Olgan kotona

Pieniä ja isoja hevoshulluja

Jaa

Olen kerrankin saanut jonkun asian elämässäni eteenpäin! Paljon on ollut tästä puhetta, aikeita ja treenaamista, mutta jänishousuna olen vältellyt kahden vuoden tauon jälkeen estekisoja kisoja viimeiseen asti. Muutama viikko sitten ilmoittauduin ja päätin että nyt menen ja hyppään Woodyn kanssa ensimmäiset luokat ikinä. Sairastuin kisoja edeltävänä yönä vatsatautiin ja Tuukka kiusasi minua koko päivän, että jännitin niin paljon että sairastutin itseni. Voi että olin kiukkuinen!

Avasin viimein molemmilla hevosilla kisakauden viime viikonloppuna, kun kävin seurakisoissa Mäntsälässä hyppäämässä suomenhevoseni Elhon kanssa 70cm ja  80cm radat ja Woodyllä 80cm ja 90cm radat.  Olen koko talven rampannut Woodyn kanssa eri valmennuksissa ja voin sanoa että sen kanssa meno oli huomattavasti hallitumpaa kuin Elhon kanssa. Meillä on taas toisaalta Elhon kanssa niin paljon pidempi historia takana, että sen selässä on aina kotoisaa. Sain jokaisesta radasta tasaisesti 4 virhepistettä ja samalla tarvittavat näytöt, että voin jatkaa tästä eteenpäin myös kilpailemista aluetasolla. Woody käyttäytyi tosi kivasti ja säikkyi paljon vähemmän kaikkea mitä odotin. Elho sähläsi sitten molempien edestä, pelkäsi ihan kaikkea ja oli muutenkin oma itsensä.

Minä en ole ainut joka täällä ratsastaa. Tyttöjen shetlanninponi Pette on ollut joulukuusta asti ystäväni tallilla “hommissa” ja palautui nyt neitien painostuksesta kotiin. Eilen tytöt halusivat ratsastaa taas Pettellä, minä talutin. Hilma oli selässä kun talutin ponia kentälle. Pette säikähti takaa tulevaa koiraa ja heitti näyttävän pukkisarjan. Hilma putosi, säikähti, itki ja oli pian jo taas selässä valtavan ylpeänä siitä, että on nyt talon lapsista ainoa joka on pudonnut hevosen selästä. No, eiköhän tuo asia pian korjaannu muidenkin kohdalla…

Kun olin 7-vuotias sain ensimmäisen ponini, Kopinan.  Putoilimme pikkusiskoni Juulian kanssa jatkuvasti ponien selästä mutta se ei vauhtia hidastanut. Nyt kun kuuntelee vanhempien näkökulmasta lasten poniharrastusta, kamalinta mitä voi tapahtua, on putoaminen. Ikävä kyllä putoamisvaara kuuluu ratsastusharrastukseen  ja sen vuoksi pikkuponeilla aloittaminen on järkevää, ei putoa korkealta, (putoaa riittävän usein että) siihen  ei kasaudu liian suuria merkityksiä ja kaiken lisäksi, virheistä jos mistä oppii.

Silti, vaikka Hilma putosi metrin korkuiselta ponilta, kypärä päässä, minulla pomppasi sydän kurkkuun. Kun sen jälkeen Helga halusi ratsastella ponilla itsekseen kentällä ilman talutusta, ja minun piti odottaa portilla, päätin hänen antaa mennä ja vain pysyä rauhallisena. Miten ihmeessä minun vanhempani antoivat meidän laukkailla lapsuutemme läpi metsissä jos minkälaisilla itse koulutetuilla hevosilla, jotkut serkun vanhat muka-turvakypärät päässämme? Päällä ei ollut turvaliivejä eikä päässä järkeä. Silti hengissä ollaan. 

Jaa

Kommentit (6)

Hei! ja onnea estekisoista :) hienosti Hilma kääntänyt putoamis asian edukseen :) Mielellään kirjautuisin lukijaksi blogiisi mutta ei taida onnistua muuta kun facebookin kautta??
Niin se maailma on muuttunut niistä ajoista, kun itekin olin pieni ponityttö. Nykyään turvallisuuteen panostetaan aika paljon enempi. Mäkin maastoilin lapsena yksin pimeässä eikä siihen aikaan ollut edes semmosia heijastimia kun nykyään. Poni piti välillä pysäyttää seinää vasten jne. Mutta hengissä ollaan ja niinä vuosina opin paljon siitä, kuinka sitä ponia oikeasti itse määrätään, eikä vain ratsastuksen opettajan auktoriteetillä.
Kyllä se putoaminen vain kuuluu asiaan. Itse muistan kuinka pikkutyttöinä ratsastuskoululla aina talvisin käytiin pellolla, ilman satulaa shetlanninponien kanssa. Ratsastuksen kohokohta pellolla oli laukkakilpailu. Jokaikinen kerta, suurin osa meistä tippui ponien selästä, mutta ei se menoa haitannut. Tiputtiin pehmeästi lumihankeen :) Mutta kyllä se vaan niin on, että nykyään turvallisuuteen panostetaan lajissa kuin lajissa enemmän. Hyvähän se on, mutta välillä tuntuu että turhan vakavasti otetaan pienet tippumiset ym.
Niin, sitähän se oli silloin joskus... Itse palavasti halusin harrastaa hevosten kanssa, vanhemmat eivät suostuneet kustantamaan ratsastustunteja. Ei muuta kuin ravitallille touhuamaan ja tottakai joka hevosen selkään piti päästä. Ja suoraan maastoon kilpakuntoisella suomenhevosorilla, ilman satulaa ja se munankuorikypärä päässä... Kuinka monesti olenkaan aikuisena miettinyt, että mitä kaikkea olisi voinut sattua (varsinkin kun ne hevoset juoksivat monta kertaa yksin kotiin ja itse tallustin perässä) ja pahastikin vielä. Ei ollut kännyköitä, millä ilmoittaa olemassaolostaan. Silti se rakkaus jäi ja vielä tänä päivänäkin hevoset kuuluvat elämääni hyvin tiiviisti, monta kertaa viikossa. Tytärkin ratsastaa. Ratsastuskoulussa. Ponilla. Turvaliivi päällä ja superhyväksytty kypärä päässä. Ja minua jännittää kentän laidalla... Ihanaa kevättä perheellenne, rapsut hepoille! :)
Niin se vaan menee, eihän silloin tarvinnut käyttää turvavyötäkään takapenkillä! Koko ajan mennään siihen suuntaan että kaikkia asioita pitää pystyä hallitsemaan. Tavalla tai toisella. Ehkä yhden sukupolven päästä nauretaan meidän onnettomille turvaliiveille ja ridataan joku avaruuspuku päällä. ;)
Onnea:) Olit rohkea. Mä odottelen, että meidän tyttö kasvaa, jotta pääsen heppailemaan.