Olgan kotona

Olgan kotona

Olgan grillikesä 2017?

Olen lähiviikkoina antanut itseni hieman ahdistua tulevasta grillikaudesta. Kaikki lehdet tursuavat kuumimpia grillikesän vinkkejä ja minun maissintähkäni on jälleen kerran päältä kuiva ja sisältä kylmä. En ole oikein koskaan osannut grillata mitään oikeasti hyvin ja siitä johtuen en oikein ymmärrä sen ympärillä vallitsevaa hössötystä. Tai ainakin välttelen sitä. Kirjoitin aiheesta jo vuonna 2011 Kotivinkkiin. Tässä ote siitä:

Taidan olla maailman ainoa ihminen jonka mielestä grilliruoka ei ole kovinkaan ihmeellistä. Kaikki töhötys siinä ympärillä on kyllä ihanaa; tuoreet kesäiset raaka-aineet, etukäteen käyty yhteinen mietiskely siitä mitä kaikkea grilliin illalla laitetaan, ulkona kokkaaminen ja syöminen. Yksinkertaisesti hauskaa ja kuuluu kesään.

Olen kuitenkin pikkuhiljaa tajunnut että vaikka ennakkoajatus grilliruoasta on herkullinen, lopputulos ei yleensä olekaan niin hohdokas.

Jos teen grillikastiketta, kaikki maistuu samalta, jos en, lopputulos on mauton. Raaka, palanut, ylikypsä tai ritilän välistä hiilien sekaan pudonnut erikoiskuorrute. Kaikki on maistettu ja silti vaan, kesästä kesään grillaaminen jatkuu.

Olen pitkään selittänyt asiaa sillä, että meille kasvissyöjille asia on vielä hankalampi, koska ainoa oikea takuuvarmasti onnistuva grilliruoka on vanha kunnon grillimakkara. Entä olisiko kyse kuitenkin vain taidoista ja ehkäpä myös välineistä?

Eli sama juttu tänäkin päivänä, soijanakeilla, maisiintähkillä ja kasvisvartailla mennään. Kyllä vain, mekin siis kesäisin grillaamme, ihan vain siksi että ulkona on kiva syödä ja myös laittaa sitä ruokaa. Meillä on ollut tätä varten itse tehty grilli, mutta sen ympäristö ei ole koskaan vakiintunut meille sellaiseksi hengailupaikaksi. Nyt kuitenkin puitteisiin tuli muutos kun kotieläinpihalle tuli makkaranpaistopaikka. Teimme sen lammen rantaan, ja ser on sellainen paikka missä kesäsin vietämme paljon aikaa. Menimme eilen sinne grillaamaan niitä soijanakkejamme ja minulle tuli vahva tunne siitä, että tänä kesänä tämä kammoamani grillaus taitaa lähteä suorastaan lapasesta. Pitänee ostaa ruokalehtiä ja ottaa haltuun kesän kuumimmat grilliherkut.

Itkuviikko

Kuvan pötikkä on 1v. Hilma. Tuostakin on jo 6 vuotta. Itku.

Olen ollut viime aikoina melkoinen itkeskelijä. Ei tarvitse huolestua, näitä tällaisia hetkiä tulee ainakin minulle muutaman kerran vuodessa. Jotenkin siellä pohjalla on kuitenkin joku turvallinen ja hyvä olo, olen itkenyt siis oman elämäni tämän hetken iloja ja suruja, eikä muuten kovin suuriakaan ole tarvinnut niiden olla.

Olen itkenyt tällä viikolla mm. kuunnellessani Lauri Tähkän Sinä olet minun –kappaletta, sitä että pikkusiskoni saa kohta esikoisensa, sitä että hevonen (Woody) puri toista (Elhoa) pahasti ja Elhoon sattui. Olen myös itkenyt väsymystä, sitä että Tuukka sanoi minua tyhmäksi. Itkut ansaitsivat myös se, että Toppe haluaa pitää minua kädestä kiinni autossa koko matkan, entisen sijaistyttömme ”Kirpun” hyvästeleminen tänään taas kahdeksi viikoksi ja sitä, että minulla ei ole enää äitiä. Äitienpäivä ei sitten yhtään helpottanut tätä tunteilua, päinvastoin.

Olen muistellut muutama vuosi sitten kuollutta äitiäni ja vaikka hän ei koskaan kunnolla ehtinyt olla isoäiti minun lapsilleni, häneltä jäi perintönä paljon hyviä elämänohjeita ja ajatuksia. Koen että isältäni opin nopeuden, kaikessa, niin tekemisissä kuin asioiden omassa päässään käsittelemisessä. Opin myös sen, että aikuinen voi olla leikkisä ja kepeä ja silti uskottava. Äidiltä opin ennen kaikkea vastuunkantoa, itsekuria sekä rohkeutta olla omaa mieltä.

Äitini suosi sanontoja ja sutkautuksia, mutta niissä oli aina joku juju. Tässä alla kolme mielestäni parasta äidin sanontaa, joissa molemmissa näkyi sekä äidin viisaus, että huumorintaju.

  1. Jos on aina kaunis, ei ole koskaan kaunis. Eli jos on viimeisen päälle laittautunut ja meikattu joka ikinen päivä, homma kärsii inflaation muiden silmissä. Tätä on hyvä hokea pikaisella kauppareissulla verkkareissa ja naama pihatöiden punoittamana.

 

  1. P**kalla ei ole hampaita. Meillä oli lapsuudenkodissa myöskin eläimiä, ja tästä Äiti muistutti aina kun siivosimme kissan jätöksiä jostain sängyn alta. Ihan loistava konkreettinen oivallus, jota tulee itsekseen mietittyä lantahommissa yllättävänkin usein.

 

  1. Köyhän kannattaa ostaa kallista. Eli jos rahaa ei ole paljon, kannattaa ostaa harvoin, mutta kestävää laatua.

Hyvää äitienpäivää Äiti, kovasti on ikävä. ( Ja arvatkaa itkenkö taas? )

Lemmikkinä Maisteri

Tämä yllä oleva kuva on muutama vuosi sitten otettu ja yksi lempikuvistani. Siihen kiteytyy jollakin tapaa se, miksi asumme täällä. Tuo kuva kertoo meidän meiningistä täällä enemmän kuin tuhat sanaa. Minulta kysytään usein että millainen blogi minulla on, onko se ruokaa vain lifestyleä? Apua miten vaikeita kysymyksiä, kai tämä on vain ihan kaikkea mitä minäkin. Kuvailenkin juttujani usein niin, että tiedän monta ihmistä joilla on haave muuttaa maalle. Ostaa se vanha talo jostain pellon laidasta, hankkia eläimiä ja rauhoittua (mikä ei kyllä ainakaan meidän kahdalla onnistunut yhtään). Olen ajatellut että kirjoitan tämän haaveen toteuttamisesta ja sen kaikista puolista, myös niistä hankalista. Eli kyllä, joskus ajaminen paikasta toiseen ärsyttää. Ja kyllä, imuroitavaa on liikaa ja talvella talo on kylmä. Eläimet ovat hyvää seuraa ja ilman niitä tuskin asuisimmekaan näin, mutta nyt parhaillaan painaa se, ettei ruoho ole kasvanut riittävästi ja harmittaa kun Rosita, lampaat ja vuohet eivät pääse vieläkään laitumelle. Lampaatkin pitäisi ehtiä keritsemään.

Mutta onneksi meillä ei ole tuota isompia ongelmia. Kaikki siis hyvin täällä, kotieläinpihan ensimmäiset varauryhmät saapuvat tulevalla viikolla ja tuli lunta tai ei niin kesää kohti mennään. Tytöt keskustelivat tänään mikä talon koirista, kissoista ja milloin mistäkin eläimistä, mm. pupuista ja poneista on kenenkin oma. Torsti oli pitkään hiljaa ja kuunteli tyttöjen listoja. Sitten Toppe sanoi: Äiti, saanko mä vaan yhden, Maisterin?

Maisteri on iso ruskea pässi, melkoinen mötikkä joka muutti meille siskoni luolta muutama vuosi sitten, koska puski lammaslaumassa muita. Meille se kotiutui nopeasti Rosita-lehmän "haaremiin" ja nyt Maisteri ja toinen iso pässi Pikku-Musta muodostavat Rositan kanssa erottamattoman kolmikon. Vaikka Maisteri on dominoiva lammaslaumassa, ihmisiä ja etenkin lapsia se rakastaa varauksetta. Kun Maisteri parkkeeraa itsensä ihmisten viereen, aika pysähtyy ja se seisoo rapsutettavana niin kauan kun vain rapsutettavan kunto kestää. Ja Torstillahan se kestää.

Eli kyllä Toppe, Maisteri voi olla sinun ikioma pässisi.

Taas yksi syy perustella itsellemme miksi ihmeessä me asumme täällä.