Olgan kotona

Olgan kotona

Äidin hyvä piilo

Terveiset Sveitsistä! Sinkoilin lähes 2 päivää pihalla, jotta sain kaikki asiat Marttilassa siihen kuntoon, että pystyin lähtemään kolmeksi päiväksi reissuun. Olen tutustumassa A. Vogelin Sveitsin tehtaisiin tulevia yhteistyökuvioita varten. Nyt jo toinen ilta yksin hotellissa, takana hauskoja kokemuksia ja mahtavia uusia tuttavuuksia ja silti ristiriitaisesti minulla on myös ikävä kotiin.

Soitinkin tänään Tuukalle samalla kun kävelin St. Gallenin katuja ostoskassit kädessäni kuin mikäkin kosmopoliitti ja sanoin että ikävä on kotiin, mutta en taaskaan voi välttyä siltä ajatukselta että olisi kiva joskus vain ottaa ja muuttaa edes vuodeksi ulkomaille, koko perhe. Tuukka oli samaa mieltä, mutta se on eri asia koska tuo ikuisuuspuheenaihe tulee toteutettua. Miksi se oma elämä tuntuu kotoa katsottuna niin monipuoliselta ja täydeltä ja taas täältä kaukaa katssottuna niin paljon pienemmältä? Mikäs siinä, pieni on kaunista.  

Kaikista eniten ikävä minulla on kyllä Torstia. Pikku Toppe varmaan ajattelee että äiti on mennyt tosi hyvään piiloon. Kauaa ei tarvitse onneksi etsiä, keskiviikkona äiti löytyy piilosta ja Marttilan kokoonpano on taas ennallaan. 

 

Omenavarkaat

 

Mitä ihmettä sitä tekisi muutamalle ylimääräiselle ämpärille omenoita? Toistaiseksi siirrän vielä mehuasemalle menemistä, siihen suurin osa omenoista ei ole vielä tarpeeksi kypsiä. Silti katselen joka päivä ikkunasta kun tilan kaksi pientä ja paksua, Pette-poni ja Kingo-aasi seisovat suu vaahdossa omenatarhassa pudonneita omenoita mussuttamassa. Tämä kaksi kaverusta ovat ihan luvan kanssa pihassa irti, ihan parhaita ruohonleikkureita ja etenkin Torstin pihaleikkien ilo, mutta silti niiden ahneus jaksaa hämmästyttää. Heti kun muutama omena putoaa lisää, tyypit hiipivät taas omenavarkaisiin.  Niiden herkuttelua katsellessa tulee sellainen helmiä sioille olo, jotenkin omenoita pitäisi hyötykäyttää meille ihmisillekin.

Suunnittelen hillojen tekemistä, mutta tänään tein elämäni ensimmäisen kerran mehumaijalla omenamehua. Pilkoin kaikkia mahdollisia omenoita (älkää kysykö mitään omenalajikkeista, ei mitään hajua, sekä makeita ja kirpeitä olivat…) mehumaijaan ja jätin tunniksi porisemaan. Lisäsin lämpimään mehuun hunajaa ja olipas yllättävän hyvää! Yhdestä mehumaijallisesta tuli aika vähän mehua, n, 1,5 litraa, mutta parempi sekin kuin ponin vatsaa turvottamassa. 

 

 

Kalle

Meidän elämästä on tullut sellaista järjestelmällistä ja oikeaa, niin kuin kaikilla muilla lapsiperheillä on. Lapset syövät iltapalansa kahdeksan jälkeen ja menevät kiltisti sen jälkeen iltapesulle ja nukkumaan. Minä ja Tuukka teemme tämän jälkeen kumpikin omia töitämme tai muuta tärkeää n. tunnin verran. Kymmenen aikaan istun jo sohvalla, teekuppi kädessä ja jaksan ihmetellä miten paljon aikaa meillä on, ehtii vaikka katsoa telkkaria!

Unikuri ja järjestys tulivat, kun Helga aloitti esikoulun. Aiemmin lasten unirytmi oli sitä luokkaa, että lapset saattoivat nukahtaa vasta yhdentoista jälkeen ja nukkua vastaavasti yli kymmeneen koska aamulla ei tarvinnut lähteä mihinkään.  Sallimme tämän myös sen takia, koska Tuukka tekee usein pitkiä päiviä töissä ja hän halusi viettää aikaa lasten kanssa illalla ennen kuin ne menivät nukkumaan. Tämä johti tietenkin siihen, että me aikuiset valvoimme vielä pidempään. Kumpikin koki, että on kiva jutella kahdestaan ja käydä päivän asioita läpi lasten nukahtamisen jälkeen. Nyt kellomme vain yksinkertaisesti kääntyi muutaman pykälän "normaaliimpaan" suuntaan. Marttilan Huvikumpu asennoituu vähitellen pikkuväen kouluvuosien alkamiseen.

Meillä on ollut lähes kahden kuukauden ajan kokeilussa Tuukalle hevonen nimeltä Kalle. Ystäväni Paula joutuu luopumaan hevosestaan ja mietimme että jospa se sopisi Tuukalle. Kun Kalle tuli pihaan, se pelkäsi oikeastaan kaikkea. Jättikokoinen, mutta hyvin herkkä hevonen järkyttyi mm. metrin korkuisesta Pette-ponista moneksi päiväksi. Tuukka oli epäluuloinen, että miten se Paula sitä niin kehui, kun hevonen on noin älyttömän säikky. Olin kuitenkin sitä mieltä että hevonen tuskin säikkyy yhtään enempää ratsastajan kanssa, joten sanoin että odotas kun pääset ratsastamaan sillä. Kun Tuukka kiipesi selkään, koko hevonen muuttui. Ratsastajan kanssa sillä oli levollinen olo. Pian Kalle kotiutui ja osoittautui ihanaksi isoksi herrasmieheksi. Kaksikko kulki minun mukanani treeneissä ja kisoissakin ja näiden kahden yhteistyö sujui superhyvin. Kallen ja Tuukan huima kehitys vakuutti meidät siitä, että Tuukka ansaitsee oman kilpahevosen. Kun päätimme että Kalle saisi jäädä, veimme sen hevosklinikalle tutkittavaksi, että onhan kaikki kunnossa ja hevonen kestää treenaamista ja esteiden hyppimistä. (Minulla oli ollut kokoajan sellainen tunne, että vaikka hevonen ei ontunut, sillä oli jotain ongelmia takajaloissa.) Eläinlääkärin tuomio oli tyly, ei tule kestämään.

Raskain mielin soitin Paulalle ja hevonen palaa kotiin. Suuret persoonat tekevät lähtemättömän vaikutuksen, pienessäkin ajassa.