Olgan kotona

Kotikalliolla

Jaa

Piharemontti etenee vähitellen. Joka kerta kun tulen kotiin, vähän jännittää että miltä siellä nyt näyttää. Nyt myös ymmärrän miksi tuollaisen remontin tekeminen ei ole ihan halpaa, kyllä jokaisen betonikiven tai graniittinopan paikalleen nakuttelu vain yksinkertaisesti vaatii oman aikansa. Suhtaudun nyt myös huomattavasti suuremmalla kunnioituksella mihin tahansa kivipolkuun saatikka kaupunkien isoihin kivetyksiin. Kiinnitän niihin ihailevaa huomiota ja tunnen sen kaiken työn, pohjamateriaalit, tasoitukset, mittailut ja nakutukset jalkojeni alla. Todella pitkäjänteistä työtä, pakko myöntää.

Helgan ensimmäinen kommentti kallion edessä olleiden puiden kaadon jälkeen oli: ”kestää kyllä pitkään tottua tähän pihaan”. Torsti kieltäytyi muutaman päivän ajan astumaan pihalla oikein mihinkään, koska siellä oli kuulemma ”mutaa” joka paikassa. Nyt pikkuhiljaa, vaikka remontissa on moni juttu kesken, alan minä ainakin jo tottua uuteen pihaan ja avarampaan näköalaan.

Seisoimme koko perhe pihalla iltatallin jälkeen. Minä ja Tuukka katselimme valtavaa kalliota ja lapset juoksivat ympäriinsä. Tuntuu että niillä on nyt hauska tarve juosta pihalla joka paikkaan, etenkin sellaisiin paikkoihin missä ennen ei voinut juosta, oli mutaa tai ei. Tuukka on jo pitkään puhunut, että haluaisi rakentaa kalliolle isot ylös menevät portaat, jotta sinne ylös pääsisi helpommin. Nyt asia on taas pohdinnassa, koska kallio houkuttaa lapsia taatusti pian kiipeilylle, eikä se ehkä ole kauhean hyvä juttu, sen verran jyrkkä se on. Eikä se houkuta pelkkiä lapsia... Tuukka yllytti minua kiipeämään kalliota ylös halkeaman kohdalta ja pakkohan se oli kokeilla kun lapset eivät nähneet (etteivät ota opikseen). Tuukka tuli perässä ja siellä me sitten istuimme ylhäällä imelästi auringonlaskussa ja pohdittiin että kyllä me ollaan onnekkaita, kun meillä on tällainen paikka. 

 

 

Jaa