Olgan kotona

Perhehevonen

Jaa

15-vuotias suomenhevoseni Elhotar on vuoden toipumisen jälkeen taas kunnossa ja olen saanut jo kohta kuukauden ajan kuntouttaa sitä kohti täyspainoista ratsun elämää. Elho toipuu hankalasta hankositeen vauriosta takajalassa, mutta pitkän loman jälkeen nyt alkaa näyttää hyvältä. Hevonen liikkuu taas mielellään ja on muutenkin hössöttävä, vähän neuroottinen oma itsensä. Elhon ja minun yhteinen taival on kestänyt jo kokonaiset 8 vuotta, ja siinä aikana olen oppinut luottamaan siihen  täysin. Isojen puoliveristen ratsastamisen jälkeen Elhon selkään nouseminen käy terapiasta.

Lapset halusivat ratsastaa. Ensin talutin itseni uuvuksiin Pette-ponin kanssa minä ja poni kipitimme kenttää ympäri ja lapset hölskyttivät itseään selässä nauraen. Jokainen pääsi kyytiin vuorotellen, ei kun korjaan: Sellaisesssa järjestyksessä, että joka toinen ratsastaja oli aina Torsti, koska 2,5-vuotiaan logiikalla hän on AINA seuraava. Eli ensin Torsti, siiten Hilma, sitten Torsti, sitten Helga ja taas alusta Torsti. Helga halusi vuorollaan laukata, poni ei. Sitten neuvoteltiin hetki ja se neuvottelu loppui Petten pieneen kiukkupukkiin ja sen jälkeen Helga ei halunnut enää laukata.

Jotta ratsastushetki ei olisi jäänyt pettyneisiin tunnelmiin hain lopuksi Elhon kentälle. Lupasin että jos laitan aina kiireiselle hevoselleni pomminvarman kuolaimen (eli ei hevosihmisille tiedoksi: kuolaimella siis hallitaan = jarrutetaan hevosta. Eli mitä vahvempi kuolain, sitä varmemmat jarrut.), voin ottaa Helgan eteeni istumaan ilman satulaa ja laukata hänen kanssaan. No tietenkin kaikki halusivat Elhon selkään ja sitten sitä mentiin, perhehevonen ja me. Samalla kun ajattelin että kuinka rohkeaa on laukata pikkutytön kanssa ilman satulaa, koitin asettaa asian siihen perspektiiviin, että monessa maailman kolkassa edelleen liikutaan paikasta toiseen hevosella muulilla kamelilla ja vaikka millä, usein muutamakin lapsi kyydissä, eikä kypäristä ole tietoakaan. Eli oli rohkeaa, mutta hallinnassa. Olihan se mukavaa ja lapsille iso juttu, tuli myös ihan oma lapsuus mieleen, silloin harvoin mitään satuloita jaksettiin käyttää. Tuukkakin suostui selkään pienellä pakottamisella, kun sai pitää stetsoninsa päässä.

Onni on oma pomminvarma perhehevonen.

Jaa

Kommentit (4)

Muuttuuko hevonen, kun se saa lapsen selkäänsä?
Osa voi mennä röyhkeämmäksi, osa laiskistuu, ei se hevonen ikää katso. Käyttäytymistä vain. Näin vastaisin omasta kokemuksesta. Aivan ihana tunnelma tuossa ensimmäisessä kuvassa! Ja elho on kyllä kaunis.
Muuttuu. Hevonen, joka saa olla oikeasti hevonen, eikä yritä vain ymmärtää ja noudattaa "ihmisten kieltä ja oikkuja", ymmärtää kyllä. Itselläni on ollut vuosi hevosia. Meille tullessaan ovat koheltaneet ihan kaikkien kanssa. Kuitenkin kun hevonen rauhottuu ja saa olla muutakin kuin harrastusväline, alkaa oikea yhteistyö. Silloin hevonen on rehellisimmillään ja ihan varmasti ainakin omani tietävät milloin lapsi on lähellä tai selässä. Liikkeet ovat varovaisempia, hallitumpia ja esim. pää lasketaan heti lapsen tasolle eri tavoin. Mutta, tässäkin on mutta. Hevonen on pakoeläin. Kiusattuna hevonen ei tasan tarkkaan ole varma lasten kanssa, joten kiusaamalla ei hyvää perhehevosta saa. Ja Olgalle on pakko kommentoida. Ei tuo meno näytä yhtään hurjalta. Se näyttää siltä, että homma on hallinnassa ja niin eläin, lapset kuin kaikesta vastaavakin tietää mitä tehdään :) Kypärät päässä ja oikeasti tuttu hevonen. Itse en näe tuossa mitään kamalaa. Sen sijaan lähes joka ratsastuskoulussa sitä valitettavasti on näkyvillä... Luottamus on kaunista katsottavaa ja vielä mahtavampaa on saada tuntea se itseään huomattavasti suuremman ja kuitenkin ns. alkukantaisen olennon kanssa. Sitä ei sanat kerro, sen kertoo sitten sydän <3
siis vuosiA, ei vuosi ;)