Olgan kotona

Olgan kotona

Minä ja mötikkä: Aluemestarit

Suomenhevonen täyttää tänä vuonna 110 vuotta ja sanotaan tuosta usein varsin jääräpäisestä otuksesta mitä tahansa, niin minuun ne kyllä kolahtavat. Toki pidän varauksetta kaikista muistakin hevosroduista, mutta on myös hienoa että meillä on oma, jalostettu hevosrotumme joka on monipuolinen ja kestävä hevonen. Minun ratsuni, musta Kantri Romeo tosin on taaskin ollut kesän enemmän tai vähemmän telakalla, sillä tuppaa tulla, oikean urheilijan tapaan, tuosta urheilusta aina välillä rasitusvammoja ja nyt ne osuivat kesälle. Sinänsä harmi, koska kesällä on eniten kisoja, mutta toisaalta ei nyt kauhea harmi, koska vaivat ovat lieviä ja hoidettavissa. Lisäksi kotieläinpiha vei kyllä kesästä niin paljon aikaa, että eipä siinä olisi kummempia ehtinyt kisata. Koko kesän kuitenkin ratsastin sitä ja sain pidettyä edes jotenkin sen kuntoa yllä, vaikka välillä treenattiin muutamia viikkoja ainoastaan käynnissä.

Nyt hevonen on kunnossa. Kauden päätavoitteeseen, eli Suomenhevosten Kuninkaallisiin Ypäjälle en ihan ehtinyt. Meni eläinlääkärin tarkastusten kanssa liian tiukille, enkä ehtinyt ilmoittautua. Mutta nyt, muutamien hyvien hyppytreenien jälkeen päätin viime viikonloppuna lähteä riskillä Savonlinnaan aluemestaruuksiin. Suomenhevosten alue-estemestaruus ratkotaan 90 cm korkuisilla esteillä ja lisäksi on sen puhtaasti hypänneille on korotettu 100 cm uusinta. Molemmat radat menivät puhtaasti,  Romeo oli vähän turhankin innoissaan, mutta osuttiin tolppien väliin kuitenkin ja kannatti lähteä reissuun: Me ollaan nyt Kaakkois-Suomen suomenhevosten esteratsastuksen aluemestareita.

Laitoin kotimatkalla Tuukalle viestin: "Kutsu mua Mestariksi". Tuukka vastasi: "Kyllä korkeutenne". Hölmöä fiilstelyä, mutta aika monen ei niin onnistuneen kisareissun jälkeen on kieltämättä kiva välillä onnistua. Ja kyllä, tuo jääräpäinen musta mötikkä mikä rynnii, kaahaa, jää välillä hitaaksi, säikkyy yhtäkkiä ihan herkkiksenä tuulista ilmaa, sekä pudottaa tai kaataa välillä kotikentällä estetreeneissä KAIKEN mitä kentällä vain kaadettavissa on, nyt ryhdistäytyi. Se päätti olla minulle mieleksi ja pisti parastaan. Juuri sellainen on parhaimmillaan suomenhevonen.

Kuvat: Elisa Karvonen

9 vuotta juridista sopimusta

Meidän seuraavan leffan kuvaukset alkavat kuukauden päästä ja tuotanto on täydessä vauhdissa. Töitä on enemmän kuin tarpeeksi, enkä ehtinyt panostamaan tulevaan 9-vuotis hääpäiväämme sitten yhtään. Mutta en ottanut paineita, tiesin että eipä muista Tuukkakaan. Sitten kun tämä hääpäivä oli, en ehtinyt aamulla muistuttamaan, mutta kun olin lähdössä toimistolta ystävän kanssa lounaalle ja mies siitä vähän närkästyi että ”nytkö kun on niin kamalasti töitä” ilmoitin siinä yhteydessä, että ajattelin juhlistaa sillä tapaa meidän hääpäiväämme. Kummasti oli Tuukan mielestä sittenkin hyvä idea että menen sinne lounaalle!

Meidän avuolittomme voi 9 vuodenkin jälkeen oikein mainiosti. Ei ole liian tasaista ja niinpä toista jaksaa katsella ja kuunnella. En lataa hääpäivään mitään erityisiä odotuksia, hassua jos vain yhtenä päivänä vuodessa toisen pitäisi saada erityiskohtelua. Itseasiassa minä taidan olettaa että saan sitä erityiskohtelua jollain tapaa Tuukalta aina, kun hän on kerran minut vaimokseen ottanut. Ja sama toisinpäin. Tuukka on minun kumppanini, paras kaverini ja mielestäni yhä vaan hauska, outo, turvallinen, yllättävä ja ihana. 

Päätimme kuitenkin mennä illalla edes ulos syömään, lasten kanssa, mitäs sitä kieltämään että niitäkin on tullut tehtyä. Autossa matkalla kaupunkiin Torsti kysyi miksi me mennään ravintolaan? Kerroin että me olemme Iskän kanssa olleet jo 9 vuotta naimisissa.

”Mitä te teette siellä?” Kysyi Toppe. Kaikkia nauratti ja me Tuukan kanssa aloimme yhtä aikaa selittämään mitä naimisiin meneminen tai naimisissa oleminen on. Keskeytin oman lauseeni ja jäin romanttiset mielikuvat mielessäni kuuntelemaan, miten rakas aviomieheni näin 9 avioliittovuoden jälkeen naimisiinmenoa kuvailee?

”Kun mennään naimisiin, siinä juhlistetaan juridista sopimusta, jossa kaikki laitetaan puoliksi.”

Kotikalliolla

Piharemontti etenee vähitellen. Joka kerta kun tulen kotiin, vähän jännittää että miltä siellä nyt näyttää. Nyt myös ymmärrän miksi tuollaisen remontin tekeminen ei ole ihan halpaa, kyllä jokaisen betonikiven tai graniittinopan paikalleen nakuttelu vain yksinkertaisesti vaatii oman aikansa. Suhtaudun nyt myös huomattavasti suuremmalla kunnioituksella mihin tahansa kivipolkuun saatikka kaupunkien isoihin kivetyksiin. Kiinnitän niihin ihailevaa huomiota ja tunnen sen kaiken työn, pohjamateriaalit, tasoitukset, mittailut ja nakutukset jalkojeni alla. Todella pitkäjänteistä työtä, pakko myöntää.

Helgan ensimmäinen kommentti kallion edessä olleiden puiden kaadon jälkeen oli: ”kestää kyllä pitkään tottua tähän pihaan”. Torsti kieltäytyi muutaman päivän ajan astumaan pihalla oikein mihinkään, koska siellä oli kuulemma ”mutaa” joka paikassa. Nyt pikkuhiljaa, vaikka remontissa on moni juttu kesken, alan minä ainakin jo tottua uuteen pihaan ja avarampaan näköalaan.

Seisoimme koko perhe pihalla iltatallin jälkeen. Minä ja Tuukka katselimme valtavaa kalliota ja lapset juoksivat ympäriinsä. Tuntuu että niillä on nyt hauska tarve juosta pihalla joka paikkaan, etenkin sellaisiin paikkoihin missä ennen ei voinut juosta, oli mutaa tai ei. Tuukka on jo pitkään puhunut, että haluaisi rakentaa kalliolle isot ylös menevät portaat, jotta sinne ylös pääsisi helpommin. Nyt asia on taas pohdinnassa, koska kallio houkuttaa lapsia taatusti pian kiipeilylle, eikä se ehkä ole kauhean hyvä juttu, sen verran jyrkkä se on. Eikä se houkuta pelkkiä lapsia... Tuukka yllytti minua kiipeämään kalliota ylös halkeaman kohdalta ja pakkohan se oli kokeilla kun lapset eivät nähneet (etteivät ota opikseen). Tuukka tuli perässä ja siellä me sitten istuimme ylhäällä imelästi auringonlaskussa ja pohdittiin että kyllä me ollaan onnekkaita, kun meillä on tällainen paikka.