Olgan kotona

Olgan kotona

Vielä ehdit saamaan Kotivinkin joulutunnelmaa kotiisi:
Tilaa lehti viimeistään 11.11., niin ehdit saamaan marraskuun ja joulukuun numerot.
 

Itku pitkästä ilosta

Suomenhevoseni Elho (Elhotar) 14 v. on jo jonkin aikaa tuntunut siltä, ettei kaikki ole kunnossa. Kesällä tamma käyttäytyi todella oudosti elämäni ensimmäisissä kansallisissa estekisoissa, taistelin metrin luokkaa tahmealla hevosella ensimmäiset 6 estettä ja seiskalle jäätiin, hevonen ei yksinkertaisesti vain halunnut enää hypätä. Annoin Elholle lomaaa ja syötin hiekanpoistokuurin, kun ajattelin että vika saattaisi olla vatsassa, koska se ei ontunut, oli vain tahmea. Tauon jälkeen alettiin taas liikuttaa ja kun hyppäsin reilu viikko sitten pitkästä aikaa, toiseen takajalkaan tuli turvotusta ja Elho alkoi hetkittän ontumaankin. Vein Elhon maanantaina klinikalle ultrattavaksi ja tuloksena hankositeessä muutamia vaurioita. Hyppäämiset ja muutkin treenaamiset voi siis unohtaa moneksi kuukaudeksi.

Jo ennen klinikalle lähtöä minua itketti, koska tunnen hevoseni ja tiesin, että vikaa on. Kun ajoin yksin kotiin, itketti vielä enemmän. Vaikka hevosta ei satu, niin jotenkin tieto siitä, että heppa ei luultavasti koskaan ole enää ihan entisensä, otti koville. Tulin tallille ja ystäväni Tessa oli siellä. Hän kysyi että mitäs siellä sanottin ja taas aloin itkemään. Tessa, pesunkestävänä hevosihmisenä, ymmärsi ja lohdutti.

Seuraavaksi Tuukka tuli paikalle. Katsoi minua parkumassa, Lohduttavaa Tessaa ja hevosta.

“No mikä sillä on?”

“Hankositeessä vaurioita…” 

“Pitääkö se lopettaa?”

“Ei! Se vaan paranee tosi kauan.”

“ No se on siis vaan kipeä. Älä sitä itke, ajattele että sillä on vain pidempi flunssa. Itkisitkö täällä sen flunssan takia?”

 

Rutistin miestäni ja lopetin itkemisen. Etsittiin yhdessä positiivisia puolia: Minulle jää enemmän aikaa muuhun, koska minulla on nyt vain yksi ratsastettava. Jos kevään kontrollissa Elhon hypyt on hypätty, tehdään sillä varsa. 

 

Käpyjä ja kuumaliimaa

 

Kävimme lasten kanssa eilen metsäretkellä, koska Hilma halusi ”piirtää metsää mallista”. Piirustusvälineet laukkuun ja eväät koriin ja kohti inspiroivia piirustusmaastoja. Hilma piirsi, kuten oli aikonutkin ja me muut keräsimme lämpimiksemme käpyjä.

Ystäväni Leena tästä meidän omalta kylältä, tekee ihan mahtavia kransseja. Hän teki joskus kävyistä ja kepeistä kuumaliimalla kranssin. Koska olemme nyt Hilman askarteluinnostuksen myötä kuumaliimapyssyn omistajia, päätin kokeilla samaa. Hilma innostui tästäkin askartelusta kovasti ja kranssin lisäksi meille ilmestyi myös Hilman tekemä käpyukko, Terho Tammenterho. Terho on minusta kuin jostain sci-fileffasta, mutta silti superhieno!

Kranssin teko paljastaa että minulla on jo varovainen joulufiilis. Tilasin lapsille jo joulukalenterit netistä, huomaan kokoajan katsovani säätiedotuksia että josko tulisi lunta. Autossa on talvirenkaat ja hevosilla hokkikengät nastoja vaille valmiina. Tämä joulun odottamisen odotus on kovan luokan jouluihmiselle kuulkaas tärkeää aikaa!

 

Kukkapipolapsuus

Koko Marttilan mäki on vaahteran lehtien peitossa. Ihailen niiden kauneutta ja samalla siirrän ajatusta niiden haravoimisesta. Katsokaas ihan turhaa kiirehtiä, eihän kaikki lehdet ole vielä pudonneet. Niinpä annan niiden odottaa ja kas, joku aamu lumi peittää ne ja palataan asiaan keväällä. Hevoset syövät pudonneita lehtiä jonkun verran, mutta ei valitettavasti ihan niin paljon kun toivoisin. Joka vuosi pienennän pihapiirin haravoitavaa aluetta. Mitä pidempään täällä asuu, sitä hassummalta haravoinnin tyyppiset rutiinit tuntuvat. Koska ensimmäisen ruohonleikkuun jälkeen ensi keväänä kukaan ei muista, haravoiko joku siitä tänään.

Lapset alkavat vähitellen taas ymmärtää, että ulos ei voi juosta pelkässä hupparissa. Torsti pukee jatkuvasti eteisessä saappaita vääriin jalkoihin ja haluaa ulos. Toppe parka on tuomittu kukkapipolapsuuteen. Siskojen perään syntyvä poika kulkee siis pokkana pinkissä, ainakin kotipihassa ja toisinaan kirkollakin. En vaan suostu ostamaan jokaista vaatekappaletta uutta, vaikka nyt joku hempeämpi raita jossain hihan reunassa onkin. Torsti kestää tämän, olen varma siitä. Hän on nyt 1v 7kk ja todella kovassa äiti on paras –vaiheessa. Kaulassani roikkuu siis jatkuvasti pieni, napakasti puristava, dramaattisia pusuja antava apinan kaltainen hymyilevä otus. Olen mm. oppinut työntämään lantakottikärryjä ja kantamaan Toppea sylissäni samaan aikaan. Ei missään nimessä helppoa, mutta mahdollista!