Olgan kotona

Olgan kotona

Järki, tunne ja alpakka

Olen tällä viikolla kyseenalaistanut monta asiaa. Onko järkevää asua täällä, pitää noin paljon hevosia, tehdä niin paljon fyysistä työtä että on koko ajan ihan poikki? Kun ajaa Mäntyharjulle ja hevonen tyssää seitsemännelle esteelle (Elho ei ollut hyppytuulella) ja tulee hylätyksi kilpailusta, miettii myös, onko kilparatsastuksessa mitään järkeä.

En myöskään tiedä onko järkevää pyöriä joka päivä tunnin verran iltahämärällä kasvimaalla kastelemassa, kun tuntuu että meille vähempikin rehumäärä riittäisi. (Minua muuten edelleen ärsyttää lampaiden syömät maissin taimet! Rosita-lehmän talloman mangoldipenkin sain onneksi yllättävän hyvin pelastettua.)

Kaiken tämän keskelle meille tuli kokeiluun alpakka. Ihan “vahingossa”, monen sattuman kautta, meillä oleilee nyt hassun näköinen, pitkäkaulainen otus. Kaikki kysyvät heti, että miten se on yksin, eiväthän ne viihdy yksin, laumaeläimiä kun ovat?  Tämä kyseinen tyyppi, nimeltään Kasimir, ei oikein alpakkalaumaan sopeutunut ja siksi kokeilemme josko viihtyisi meillä. Oikein tiedusteltiin joltain alpakka-gurultakin ja hän kehotti ainakin kokeilemaan, jos kerta on muuta eläinseuraa tarjolla. Alpakoiden luonteet ovat kuulemma niin yksilöllisiä, että joku voi sopeutua ja toinen ei. Kasimir majailee nyt Rositan ja pässien kanssa vierekkäin, mutta se tuntuu olevan myös todella kiinnostunut Kingo-aasista. Kunhan Kasimir on kunnolla asettunut taloksi ja tyypit ovat saaneet tutustua toisiinsa aidan läpi, meillä on aikomuksissa purkaa väliaita. Saa nähdä miten tämän eläimen kanssa käy, avoimin mielin tässä tutustutaan. Kasimirilla on Terapia-alpakan sertifikaatti, mutta olemme kovasti tässä pohtineet , kun ei alpakat kuulemma ole samalla lailla kesyjä kuin vaikka lampaat ovat, että miten hän sitä terapiahommaansa oikein hoitaa? Ilmeisesti tarjoilee iloa silmälle. Ja se ei kyllä ole ihme, sen verran koominen tapaus tuollainen totinen pitkäkaula on.

Ja siitä kyseenalaistamisesta vielä. Onhan tämä ihan hullua elämää, mutta olkoon. Niin kauan kun mieli on iloinen ja aamulla on kiva herätä, näin jatketaan. 

(Pyydän anteeksi hämäriä kuvia, muistin kuvata Kasimiria vasta kasvimaan kastelun jälkeen...)

Onko Hammaskeijulla jalkoja?

Helgan 6-vuotispäivää juhlittiin maanantaina. Pieni esikoiseni menee muutaman viikon päästä esikouluun. Hirvittää. Kuusi vuotta sitten lähdin suoraan heinäpellolta synnyttämään. Kun pääsimme vauvan kanssa kotiin, illalla nukkumaan mennessä tuijotimme Tuukan kanssa pientä olentoa välissämme ja yhtäkkiä minä aloin itkeä. Ajatus siitä, että emme olisi enää “ikinä” Tuukan kanssa kahdestaan, vaan olisimme nyt vastuussa tuosta pikkuisesta loppuelämämme, alkoi pelottaa.

Enää sen jälkeen ei ole Helgan olemassaolo itkettänyt. Nyt tänä vuonna meillä oli heinäpellolla mukana topakka kuusivuotias, joka auttaa, josta on seuraa ja joka pitää pienemmistä huolta. Helga on kuusivuotiaan elämänkokemuksella välillä ihanan empaattinen ja toisinaan ärsyttävän itsekäs. On suorastaa huvittaavaa selittää tuon ikäiselle miksi hän ei saa päättää minkä jäätelön Hilma valitsee kaupasta. Tai miksi Hilman ja Kirpunkin pitää välillä saada päättää mitä leikitään. Helga on vain niin tottunut olemaan isosisko.

Isosiskon rooli tuo paitsi vastuuta, myös suuria odotuksia: ”Äiti arvaa mitä? Meillä on kyllä mailman söpöin sekopää-pikkuveli. Mä en vaan jaksa odottaa että Torsti olisi jo iso poika, siitä kun tulee varmaan vieläkin hassumpi kun Hilmasta.”

Kaksi päivää ennen synttäreitä Helgalta irtosi ensimmäinen hammas. Hammaskeiju toi tyynyn alle kolikon ja siitä lähtien olemme yhdessä pohtineet, onko Hammaskeijulla jalkoja?

Rakas Helgani, kuusivuotias. Niin iso ja onneksi hetken vielä ihan pikkuinen.

Huomatkaa kuvan haparoiden sokerimassalla kuorrutettu kakku! Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti myös viimeinen sellainen... 

 

Oma rakas työleiri

Tallin ylisillä on nyt 1300 paalia hyvin onnistunutta heinää. Heinätöitä edelsi pakollinen heinästressi, että tuleeko helteitä? Koska heinät kaadetaan, koska paalataan, onko jo tarpeeksi kuivaa? Sitten kun päästiin siihen asti, että paalit olivat pellolla, saimme kerrankin kasaan kunnon talkoot. 

Ensimmäisenä heinäpäivänä meitä oli suorastaan paljon, runsaslukuisimmat talkoot mitä muistan että täällä olisi koskaan pidetty. Hevoskavereita, naapureita ja pari rohkeaa kauempaakin tuli kun kutsuttiin ja taas tuli todettua miten hauskaa voi raskaskin työ olla kun seura on hyvää ja iloista! Lapset norkoilivat laumana kulmilla ja me aikuiset tehtiin vauhdilla aina pari kuormaa putkeen pellolta pihaan ja pihassa kannettiin samat paalit vielä ylisille. Sitten pidettiin taukoja ja naurettiin väsyneenä väsyneille (eli hauskoille) jutuille.

Seuraavana päivänä oli jo hiljaisempaa. Jatkoimme ensin Tuukan kanssa kahdestaan, lapsetkin pääsivät pellolle mukaan. Onneksi kuitenkin ihanat naapurit tulivat pian apuun ja saatiin työt kunnialla loppuun. Raskasta, mutta kivaa, heinätyöt kuuluvat kesään. 

Voi kesä kun jatkuisit aina vain. Tuttuun tapaan heinäkuun “lomailusta” tulee loputon työleiri missä minä ja Tuukka toteutamme jotain projekteja ja lapset painavat pitkin pihapiiriä paljain jaloin, käyvät vain välillä kysymässä että koska syödään. Torsti nyt on vähän tiiviimmin projekteissa mukana "auttamassa", mutta tyttöjä ei paljoa näy, paitsi ruoka-aikoina.

Tämän vuoden kauniit kesäillat olemme kuluttaneet Tuukan kanssa pitkälti tiilien muurauksen parissa. Olemme pian kunnostaneet puolet rapistuneesta tiilisestä piharakennukestamme ja on muuten koukuttavaa hommaa! Sovittiin, että perustetaan vanhoilla päivillä rakennusfirma jos tv-hommat rupeavat tökkimään. Kun herää yöllä jatkuvasti siihen, että käsivarret ovat puudiuksissa, tietää ettei ole ole liikoja laiskotellut. Olemme kyllä ihan hölmöjä, voisihan sitä kesänsä paremminkin viettää kun hikoilemalla, mutta kukin tavallaan ja tämä on se meidän tapamme.