Olgan kotona

Mikä eläin? ja Toppe

Jaa

On mahtavaa kun lapset kasvavat, ja heidän persoonansa alkavat muokata perheen tapaa olla ja viettää aikaa tietyllä tavalla. Meidän ruokapöytäkeskustelu numero yksi on ollut jo muutaman vuoden ajan ”Mikä on eläin?” –arvausleikki. Kyllä, sitä samaa jo muutama vuosi on useita kertoja viikossa pelattu ja kuulkaas meno vain paranee. Joku siis antaa vihjeen eläimen ulkonäöstä, elintavoista, asuinalueesta tms ja toiset yrittävät arvata mikä eläin on kyseessä. Peli pitää aloittaa jostain syystä aina vähän oudolla alkulauseella ”Mikä on eläin, joka….”.

Tänään me pelasimme tätä peliä kun olimme koko perhe ulkona ravintolassa syömässä. Ravintolassa oli ruuhkaa, ja ruokia odotelleessa joku ehdotti peliä. Minä, Tuukka, Hilma, Helga, Kirppu ja Torsti, kaikki yhtä innoissaan aina vaan samasta pelistä. Siihen kuuluu nykyään myös vinoilu ja piikittely jokaiselle ominaisista pelitavoista. Katselin koko porukkaamme ylpeänä ja samalla jotenkin haikeana. Toppekin pelaa: ”Mikä eläin?” kysyy poika. Sitä seuraa pitkä hiljaisuus. Sitten me muut, koska tiedämme Torstin säännöt, alamme tirskuen ja luettelemaan eri eläimiä. Yleensä viimeistään tiikerin kohdalla osuu. ”Oikein!” huudahtaa Toppe totisena.

Torsti ei ole pitkään aikaan herännyt yöllä kömpiäkseen  meidän vanhempien viereen nukkumaan. Siskojen vieressä kun on hyvä ja turvallista nukkua. Viime yönä heräsin kuitenkin todella erikoiseen ääneen. Joku kulki viereisessä huoneessa ja huuteli kirkkaalla äänellä: Onko täällä ketään? Heeei, onko täällä ketään? Ei siis itkua ja äidin huutamista, vaan yksinkertaisesti asiallista tiedustelua ja pohdintaa että onko Äiti ja Isä nukkumassa vai alakerrassa. Huusin että täällä ollaan nukkumassa, Toppe tuli makuuhuoneeseen ja kampesi itsensä meidän väliin nukkumaan. Puristin pienen kainalooni ja sydän meinasi pakahtua tuosta tyypistä.

Torstin kasvaminen isommaksi pojaksi on ihana asia mutta samalla se myös raastaa jotain osaa minussa sietämättömällä tavalla. Minähän olen ollut jo vuosia pienten lasten äiti, se on ihana pesti, enkä kestä että Torsti täyttää maaliskuussa 3vuotta. En halua tehdä enää uusia lapsia, mutta ajan kuluminen ahdistaa. Se on outo sekoitus vanhenemisen pelkoa, elämän lyhyydestä ahdistumista, ja tästä ajanjaksosta luopumiseen valmistautumista. Ja kaiken tämän aiheuttaa se, että olen onnellinen. Tiedostan koko ajan kaiken sen ihanan mitä minulla on, ja tuollaisina hetkinä, pieni kuopus peiton alla kainalossa puristamassa pienillä käsillään liian lujaa kaulastani, antaisin mitä vain että aika kulkisi hitaammin. Eläminen on vain niin siistiä. 

Avainsanat: 
Jaa

Kommentit (13)

Hei! Mulla on aivan samat tunteet. Ja aika lailla samanikäiset lapset. Mua ahdistaa myös tuo 3v. On sellainen olo, että nyt on valmis paketti koossa, ja tässäkö tämä kaikki mun osaltani olikin. Itse vanhenen, lapset kasvavat, ei mitään odotettavaa... Mutta olen myös samalla kamalan onnellinen ja kiitollinen kaikesta. Ja yritän ajatella niin, että pieniähän nuo vileä ovat, ei ne hetkeen pois muuta vanhempien luota :)
Ai ei mitään odotettavaa enää? Olet onneksi väärässä! Nyt se ilo vasta alkaakin! Minulla on kolmekymppiset lapset ja päivittäin tapahtuu kaikkea mukavaa ja on paljonkin odotettavaa joka päivä! Plus tietenkin iso lauma lapsenlapsia! Niitäkin odotettiin yhdessä. Aina vaan paranee mitä vanhemmiksi lapset tulevat, uskokaa minua!
Samoja tunteitä käyn läpi... Iltatähti jo eskarilainen iso ja kumminkin niin pieni. Kumpa voisi joskus pysäyttää kellot ja ajan ja vain nauttia siitä tietystä ajasta ja vain olla siinä... siinä ihanassa kuplassa mihin "muut eivät pääse" tai mikä vaan on. Se kun ei onnistu niin nautitaan päivä kerrallaan :). Kiitos ihanasta ja mukavasta blogistasi Olga!!!
Miten ihana tuo lause "olen onnellinen, tiedostan koko ajan kaiken sen ihanan mitä minulla on". Tuntuu hyvältä muistuttaa itseäkin, kun niin usein unohtaa ajatella ja tajuta, että asiathan on hyvin. Hyvää syksyn jatkoa!
Lapset on ihania, mutta ne kasvaa aikuisiksi. Onneksi on lastenlapset, He ovat oikeastaan vielä ihanampia. Nyt nautitaan lastenlapsista. Kyllä teillä ihanat Äidit on vielä paljon odotettavaa edessäpäin
Oli todella haikeeta, kun oli päättänyt että viimeisin lapsi on nyt tehty. Ei enää vauvoja. Kuitenkin niiden kasvavien lapsien kanssa sai viettää monenmoista ihanaa hetkeä. Tekeminen ja keskustelun aiheet muuttuivat ajan myötä. Myös aikuisten lasten kanssa ihana viettää yhteistä aikaa, kun niiden kanssa luonut läheisen siteen. Sitten tulee ne ihanat lapsenlapset, joiden kanssa saa aloittaa ns alusta ja nauttia ne parhaimmat hetket
Niinhän se on. Toinen suree sitä, että lapset kasvavat, toinen sitä etteivät kasva. Toisille on raskasta se, että on päättänyt olla tekemättä lisää lapsia. Sitten ollaan me, jotka eivät saa niitä lapsia... Surulla ja haikeudella on monet kasvot. Silti mieluummin olisin haikea siitä, että nuorin lapseni täyttää kolme. Niinhän se taitaa olla. Surujen ja murheiden määrä on vakio. Toisilla ne vaan ovat suurempia, toisilla pienempiä. Pienet huomaa pieniksi silloin, kun isot astuvat elämään. Ja hyvä varmasti niin :)
Nuorin lapsista meni tänä syksynä kouluun. Olen viimeisen vuoden tehnyt samanlaista surutyötä. Mies ei halua enää lapsia ja minä ahdistun ja suren suuresti yhden ison ajanjakson päättymistä. Kun lapset eivät enää niin suuresti tarvitse sinua, kyseenalaistat uudelleen oman elämäsi tarkoitusta. Olen hiukan hukassa. Alkaa uusi aika ja ehkä enemmän aikaa myös itselleni.
Miten ihana kirjotus!!! Muistan tuon tunteen kolmannen lapsen kasvettua siihen 3teen ikävuoteen(hän on nyt jo 16)..oli iso poika,ei tullut joka yö äitin kaikkaan "nukuksimaan lopuun"-kuten hän asian sanoi. Lapset.... <3 Kunhan tämä viimoinen kasvaa tuohon "ei niin pieni enää" -ikään,niin käyn varmasti saman aallokon läpi--
Meillä pelataan samaa eläinpeliä - tosin aloituslause kuuluu: mikä eläin minä olen? Peli on kehittynyt huimasti parissa vuodessa, kun likkanen on kasvanut, ja malttaa jo antaa vihjeitäkin. Ensimmäisillä kerroilla hän malttoi kysyä kysymyksen, jonka jälkeen jo hyppi tasajalkaa ja hihkui "olen hiiri, olen hiiri!"
Niin se aika kuluu Olgaseni.... nauti,nauti ja vielä kerran nauti näistä ihanista mukkeloista ja hetkistä ja tuokioista heidän kanssaan. Hupsista vain ja aika on vierinyt eteenpäin sekä huomaat,että lapsukaisten piiri laajenee kotoa laajemmalle ja laajemmalle.
nyyh ,sait mut itkemään.....<3 ,nyt kun omat lapset aikuisia ja lapsenlapset aloittelevat koulujaan ,eskareitaan ,samaa luopumisen,kasvamisen tuskaa edelleen ...vuodet menee niin äkkiä ..voi tätä elämää..
On niin ihana lukea juttuja Torstista sillä oma juniorimme on juuri saman ikäinen. Olin jo tehnyt surutyön edellisten lasten jälkeen kun niihin piti jäädä mutta sitten elämä päätti toisin ja nyt meillä on ihana bonus aarre, joka rutistaa liian lujaa, on herättänyt koko perheen eloon ja on kaikkea mitä kohta kolmevuotias vain on. Kiitos ihanasta blogistasi. ❤