Avaimet - eli TAAS ne avaimet!

Jaa

Joka hemmetin viikko vähintään kerran sama juttu. Junaan työmatkalle tulee itkuinen soitto kuopukselta ”mä en löydä mun avaimii!”
Ja joka kerta, ihan yhtä vääjäämättömästi, avaimet ovat joko eteisessä tai keittiössä. Siellä, mihin ne eilen laskettiin. Melkein näen ne siellä junassa istuessani. Hedelmäkorin vieressä tai harmaalla penkillä. Lapsi vain ehtii kiihtyä niin nopeasti, ettei mitään enää näy missään.
On jotenkin ylivoimaisen vaikeaa pysyä rauhallisena läpi tämän farssin joka kerta. Joka viikko, joskus useampanakin päivänä. Toisto tekee siitä tuskaisinta. Saada itsestään ulos se sama mantra ”Älä kulta hermostu. Sä löydät ne kun katsot nyt rauhassa. Kierrä nyt eteinen ja keittiö”.
Samalla tekee mieli huutaa ilmoille se, mitä oikeasti ajattelee. Kuten ”mikä PER-KE-LE siinä on, ettei ne voi olla siinä avainkorissa. AVAINKORISSA!?”

Lapsi pelkää hulluna koulusta myöhästymistä (siinä toki on vanhemman näkökulmasta hyvätkin puolensa). Kuvittelee, että opettaja siellä raivoaa suu rabiesvaahdossa tai maailma muulla tavalla nyrjähtää kohdaltaan. Huolehtii siksi jo etukäteen, jos jonkinlainen myöhästymisen etäinen mahdollisuus edes ilmaantuu taivaanrantaan. Panikoituu. Sokaistuu avaimille ja muulle. Tärvää sitten siihen nyyhkimiseen ne minuuttinsa. Ehkä myöhästyykin juuri siksi. Ja taas iltapäivällä rauhoitellaan, että ei siihen kukaan kuollut tälläkään kertaa. Huoh.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä teillä hukataan? Mistä ne löytyvät? Monensissako avaimissa mennään (meillä esikoisella neljännet teetetään juuri, kuopuksella taidetaan olla vasta toisissa).
 

Jaa

Kommentit (6)

Kännykkä löytyy ilmeisesti kuitenkin. Avaimet ja puhelin pitää siis liimata yhteen.
Ei! EI! Sit ei löydy enää kännykääkään :D Tavallaan kyllä noiden avainpuheluiden aikana joku osa musta toivoo, ettei löytyiskään. Että ei ehkä sittenkään ihan täyttä tyrmäystä idealle.
Meillä avain piilossa hyvässä jemmassa eli ei haittaa vaikkei kuljekaan mukana. Asutaan muuten kerrostalossa.
Meillä toinen lapsista on varsinainen panikoija myös... Tuo myöhästymisen pelko on ihan hirveän vahva, vaikka on vasta 4 v. Seisoo keskeillä eteistä ja ulvoo, että me myöhästytään mä en osaa pukea takkia päälle (koska se taito häviää paniikin mukana)... Voisi olla helpompaa ehtiä, jos tekisi asialle jotain, mutta ei, ulvoo vain kyyneleet vuolaasti valuen... Toisella taas ei näitä paniikkeja synny ollenkaan samalla tavalla. :) Onneksi.
Mistähän se tuleekin! Syyttäisin toki itseäni (eikös kaikki aina ole äidistä kiinni) mutta kun esikoinen on ihan toista maata :)
Meillä on avain ulkona piilossa (luultavasti puolet kylän teineistä tietää paikan tällä hetkellä), joten meillä kyse on tällä kertaa siitä, että miten nuoriso oppisi palauttamaan avaimen sinne, kun on avannut oven. Pauks, sinne se jää sisälle pöydälle taikka oveen, kun lähdetään seuraavan kerran ulos! Olisikohan tuossa avaimen löytämättömyydessä jotain sellaistakin, että varmistetaan, että olet hätätapauksessa tänäänkin kuitenkin käytettävissä ja olemasssa. :D