Olgan kotona

Neljänkympin kriisi

Jaa

Täytin toissapäivänä 38 vuotta ja minulla on neljänkympin kriisi. Etuajassa, tiedän, mutta aloittelen ajoissa että homma olisi selkeämpää sitten kun se pyöreä luku tulee täyteen.

En kestä ajan kulumista. En kestä, koska pidän jokaisesta päivästäni niin paljon, että ajatus siitä että tämäkin aika on ohimenevää on ahdistava. Muistelen asioita 20 vuoden takaa. Juuri äsken minä olin 19-vuotias, muutin Helsinkiin ja haaveilin teatterikoulusta. Nyt asun täällä ja olen melkein nelikymppinen perheenäiti. Mieli on sama kuin 20 vuotta sitten, haaveita piisaa, kaikki on sopivasti kesken. Siinä keskeneräisyydessä ajatus omien pienten lasten kasvamisesta ja omasta ja rakkaiden vanhenemisesta on sietämätön. Miten ehtisin tehdä kaiken, miksi pitää ylipäätään ehtiä, koska kaikki on kuitenkin ohimenevää? Tavallaan on ihan sama mitä kuoleman jälkeen on tai ei ole, minä pidän tästä elämästä enkä itsekkäästi kestä ajatusta siitä että se joskus loppuu.

Olen samaan aikaan levollinen ja kauhuissani. Tiedän että näin sen kuuluu mennä, tiedostus omasta pienuudesta on tuskallista. Silti olen onnellinen ja tuntuu että pienikin on tärkeä ja kaikki mitä teen, sanon, tai saan aikaan on omassa mittakaavassaan merkityksellistä. Lasten kanssa tehty maja, kahvihetki naapurin Mirjan kanssa, tallityöntekijäni Emman kanssa käyty pitkä keskustelu ja Tuukan soitto kesken työpäivän ilman mitään asiaa. Nyt avasin koneen ja kirjoitin mitä ajattelen, niin kuin aina. Koska kaikki muu tuntuisi teeskentelyltä.

Tällainen on minun elämäni nyt, 38-vuotiaana, ja minä rakastan sitä.

Jaa

Kommentit (15)

Kiteytit täydellisesti omat mietintäni ja pohdintani, en vain ole saanut niitä tuolla tavalla puettua sanoiksi. Kohta tulee 39 mittariin ja joka päivä ymmärrän selkeämmin että kaikki on jotenkin juuri tuollaista, haikeaa, ihanaa, surullista, pelottavaa, mahtavaa. Toisaalta odottaa jotain toisaalta haluaa jarruttaa. Koskakohan kriisi hellittää =)
Itse täytin juuri muutama päivä sitten tuon pyöreän lukeman. Nyt on mieli hieman rauhoittunut. Vaikeampaa oli olla "viittä vaille" neljäkymmentä. Nyt kun SE sitten tapahtui ja on ohi..voi rauhakseen kattella mitä tämä tämmöinen kymmen sitten tuo tulleessaan. (Sisäisestihän minäkin parikymppinen olen) Kaikki tuskasi ja pohdintasi Olga voin allekirjoittaa täysin! Erityisesti tuskainen on olo lasteni kasvusta ja tämän ajan kulusta heidän kanssaan..yhdessä tässä hetkessä, tässä kodissa huoh..se ei ole ikuista.
Voin nyt 43 vuoden kypsässä :D iässä todeta, että ikäkriisi menee ohi. Itselläni oli juurikin tuo 40v jotenkin vaikea paikka. Tuntui, että se nuoruus oli nyt todellakin tässä, ja se tuntui hassulta, koska mieli on ikuisesti nuori. Nyt on jo paljon helpompaa, ja tulevaisuudessa häämöttävä 50v ei tunnu ollenkaan niin pahalta. Jotenkin sitä on nyt hoksannut, että ihan sama mikä ikä, minä olen silti minä ja vaikka lapset kasvaa ja elämä muuttuu, niin elämässä on ja tulee uusia ihania juttuja. :) Ja onnea muuten näin jälkikäteen! :)
Mukava että kirjoitat ajatuksistasi. Ne on arvokkaita. Olen ollut 12 vuotta elämästäni masentunut ja kirjoitin koska pidän vilpittömyydestänne. Tän matkan aikana on ehtinyt unohtaa millaista on olla onnellinen ja se että joku siitä kertoo on ainakin omaa matkaani helpottavaa. On niin paljon asioita jotka ei oo käsissämme, se tekee meistä pieniä niin kuin kirjoitat. Uskon kuitenkin että kasvamme oikeaan suuntaan hyväksymämällä pienuuttamme. On hyvin merkittävää onnellisuuden kannalta mihin voimiaan käyttää sillä se kenelle on paljon annettu, siltä myös paljon vaaditaan. Itselleni ei lapsia toistaiseksi ole siunaantunut, ja olen ajatellut että ehkä hyvä niin, koska en heitä kykenisi elättämään. Onnekseni maailmassa kuitenkin on paljon lapsia joiden kanssa olen saanut aikaani viettää, yksi niistä on puolisoni lapsi. Hyvin vähän hänen kanssaan jaksan leikkiä, mutta aika jonka hänen kanssaan vietän auttaa harmaata mieltäni. Lapsi kun on lähimpänä sitä alkuperää johon minäkin uskoakseni kasvan uudestaan. Kuitenkin rikkaampana kuin saapuessa, kaikesta huolimatta. Valoa , iloa ja lämpöä toivottelen teille täältä naapurikunnasta.
Mulla sama tuska! Olen 35, sairastan ms-tautia ja olen sen takia eläkkeellä, onneksi, koska muuten mä en ehtisi saada mitään aikaan! Sairaus vaatii multa ihan liian monta tuntia nukkumiseen. Niin ihanaa kuin nukkuminen onkin, niin en mä tahdo nukkua elämääni ohi! Joka päivälle olis paljon uutta opittavaa, askarreltavaa, luettavaa jne. Väsymykseltäni mä en vaan ehdi panostamaan kaikkeen kivaan. 5-vuotiaana tyttäreni vastasi kysymyksiin:"Missä äitisi on hyvä? -nukkumisessa." "Mitä äitisi ei osaa? -En mä tiiä... Eiku tiiän! Pysyä hereillä!"
Pyydä tarkistamaan kilpirauhasarvot, ihan varuilta vain. Autoimmuunitaudit kulkevat usein käsi kädessä.
Niin Olga - Sinulla on nyt aika pysähtyä ja miettiä tätä elämänjuoksua, kun Sinusta kerta tuntuu siltä. Kauhuissaan ei kuule kannata olla: kyllä elämä kantaa - välillä kaksi askelta eteenpäin ja sitten seuraavan mutkan takana yksi askel taaksepäin.Näin se on, se elämän tasapaino. Luin juuri jostain tällaisen mietelmän: "Ei purjehtija opi merkenkulun taitoja,jos aina on tyyni sää".Minusta tuo mietelmä on tosi hyvä. Parin kuukauden päästä omassa mittarissani on numerot 60 täynnä ;)< Joka aamu peilistä katsoo siis tuo kohta 60-kymppinen ulkoisesti, mutta sisällä elää ja ilakoi ehkäpä juuri se 38-40-kymppinen... Rakastan elämää !
Niin hyvä teksti, konkreettinen ja rohkea, samoja fiiliksiä pyörittelen mielessäni. Jostain olen lukenut, että ihminen on onnettomimmillaan 40-vuotiaana, tiedä sitten, pari vuotta perässä tullaan. Mukavaa viikkoa, nautitaan etenkin niistä pienistä hetkistä <3
Neljänkympinkriisi käydäänkin siinä ennen sitä kauhistuttavaa neljääkymppiä. Sitten kun luku on täynnä tajuaa, että eihän tässä vielä mitään hätää ole, vuosikymmeniä edessä. Hassua että sinä podet 'elämä on ihanaa, en halua että tämä loppuu'-kriisiä ja minä podin 'mitä ihmettä elämälläni teen, mistä saan nautintoa ennen kuin olen vanha ja kuolen pois'-kriisiä :D Minusta nelikymppisyyskriisi onkin jonkinlaista kuolevaisuuden kohtaamista, pelkoa että edessä onkin vähemmän kuin takana.
Voi Olga! Älä murehdi, olet vielä nuori, sinulla ihania pieniä lapsia. Kädet täynnä mieleistäsi työtä ja rakastava aviomies! Aina kun luen blogisi, tulen siitä hyvälle mielelle, saan niistä voimaa arkeeni. Olihan tuo lähestyvä "neljänkympin kriisi" minullakin. En kuitenkaan sitä kauan potenut. Jokaisella ajalla on omat ilot, surut ja omat ajatukset. Nyt kun ensi vuonna täytän 70, tunnen silti mieleni vielä ihan nelikymppiseksi. Keho alkaa kielimään ihmeellisistä kivuista, mutta mielenkiinto kaikkeen harrastamiseen ja aktiviteetteihin on säilynyt. Nautin pukeutua kauniisti ja ja pitää itsestäni huolta. Eläkkeelle jäädessä aloitin kasvisruoka painotteisen ruokavalion. Sinun resepteistäsi olen saanut paljon innostusta kokeiluihin. Jatka elämääsi nauttien, vaikka se tällä hetkellä onkin varmasti niin työntäyteistä. Kyllä se kuitenkin pitää elämässä kiinni ja antaa paljon. Voimia sinulle arjen pyörittämisessä ja hauskoja, ihania hetkiä perheesi kanssa. Osaat ihanasti nauttia pienistäkin asioista, sitä minä ihailen! Mukavaa kevään odottelua!
Aika menee eteenpäin - mutta tuosta kuvastakin huomaa, että maailmankaikkeus on myös syklinen, kuten itämailla aatellaan. Mä luulin ihan vilpittömästi, että olette teettäneet Torstista jonkinlaisen retrovalokuvan. Mutta se olikin Torstin äiti. Pieni osa nykyistä Olgaa elää vuosien ja vuosienkin päästä Torstin ja Helkan ja Hilman lapsenlapsenlapsenlapsenlapsissa. Niin se menee. Sinä elät aikasi, mutta sinusta jää jälki.
Kiitos ensin Olgalle ja koko perheelle, olette avanneet ovenne meille. Blogia aina odotellellessa... Mutta voin lohduttaa teitä nelikymppisiä, elämä jatkuu, 50vee tuli joulukuussa täys, pillifarkut on ja pysyy. Leikkisä asenne elämään, perhe, työ ja lähipiiri. Maailma. Ja myös se, että oma rakas soittaa ilman asiaa :)
KIITOS! Kaikille kommentteja kirjoittaneille yhteisesti, ihan itku kurkussa luin teidän kannustuksia ja ajatuksia täältä. Olen saanut kirjoituksesta muutenkin todella paljon kivaa palautetta, kannatti uskaltaa kirjoittaa. Kiva huomata että en ole yksin elämänpohdintojeni kanssa. Nyt kuulkaas jatketaan ilolla kevättä kohti, siinä ne kriisit unohtuu. Kiitos vielä. Olga
.. tämä ikä ja unelmat.."MIETIN USEIN ,MIKSI LINNUT OVAT PAIKOILLAAN ,KUN VOISIVAT LENTÄÄ MIHIN TAHANSA MAAILMASSA.SITTEN KYSYN SAMAN KYSYMYKSEN ITSELTÄNI" Harum Yahya Olen aina katsonut tuota teidän suloista Torstia että ompa isänsä näköineen poika.. kunnes näin tuon lapsuuden kuvasi!
Täytin juuri 40. Minulla on 2 pientä lasta. Vanhempani ovat jo vanhoja ja askel on heillä lyhentynyt. Keski-ikä on alkanut ja pelottaa, mitä se tuo tullessaan. Ei uskalla edes ääneen sanoa pahimpia pelkoja mm. vanhempien poistumista. Tähän asti sitä on tottunut, että tietyt asiat vain ovat siinä. Enää mikään ei ole varmaa. Ei oma terveys, ei vanhempien olemassaolo. Kaikki on katoavaa. Toivoa antaa se, että samanlaista se on muillakin ja se, että yrittää jaksaa uskoa elämään kuoleman jälkeen. Paremmin ei voisi asiaa sanoa, kuin Raamatussa sanotaan: "Ihmisen elämä on kuin ruohon korsi, kun tuuli käy hänen ylitseen, häntä ei enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne..."