Olgan kotona

Jäähyväiset Papulle

Jaa

Väillä se jo kauan aikaa sitten päättämäni linja siitä, että kirjoitan tänne vain oikeista ja ajankohtaisista asioista on raastavaa. Minun olisi pitänyt kirjoittaa Papusta tänne jo pari viikkoa sitten, mutta en pystynyt, oli liian paha mieli. Koiramme Papu, sekarotuinen rakas rääpäleemme siis haudattiin tuohon kotirinteeseen  muutama viikko sitten. Papu oli Dalmatialaisemme Dedon pentu, sen isä oli joku kylän komein kaveri ja  Papu oli nyt kuollessaan 10 vuotta.

Papu oli tunkeilevan dalmatialaisemme Dedon ja älykkyydessään vertaansa vailla olevan Bordercollien Locon välissä hengaileva vaatimaton, vähän mangustin näköinen kaveri, joka ei pitänyt suurta numeroa itsestään. Mutta Papu oli porukan taitavin rotanmetsästäjä ja epäluuloisin ulkopuolisia koiria kohtaan,  koska rakasti perhettään suurella sydämellä. Tämä koira lähti ns. saappaat tassuissaan, sillä sen kunto heikkeni yllättäen vain yhden vorokauden aikana rajusti. Eläinklinikalla sen sisältä löytyi hurja määrä kasvaimia, ja mitään ei ollut tehtävissä, Papun oli aika lähteä. Vielä edellisenä päivänä se oli kovasti rakastamaansa Tuukka-isäntää vastassa portilla, kiipesi portilla auton kyytiin Tuukan syliin niin kuin aina, ja ulvoi kotiintulolaulun. Raivostuttava tapa minusta, mutta Tuukka jaksoi ulvoa koiransa kanssa. Nyt minullakin on sitä kiljumista ikävä.

Siskoni mies kysyi viisaasti kun heiltä kuoli koira, että miksi ihmeessä ihminen tekee näin itselleen, että ottaa koiria? Kaikki se varaukseton rakkaus mitä yhdeltä tuollaiselta karvaiselta perheenjäseneltä saa, muuttuu riipaisevaksi suruksi, mihin ai auta kun itkeä se vähitellen pois. Vieläkin huomaan etsiväni Papua  kahden koiran välistä ja näen toisinaan tumman hahmon sohvalla Tuukan kainalossa, ihan vain tottumuksesta. Tuukka oli Papun vierellä kun se nukutettiin, enkä ikinä unohda miten surulliselta hän näytti tuodessaan koiraansa viimeistä kertaa kotiin. Mies joka sanoi 14 vuotta sitten tavattuamme ettei pidä koirista.

Lapsille Papu on ollut olemassa koko heidän elämänsä, joten jäähyväiset oli kyllä surkeat. Heidän suorat kysymyksensä ja itkunsa rakkaan koirakaverin perään oli kyllä äidin vaikea kestää. Mutta nyt on surtu ja muisteltu, sekä pidetty Papulle kunnon hautajaiset. Ja kyllä se niin on, että surkeuteen ei auta kuin itku, aika ja uusi koiranpentu. Sellainen haettiin taloon eilen. Pentu on vahvasti sekarotuinen, narttu myöskin ja sai nimeksi Tara. Ja kyllä, nämäkin ihmiset ovat niin tyhmiä että ottivat uuden koiran. Elämä jatkuu.

Avainsanat: 
Jaa

Kommentit (8)

Oon ajatellut sen niin, että luopumisen tuska on hinta siitä varauksettomasta rakkaudesta mitä eläimiltä saadaan. Siellä ne karvaiset kaverit heiluttaa häntää sydämen vieressä ja vitsit, että se välillä sattuu! Onnea uuden karvakorvan kanssa <3
Olen pahoillani! Muistan vieläkin elävästi, kun ensimmäinen kissamme jäi auton alle, kun olin kolmannella luokalla. Nyt olen jo sentään 30. Niin ne eläimet säilyy mielessä vuosikymmeniä. Rauhallista matkaa urhealle Papulle!
Muistan aina kun mun ensimmäinen rakas koira kuoli, olin silloin jotain 14 . Itkin kauan. Sen jälkeen on itketty vielä parin koiran takia. Nykyinen koira on 11 ja erilaisia vaivojakin on, niin, että suren jo etukäteen :(
Sekin on kuulemma sydäntäsärkevää, miten jäljelle jääneet muut koirat/koira etsii sitä jonnekin kadonnutta kaveriaan.. Ja oma suru on murskaava. Eläinystävät tosiaan säilyvät mielessä läpi elämän.
Osanotto perheenne suruun. Luin tekstiäsi kyynelten läpi ja pystyin samaistumaan tunteisiinne, sillä 2,5 vuotta sitten olimme samassa tilanteessa rakkaan 13-vuotiaan koiramme kanssa. Mitään ei ollut enää tehtävissä vaikka koira oli silloin pari päivää aikaisemmin vielä tosi pirteä. Mutta niinhän sanotaan, että suurin rakkaudenosoitus lemmikkiä kohtaan on päästää se pois kärsimyksistään kun sen aika on. Voimia teille, mukavat muistot eivät koskaan häviä .
Kun ottaa koiran,saa suuren ilon ja suuren surun.Meidän Elmeri corgi jouduttiin lopettamaan viime syyskuussa. Se eli melkein 15 vuotta.Toivottavasti pääsi haltian ratsuksi,niinkuin tarussa luvataan.
Voi miten ikävää, mutta pakko niistä on joskus luopua.. Ja tiedän että varmasti kohta on minun aika luopua shetlanninponista, jolla ikä jo kiitettävät 23 vuotta, surettaa jo valmiiksi. Ihana kumminkin tuo uusi koiranpentu, tässähän nousee itsellekin ihan koirakuume! Onko muuten se varsa jo myyty? Kun ymmärtääkseni se piti myydä?
Kyynelten läpi luin päivityksen Papu koiruuden pois menosta. Onneksi siellä pilven reunalla on monta kaveria ja rapsuttajaa . Näin minä 40v kahden lapsen äiti ja ison koiralauman emäntä ajattelen. Uskomatonta miten noihin Rakkaisiin karvatassuihin kiintyy <3 mutta ne jaksaa Rakastaa suo olipa mikä millainen päivä tahansa ja viimeiseen hetkeen asti. Tuukalle terkut et kyl mieskin kiintyä koiraan... itse koen tärkeäksi että lapset saa nähdä surun ja myös surra itse. Meillä on pihassa useamman koiran hauta ja lapset jo tietää et äiti käy välillä siel istumassa ja tirauttaa pari kyyneltä. He tietävät et ne mun Rakkaat on niiden kyynelten arvoisia. Kauniita ja kivoja muistoja Papustakin jää ja niihin voi aina palata. Onnea uudesta tulokkaasta <3