Olgan kotona

Tästäkin kuvasta on jo 7 vuotta

Jaa

Otin tämän kuvan lokauussa 2008. Esikoiseni Helga on kuvan ottamishetkellö 3kk ikäinen ja elämä on vastasyntyneen kanssa ihanaa. Nyt yli 7 vuoden jälkeen perhe on kasvanut ja elämä on edelleen ihanaa, monella tapaa vieläkin parempaa kuin tuolloin. Minä aina jauhan samasta aiheesta, mutta lasten kasvaminen on jotenkin myös ahdistavaa. Samalla kun iloitsee siitä ettei tarvitse enää vaihtaa vaippoja, sitä kokoajan suurin piirtein kuulee, miten nopeasti kello tikittää eteenpäin, eikä sitä vain meinaa kestää. Rakastan tätä hetkeä nyt, rakastan varmasti sitä tulevaa hetkeä viidenkin vuoden kuluttua, mutta silti, on pakko myöntää että elämästä on lasten myötä tullut kaihoisampaa. Kaikki ympärillä hokevat, että nauti nyt kun lapset ovat vielä pieniä. Kiitos vain, tiedän tiedän, ja se juuri ahdistaa, koska aika kuluu niin nopeasti. Teen todella kaikkeni, että nauttisimme tästä hyvästä ajasta, minä ja koko perhe. Ja että muistaisimme mahdollisimman paljon tästä ajasta, kun lapset olivat pieniä, jälkikäteen.

”Oot sä äiti koskaan pyörtynyt?” Tytöt tenttasivat minua eilen ruokapöydässä. Kerroin etten ollut. ”Olethan! Silloin kun sait pienenä sähköiskun pistorasiasta!”. Kerroin etten muista pyörryinkö, koska olin silloin niin pieni, vain kolmivuotias. Kerroin myös, etten ole ihan varma onko muistikuvani tapauksesta ihan oikea muistikuva, vai mielessäni muodostunut muistikuva kertomuksesta joka minulle on tapauksesta jälkeenpäin kerrottu. Pohdimme vieressä soppaansa syövää Torstia, että muistaako Toppe muutaman vuoden päästä mitään näistä ajoista? Torsti vakuutti että kyllä hän muistaa. Taas sydämeni muljahti. Miten tämä aika on minulle niin tärkeä ja rakas, ja toisaalta Torsti ei edes välttämättä muista näitä hetkiä myöhemmin? Rakastan häntä tavallaan niin kuin varastoon. Sieltä varastosta hän sitten ammentaa toki kiintymyssuhteensa minuun vähän isompana, mutta nämä ajat joita minä olen oikein aktiivisesti yrittänyt muistaa, ei Torsti suurimmalta osin edes voi muistaa. Ja miksi se asioiden muistaminen edes on niin tärkeää? Ja mikä tärkeintä: Miksi minun pitää olla koko ajan niin ärsyttävän tietoinen ajan kulumisesta?

Mutta kyllä, tämä aika on hyvää nyt ja tässä. Tytöt 6v. ja 8v. ovat reippaita, mutta silti vielä ihan pieniä. Torsti herättää meidät muutaman kerran viikossa öisin kun pienet paljaat jalat läpsyttelevät meidän makuuhuoneeseemme ja poika tulee meidän viereen nukkumaan. On hienoa olla näiden pienten tyyppien elämän keskipisteenä ja sen ihanuuden väliaikaisuus on haikeaa. Siksi joudun jatkuvasti työntämään haikeuden taka-alalle ja keskittymään siihen mitä nyt on. Siihen, millainen lego-ukko Torstilta on kadoksissa tai miksi tytöt kinastelevat siitä kumpi kattaa ruokapöytään lautaset ja kumpi lasit. ( Lasit ovat epäsuosiossa koska ”kaappi on niin korkealla”.) Parhaiten haikeus unohtuu, kun pieni kolmevuotias Toppe kampeaa syliin ja sanoo: ”Äiti, mä tartten nyt kunnon rutistuksen.”

 

Avainsanat: 
Jaa

Kommentit (8)

Oikeesti vuodesta 2008 on jo yli 8 v. aikaa... Mutta totta, elämä rymistää hirveetä vauhtia eteenpäin.
Onneksi vähän siitä tunnelmasta voi tallettaa valokuviin. Suosittelen myös jotain päiväkirjan/vauvakirjan kirjoittamista jokaisesta lapsesta erikseen, siihen voi kirjata koko perheen tapahtumia, mutta myös juuri ko. lapsen tapahtumia, sanontoja yms. ihanaa, mitä matkan varrella on tapahtunut. Itse olen alusta alkaen kirjannut lasten sattumuksia ja sanomisia ylös ja niitä meidän jo isotkin lapset tosi mielellään lukevat. Niitä lukiessa ne omat sen hetkiset fiilikset palautuu itsellekin mieleen. Kun lapsia alkoi olla useampia, niin päätin itsekseni, että ainakin joka kesä - ja joululomalla kirjaan jotain jokaisesta lapsesta. Näin tulee paremmin muistettua ko. asia.
Uskon että Torsti muistaa jotain, ainakin lämpimän tunnelman. Itse ainakin muistan joitain tilanteita joita ei kukaan ole minulle kertonut. Ja niistä on sentään liki 60vuotta.
Miten samanlaisia ajatuksia pyörii omassa päässä :). Omat lapsetkin osuu suunnilleen samaa ikää (meillä tytöt 9 ja 6 ja pikkuisin rasavilli-poika 3), et ehkä osaksi siksikin sun blogi on vaan ihan huippu :). Ilo lukea!!
No,jo on söpötyksiä tässä kuvassa:)
Parempaa äitiä ei voi olla kuin Olga!Sen huomaa perheestä ja rakkaudesta Eläimiin!!!
Älä Olga sure. Se muuttuu vaan paremmaksi kun aika kuluu. Saat kaksi uutta bestistä. Ja miespuolisen kaverin. Tuo on vain neljänkympin kriisiä, ja se menee ohi.
Kuulehan Olga! Tiedän niin sydäntäsärkevän hyvin tuon lasten kasvamisen haikeuden ja samalla riemun. Kaksi omaa poikaa ja kaksi ei-biologista poikaa aikuisiksi kasvattaneena olemme saaneet huomata, että tuohon haikeuteen ei ollutkaan syytä. Rakkaus ja läheisyys ja yhdessä koetut asiat ovat hitsanneet meidät yhteen, enkä usko sen siteen katkeavan. Nyt on neljän pojan lisäksi neljä ihanaa miniää ja kyllä harvassa ovat ne viikonloput, jolloin jokin kokoonpano ei vierashuoneiksi muutetussa yläkerrassa kortteeraa, vaikka toisissa kaupungeissa nyt opiskelevat ja asuvat. Rakkaus ei katoa, sillä sillä ei ole välimatkaa vaikka aikaa erossa välillä kuluisikin enemmän. Ei siis huolta, ei tuo teidän ihana side katkea!