Olgan kotona

Olgan kotona

Hyvää pääsiäistä!

 

Kananmunien maalaaminen on kuvaamataidonopettajaäitini meille opettama perinne, mistä ei tingitä. Keitin munat jo aamusta ja kun toin maalaustarvikkeet pöytään, koko perhe innostui maalaamaan. Lasten kanssa maalaaminen kysyy kyllä hermoja, koska pensseli ei ole kaikkein helpoin väline. Munien kanssa on kuitenkin se etu, että niitä pystyy pesemään ja maalaamaan aina uudestaan, siinä missä paperit menevät aina hukkaan. Minun pääsiäisen viettoni alkaa vasta, kun pöydässä on värikäs kirjo maalattuja kananmunia.

Kevät on ihana, koska kaikki lämpö, vihreys, koko kesä on edessä. Kuljen ympäri pihaa ja pää täyttyy suunnitelmista, mitä kaikkea Marttilassa kunnostetaan tänä kesänä. Talven aikana pihan eri kolkista ja etenkin vanhasta hevostarhan pohjasta on taas noussut pintaan mieletön määrä eri kokoisia ja värisiä kiviä, joista suunnittelen rakentavani vaikka mitä. Aamutallit venyvät kiviä kannellessa “talteen”. Nyt minulla on työn alla talon eteen tuleva luonnonkivipolku. Koska talon eteen ajetaan myös autolla, kivet eivät voi olla liian litteitä. mitä syvempi kivi on, sitä tukevampi se on jalan, saatikka auton renkaan alla. Olen siis kaivanut ja kantanut, ihan innoissani, yksi kivi silloin tällöin, hyvä siitä tulee.

Tuntuu että koko tila on herännyt yhtäkkiä eloon. Sisähommat jäävät ja kaikki kiinnostava on yhtäkkiä ulkona. Tallielämä tulee lähemmäs, koska kun meidän tekemisemme siirtyy ulos, näemme tallilla touhuavia hevosystäviämme paljon useammin. Eilen Tuukka alkoi haravoimaan takapihaa ja pian meillä oli kahden aikuisen ja kolmen lapset pihatalkoot täydessä vauhdissa. Juotiin talkookahvit pihalla ja hankittiin kevään ensimmäiset aurinkoihottumat. Siitepölykin vaivaa vähän kaikkia, mutta ei haittaa, sekin kuuluu kevääseen. 

Vilvon valvon

Löysin yllä olevan vanhan kuvan itsestäni pääsiäisnoitana. Ihan käsittämättömän söpö perinne ja kuvasta tuli monta muistoa mieleen. Päätin että nyt taitaa viimein olla aika antaa periksi ja johdattaa tytöt virpomisen saloihin.

“Haluaisitteko te tytöt lähteä virpomaan?”

“Ei. Mitä se on?”

Tästä, hyvin tyypillisestä keskustelusta lähdettiin, pian tytöt kuitenkin innostuivat askartelemaan kanssani virpomisvitsoja. Koristerepertuaari koostui vain ja ainoastaan erivärisistä, Äitini antamista silkkipapereista. Liikuttavaa kyllä, ne olivat edelleen niitä samoja silkkipapereita joista minä olen askarrellut lähes 30 vuotta sitten (mitään ei saa heittää pois...). Pian Hilma jo ilmoitti: “Tämä on Äiti paras päivä!”. Puin Tytöt Tuukan minulle tuomiin Afrikan tuliaismekkoihin (onnistui tusinalla hakaneuloja) ja meikkaaminen oli tietenkin tyttöjen mielestä ihan huippua.

Sitten lähdettiin koko perhe ajelulle, täälläpäin pikkunoidat kun tarvitsevat oman autokuskin, sen verran kertyi välimatkaa talolta talolle. Kävimme yhteensä 9 tuttujen ja ystävien talossa, joista kolmessa ei oltu kotona (tai ei avattu ovea). Saldona tukevat sokerihumalat ja tänään jatkunut pohdinta siitä, koska saa seuraavan kerran taas virpoa?

Toivottavasti nämä ujot muikistelijat ovella, takanaan minun yliartikuloiva virpomisääneni ja Tuukan virnuilu kauempana saivat naapuruston väen hyvälle mielelle. “Vilvon valvon, tuoleeks telveiseksi…” mutisi Hilma äsken ohi juostessaan.

Torstin oma biisi

Torstille on löytynyt ensimmäinen oma biisi! Olen huomaamattani alkanut nimeämään eri musiikkikappaleita kunkin lasten “omiksi kappaleiksi” sitä myöten kun he innostuvat joistakin kappaleista oikein kunnolla. Kirjoitin aiemmin Hilman ihastuksesta  Lauri Tähkän “Polte”–kappaleeseen. Helga puolestaan ihastui muutama vuosi sitten Pariisin Kevään esittämään “Tämän kylän poikii” –kappaleeseen. Helga kuunteli aina koko kappaleen luomoutuneena ja halusi sen jälkeen tietää, “Tuleeko se Äiti hakemaan sitä poikaa?”. (Laulun lopussa taustalla kun kuuluu hento laulu: “Äiti tuu hakemaan mut täältä”.)

Useinmiten se menee tietenkin niin, että minä tykästyn johonkin kappaleeseen ja soitan sitä sen verran usein, että usein myös lapset tykästyvät  siihen. Ja toisinaan heihin kolahtaa joku kappale oikein kunnolla. Siinä kohtaa ei hetkeen Täti Moonikat soi, kun pieni ikkuna aikuisten maailmaan alkaa kiinnostaa. Hyvä biitti ja tunnelma riittää, ei ole niin väliä jos ei ymmärrä mitä laulussa sanotaan.

Torstin tanssimuuvit saavat aivan uuden ulottuvuuden kun laitan soimaan Jannan “Sä et ole hullu”- kappaleen. Jo ensimmäiset sävelet saavat pojan hytkymään niin villlisti että väkisinkin tulee hyvälle tuulelle. Toppe taputtaa, hypähtelee, juoksentelee, kaatuilee ja yrittää laulaa mukana. Ja tosiaan, eihän tuo kappale sanoitukseltaan ihan yksivuotiaan maailmasta ole, mutta ei sillä ole väliä. Kun joku sykähdyttää noin, niin annetaan mennä vain. Nupit kaakkoon, Torstin oma biisi soi. Pari riemun kiljahdusta ja tuttua kyykkyjoustoa alkuun, sitten laitetaan taas jalalla koreasti.