynyt, osa laboratoriotesteistä valmistuu vasta ensi viikolla. Kolmen vuorokauden yhtäjaksoinen äiti-tytär laatuaika reilun 10 neliön huoneessa oli opettavainen kokemus. Infektio-osastolla ei suositella käytävillä liikuskelua joten olimme todellakin neljän seinän sisällä.
Olen ajatellut suurella kunnioituksella pitkäaikaissairaita lapsia ja heidän vanhempiaan. Sairaalaelämä eristää totaalisesti oikeasta elämästä, tekeminen ja leikit sairaan lapsen kanssa ovat hyvin rajallisia, joten aika kuluu hitaasti, sitä muuttuu väsyneeksi ja sairaan oloiseksi itsekin, ajatus jumittaa, hoitajat vaihtuvat. Pahinta kuitenkin on nähdä oma lapsi kipeänä, piikitettävänä ja taas kipeämpänä ja todeta, ettei voi siinä hetkessä auttaa muuten kun olemalla tukena ja yksinkertaisesti paikalla.
Eilisestä alkaen oli jo rennompaa, potilas alkoi hyväksyä piikit ja muut systeemit, hoitajat alkoivat tulla tutuiksi ja Hilma lakkasi pyytämästä kokoajan kotiin. Olemme siis kerrankin levänneet kunnolla, lukeneet kirjoja, katsoneet Bambi- videon kolmeen kertaan ja hoitaneet Herra Hakkaraista ja muita leluja niin, että ne ainakin voivat paremmin kuin koskaan (Ihanat hoitajat lainasivat myös "pepospooppia"!)
Ja mikä parasta, Hilman kuume sekä tulehdusarvot ovat laskeneet niin hyvin, että saimme tänään luvan lähteä kotiin. Ei voi muuta sanoa kun että olipa mah-ta-vaa tulla kotiin muun perheen luokse!

Jaa

Kommentit (4)

Myyräkuume?
sairaala on tylsä paikka ja varsinkin se piikki osuus, ja viä ei oikein ees noin pieni ymmärrä..mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa että inhimillisemmäks sen tekee ku oma äiti mukana..sillo ku mä olin ekaluokkalainen niin viis viikkoa meni siä yhtäputkeen nii kyllä se äiti oli tuki ja turva. Toivottavasti. Pieni potilas voi hyvin ja mun mielestä kyllä potilaalle yleensä jotkut herkut kuuluu...jospa kukko ny muutaman ekstramunan munisi ens viikolla :)
Tiedän tunteen. Meillä vietettiin melkoinen pätkä sairaalaelämää kuopukseni jouduttua liikenneonnettomuuteen, ja ne päivät ja viikot siellä olivat todella pitkiä. Varsinkin kun tulehdusvaaran vuoksi potilas joutui olemaan melko täysin eristyksissä koko muusta maailmasta. Päiviin tuli ihan oma laitostunut rytminsä lääkärinkiertoineen, ruokailuineen ja niine huippuhetkineen kun toipumisessa oli tapahtunut edes pienen pientä edistymistä. Lähes maamme-laulua laulettiin tuolloin... Ulkopuolisen olisi varmasti ollut hyvin vaikea ymmärtää sairaalahuoneen fiiliksiä - toivon ja epätoivon vuoristorataa...
tiedän tunteen. poikani joutui sairaalan osastolle oltuaan kipeänä jo 5kk. joka kk kävin poikani kanssa kausalan tk:ssa ja aina annettiin antibioottia. Koskaan se ei auttanut. Sitten tuli yksi kaunis aamu ja menin herättämään lapsia ja rupesin kuuntelemaan poikaani joka tuskin enää hengitti. Äkkiä soittoa PHKS josta sanottiin että kausalasta pitää saada ensin lähete. siitä sitten soittelemaan ja vähän uhkailemaan et nyt se lähete on pakko saada että poika pääsee hoitoon. Lähete saatiin ja lahteen lähdettiin katsomaan että mikä on tilanne. Paikalla oltiin Klo. 16.00 ja osastolla oltiin tasan 20.00.. Pojalta otettiin keuhkokuvat jossa huomattiin että keuhkot on täynnä limaa joten sen takia ei voi hengittää.. Siellä sitten oltiin piikitettävänä ja lääkittävänä. Limaa imettiin yli 2 litraa puolitoista vuotiaan poikani keuhkoista.. Paljon tuli nukuttua ja oltua 4 seinän sisällä mutta ainaki poika parani..